Powered By Blogger

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Joseph Brodsky: Joulutähti

Luin juhannuksen alla kokoelman venäläisen Joseph Brodskyn joulunseutuun kirjoittamia runoja. Runot on kirjoitettu vuosina 1962 – 1995. Kokoelman nimeksi on valittu ”Joulutähti”. Runot ja mukaan liitetyt Brodskyn haastattelut on suomentanut Jukka Mallinen vuonna 1999. Runojen lukemiseen kului muutama päivä. Sen selvittelemiseen, mitä oikeastaan olin lukenut, menikin sitten viikko.

Juhannus ja joulu sijaitsevat eri puolilla vuotta, tavallaan vastakkaisina vuodenaikoina. Juhannuksena kristityt muistavat Johannes Kastajan, jouluna Jeesuksen syntymää. Johannes Kastaja pohjusti tietä Jeesukselle, joten hän ei ole hahmona mitenkään vastakkainen Vapahtajalle, eikä siten juhannus ole juhlana joulun vastakohta, vaan pikemminkin joulua edeltävä airut. Runokokoelman lopussa Brodsky ja haastattelija toteavat jotenkin itsestäänselvyytenä, että joulu on tilinteon aikaa. En ole itse ajatellut joulusta noin. He varmaankin tarkoittavat joulun ajoittumista vuodenvaihteeseen? Voi ikäänkuin katsoa taaksepäin ja arvioida mitä vuosi on tuonut tullessaan ja arvailla mitä seuraavaksi on luvassa. Samaa voi sanoa myös juhannuksesta, jolloin aika monelta työvuosi katkeaa koko vuoden odotettuun lomaan. Myös tässä runokokoelmassa katsotaan paljon taaksepäin ja eteenpäin, nykyhetken murheita unohtamatta.Brodsky itse kertoo kaikkien runojensa käsittelevän aikaa. Minusta sopisi paremminkin sanoa ”aikakautta”.

Joseph Brodsky eli vuosina 1940 – 1996. Hän oli kotoisin Leningradista. Toisinajattelija Brodsky karkotettiin Neuvostoliitosta länteen vuonna 1972. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1987. Kansan Uutisten verkkolehdestä löytyy Pirjo Hämäläisen kirjoitus Brodskysta.

Brodskyn joulurunot sisältävät lukuisia viittauksia Raamattuun ja lisäksi minua lukeneempi löytänee niistä viittauksia moniin venäläisiin runoihin. Kaksi runoa on omistettu Anna Ahmatovalle, jonka luona runoilija Brodsky on saanut vierailla (Ahmatova kuoli vuonna 1966). Runoista ensimmäinen, ”Jouluromanssi”, on omistettu Jevgeni Reinille, runoilijalle, jota Brodsky piti opettajanaan. Kokoelman nimiruno ”Joulutähti” ei ole omistettu kenellekään, mutta se on samanniminen kuin Boris Pasternakin kirjoittama noin 20-säkeistöinen runo romaanista Tohtori Živago (vuodelta 1956). Brodskyn ”Joulutähti” päättyy samantapaiseen tilanteeseen kuin Pasternakin runo. Lopussa jouluntähti katselee seimessä makaavaa vastasyntynyttä. Pasternakin runossa tähti katsoo lasta kynnyksen yli kuin vieras, Brodskylla tähti katsoo lasta kuin isä. Vähintään viitteellinen esikuva Pasternakin runo Brodskylle on siis ollut. Haastattelussa Brodsky kertoo kirjoittaneensa oman Joulutähtensä heti palattuaan noutamasta Nobelin palkintoaan. Runossa mainitaan nimeltä tietäjät, jotka ovat raahanneet lahjansa Lapselle.

Suomentaja Mallinen on hyväntahtoisesti maininnut Puškinin runoon ”Vaskiratsastaja” liittyvät yhteydet, jotka löytyvät vuonna 1974 kirjoitetusta, Komarovon (suom. Kellomäki) maisemiin, Suomenlahden rannalle sijoitetusta, nimeämättömästä runosta. Itse löysin siitä runosta myös viittauksen Lermontovin runon ”Purje” viimeiseen säkeistöön. Lermontovin runon ajatus uhmakkaasta, vaikeuksista rauhaa etsivästä purjeesta, on vaihtunut Brodskyn runon kuvaamaan väsähtäneeseen luovuttamismielialaan, jonka lienee tarkoitus kuvata yhtä hyvin neuvostoihmistä kuin runoilijan omia toiveita maansa suhteen. Lopussa runoilija toivoo tulevansa haudatuksi Suomenlahden santaan.

Läheskään kaikkia Brodskyn runoihinsa upottamia viittauksia aikaisempiin, ties kenen kirjoittamiin runoihin en tunnista, koska en ole kyseisistä runoista kuullutkaan. Myös vertauskuvat jäävät minulle usein avautumatta – jos ne ovat vertauskuvia! En ole ihan varma pitääkö Brodskyn runoja tarkastella uskon tai uskonnon kannalta vai ovatko sekä usko että uskonto runoissa myös vertauskuvia? (Haastattelussa Brodsky kiistää olevansa uskonnollinen ihminen.) Punainen tähti ei joulutähdestä ensimmäisenä nouse mieleen vaan Brodskyn runojen joulutähti voisi symboloida pikemminkin kaukana siintävää toivoa neuvostoyhteiskunnan luhistumisesta. (Tosin Pasternakin joulutähti levittää maahan punaista hehkua.) Tietäjät eivät Brodskyn runoissa ehkä saavukaan itäisiltä mailta? Anna Ahmatovalle omistetussa runossa ”Temppelissä käynti” vuodelta 1972 voi vaistota profeetta Annan (suomenkielisessä Raamatussa Hanna) symboloivan runoilijalegenda Ahmatovaa, joka runossa saa nähdä kansansa pitkän odotuksen täyttyvän ja vapauden ajan pian koittavan. Runo kuvaa Jeesus-lapsen käyttämistä temppelissä ensimmäistä kertaa, jolloin vanha Simeon tunnistaa hänet Vapahtajaksi ja Anna (Hanna) puhkeaa ylistykseen.

Runossa ”Laguuni”, vuodelta 1973 vietetään joulua Venetsiassa. Pietarihan tunnetaan myös Pohjolan Venetsiana. Brodskyn runossa kuvataan Pohjolan sfinksien eteläistä veljeä, joka läheltä nähtynä on kenties erilainen kuin Pohjolasta kurkattuna. ”Gondoli hakkautuu mätiin paaluihin...” säkeen voi lukea tarkoittavan kumpaa venetsiaa tahansa. Silti rivoina sormimerkkeinä vuotavat runon riveille sirppi ja vasara. Neuvostojärjestelmän arvostelu vaikuttaa välillä länsimaisen yleisön kosiskelulta. Kokoelman lopun runot tuntuvat käsittelevän Pyhän perheen pakolaisuuden ongelmaa. Tämä lienee vertauskuva maastaan poistuneille emigranteille. Näytelmässään ”Jessus mikä farssi!” toinen Nobel-palkittu kirjailija Dario Fo muistuttaa, että Jeesus eli maahanmuuttajan elämää Egyptissä nuoruusvuosinaan. Fon näkökulma on rempseän humoristinen, Brodsky soveltaa hillittyä ivallisuutta verratessaan Neuvostoliitosta länteen siirtyneitten tilannetta Jeesuksen ja muitten mamujen niukkaan elämään vieraassa maassa. Edellyttäen että olen tulkinnut Brodskyn vertauskuvat oikein.

Kokoelman viimeisissä runoissa 1990-luvun puolivälistä runoilija Brodsky toteaa työnsä tulleen tehdyksi, epoletit joutavat kohta naulaan. Vapaudesta hän ei puhu, avara taivas oli vain erämaassa, jonne Pyhä perhe pakeni vainoojiaan. Lapsi katsoo luolan lämmöstä tähteä taivaalla, vain Lapsi tietää mitä tähti merkitsee, mutta Hän vaikenee. Viimeiseksi valitun runon (vuodelta 1994) lopussa Brodsky lukee ansiokseen sen pienen aukon, jonka on saanut aikaan ”olemattomuuden” panssariin. En tiedä olenko saanut itse lukijana aikaiseksi kummoisiakaan Brodskyn runojen suhteen. Brodsky itse tietäisi mitä hänen runonsa merkitsevät, mutta häneltä en enää vastausta saa.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla


Puolalainen Wisława Szymborska huomioitiin kirjallisuuden Nobelin palkinnolla vuonna 1996. Hänen tuotannostaan on Jussi Rosti toimittanut ja suomentanut valikoiman runoja vuosilta 1957-1996. Kokoelmalle nimeksi on annettu "Ihmisiä sillalla". (Nimi perustuu japanilaisen kuvataiteilijan Utagawa Hiroshigen 1850-luvun puupiirrokseen, joka on innoittanut myös Vincent van Goghia.) Lukaisin runot parissa päivässä. Ne ovat helppoja lukea, kielikuvat vaikuttavat olevan peräisin kanssani samasta maailmasta, joten runojen aiheeseen pääsee kiinni. Sinänsä aiheitten käsittely ei päästä ihan yhtä helpolla, mutta toisaalta näissä runoissa on pilvimäistä keveyttä, ne leikittelevät ajatuksilla, kääntelevät asioita päälaelleen ja katsovat elämää erikoisesta kulmasta. Tarkoitan, että ajatukset – vai pitäisikö sanoa – pohdiskelun kohteet, esitetään siten, että runo ei piiloudu vaikeaselkoisuutensa taakse vaan runoilija kysyy kuin lapsi: miksi on näin? (jos näin on?)

Ensimmäisessä runossa ”Brueghelin kaksi apinaa” (kuvailtu tilanne perustuu joiltain osin Brueghelin maalaukseen) ollaan suorittamassa suullista tenttiä aiheesta ”Ihmiskunnan historia”. Kun kuulusteltava ei kykene vastaamaan, toinen ikkunalla istuskelevista kahlehdituista apinoista kilistää vinkiksi kahleitaan. Tällainen ironinen asioitten irrottelu totutuista kehyksistään on lukemilleni Szymborskan runoille tyypillistä. Avausruno käy aivan hyvin vaikka vitsistä. Samaa ilahduttavaa kepeyttä on monessa muussakin runossa. Eikä se tarkoita, että kyseessä olisivat huumorirunot. Toisaalta huumorin kannalta runoilija asioihin selvästi suhtautuu, mikä taas toisaalta ei tarkoita, etteikö runoissa käsiteltäisi vakavia ja vaikeita asioita. Kokoelmassa luodaan vanhuus nuorena kuolleelle runoilijalle ja vieraillaan itsemurhan tehneen huoneessa, josta ei löydy viimeistä viestiä kenellekään vaan tyhjä kirjekuori kaikille yhteisesti. Runoilija puhuttelee kasveja, jotka eivät koskaan vastaa eivätkä kysy. Hän pyrkii vieraisille kiven sisälle, mikä ei onnistu, sillä kivellä ei ole ovea ja sisään pyrkivältä puuttuu yhteenkuulumisen aisti. Runoilija ylistää unia ja oudoksuu valvetta, päättelee, että puhdas omatunto on eläimellinen ominaisuus ja katselee leperrellen ensimmäistä valokuvaa Adolf Hitleristä. Läheskään kaikista runoista huumoria ei voi löytää, kuten voi arvata sellaisista runojen nimistä kuin ”Vietnam”, ”Kidutus” tai ”Terroristi, hän katsoo”.

Vaikka Szymborska runossaan ”Jotkut pitävät runoudesta” väittää, että runoista pitää vain kaksi ihmistä tuhannesta, on tämän kokoelman perusteella helppo uskoa että hänen runonsa ovat Puolassa hyvin suosittuja. Yhtäältä ymmärrettävä käsittelytapa ja toisaalta operoiminen vaihtelevilla, mieltä kiehtovilla kielellisillä keinoilla aihetta yllättävästi tarkastelevista näkökulmista vetoaa varmasti puolalaiseen, sukkelaan lukijakuntaan. Olen iloinen että Nobelin palkinto on myönnetty runoilijalle, jonka teksti ei ole liian vaikeaselkoista. Runoilija itse kiittää valikoiman lopulla runossa nimeltä ”Runsaudessa”, ettei häneltä ole viety taipumusta vertailuun ja hämmästelyyn.

Minulle voimakkaimmin jäi mieleen ajatus runosta ”Olen liian lähellä”. Runon kertojaminä joutuu toteamaan, ettei rakkaimpansa uniin voi päästä, että sinne pääsevät ihmiset, jotka rakkain on nähnyt joskus, ehkä vain kerran elämässään. Hän on mustasukkainen sille naiselle, joka saa pääosan hänen rakkaansa unessa.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Lao-tse: Tao-te-king



Tao-te-king (nykyään kirjoitusasu Daodejing) on vanha kiinalainen uskonnollinen teos, jonka kirjoittajaksi ilmoitetaan suuri ajattelija, filosofi Laotse (nykyään kirjoitusasu Laozi). Hänen kerrotaan eläneen 500-luvulla eaa. Parisataa vuotta ennen kristittyjen ajanlaskun alkua Kiinassa yritettiin hävittää kaikki kirjallisuus, jotta olisi voitu aloittaa puhtaalta pöydältä uuden suuren keisarin alamaisina. Alkuperäinen Tao-te-king ei siten näihin päiviin asti ole säilynyt ja voidaan olettaa kirjan kopioita säilytelleitten oppineitten omalta osaltaan ”ajanmukaistaneen” Laotsen kirjoituksia. Itse Laotsen kerrotaan toimineen kuninkaallisen kirjastonhoitajan ammatissa. Seniori-iässä hän olisi vetäytynyt yksinäisyyteen juuri sitä ennen kirjoitettuaan Tao-te-kingin.

Minun lukaisemani versio on ilmestynyt suomeksi vuonna 1925 Tampereen sentraalikirjapainon painamana ja helsinkiläisen Mystica-kustantamon julkaisemana. Se on kuitenkin julkaistu ensimmäisen kerran aikakauslehti Omatunnon sivuilla vuonna 1907. Valikoiman suomennoksia on länsimaalaisten tulkintojen mukaan toimittanut Pekka Ervast. Hän on tehnyt suomennuksen englanninkielisestä versiosta, jonka on laatinut Mr. Walter R. Old. Suomennos on tarkoitettu suurelle yleisölle, joten enköhän minäkin mahtune lukijoitten joukkoon?

Kirja on kovakantinen, ohut, 110-sivuinen, vaatimattomalta vaikuttava teos. Teksti on aseteltu ilmavasti, sanottava ei tukahduta lukijaa vaan jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Kirjan suomentaja on myös tarjonnut avuksi selitteitään, mistä kiitokseni. Lyhyet kirjoitukset on numeroitu, useimmat niistä mahtuvat yhdelle sivulle ja muodostavat otsikoidun kokonaisuuden. Minulta kului aktiiviseen lukemiseen ehkä pari-kolme päivää, mutta lukupäivien välillä meni useita päiviä, jolloin puuhailin muuta ja varmaan hiljaa sulattelin sitä minkä olin aloittanut.

Aluksi kirjan nimestä sen verran, että sen voisi kuulemma kääntää vaikkapa ”Hyveen tien kirja”. Toisaalta sana tai nimi Tao tarkoittaa paitsi tietä, myös Jumalaa, joten nimeen sisältyvän kolmen sanan eri merkityksistä voidaan johtaa useampi, hieman toisistaan poikkeava käännös, esimerkiksi ”Oppi tiestä, jota kulkemalla pääsee Jumalan luo”. Joka tapauksessa kyseessä on nimenomaan uskonnollinen teos, ei niinkään maallinen moraali- ja käyttäytymissäännöstö, jollainen kuulemma on Konfutsen (nykyään kirjoitusasu Kungfutse), toisen saman ajan kiinalaisajattelijan oppi. Kirjan alkusanoissa toimittaja-kääntäjä Pekka Ervast kertoo, että 1920-luvun Kiinassa Konfutsen oppeja opetettiin kouluissa, kun taas taolaisuus ja buddhalaisuus olivat uskonnollisten lahkojen asemassa.

Heti kirjan alussa Laotse määrittelee Taon. Tao on saamani käsityksen mukaan kaksiosainen jumaluus, jonka osat ovat ei-olevainen ja olevainen. Olevainen on havaittavissa kaikkialla, mikä viittaa tavallaan panteistismiin, mutta ei kuitenkaan ihan niinkään. Kaikkien olioitten sanotaan olevan olevaisesta syntynyttä, olevaista nimitetään Äidiksi. Ei-olevaisen ja olevaisen yhteys on Laotsen mukaan Syvyys, Pohjattomuus, Kummastuksen Avoin Ovi. Ei-olevainen on olevaisen taustalla ja vertautuu minun kristillisessä ajattelussani mutkan kautta suoraan siihen mitä toinen Mooseksen kirja opettaa siitä, ettemme saa nähdä Jumalan kasvoja (2. Moos. 33:20-23) ja minkä toistaa Paavalin ensimmäinen korinttilaiskirje näkemisestä kuin pimeän peilin läpi (1. Kor. 13:12). Kaiken kaikkiaan Laotsen käsitys Jumalasta on selkeä: Jumalaa emme voi ymmärtää, mutta luopumalla ja pidättäytymällä voimme käydä matkaan Taoa kohden.

Laotsen oppi perustuu isolta osin maailmasta syrjään vetäytymiseen ja omaisuuden kerryttämisen sijasta elämään ilman omaisuutta. Ihmisen tavoitteena ei tule olla aineellinen metsästys eikä sosiaalisen janon tyydyttäminen. Päinvastoin. Tavoitteena on paluu ”luonnolliseen olotilaan”. Laotsen ihannekansa ei pidä yhteyttä naapurivaltioonsa vaan kasvaa vanhaksi ja kuolee tuntematta tarvetta seurustella naapurinsa kanssa. Maailman oppii tuntemaan tutustumalla itseensä. Myös rauhanaate on vahvalla sijalla, joskin toisinaan miehen on oikein tarttua aseisiin, mikä on minusta vähän yllättävää. Ehkä en vain ymmärrä taisteluitten, sotilaitten ja kenraalien taustalla olevia vertauskuvia. Toisaalla taas korostetaan, että toiselta saatu hyvä on palkittava hyvällä ja toiselta saatu paha on sekin palkittava hyvällä.

Esillä kirjoituksissa on myös ohjeita siitä, millainen hyvän hallitsijan pitäisi olla. Hallitsija tai hallitus onnistuu Laotsen mukaan saamaan kansan puolelleen, kun esittäytyy heidän palvelijanaan. Kirjassa toistuu usein raamatullinen ajatus, jonka mukaan alhaiset tulevat ylhäisiksi ja ylhäiset alhaisiksi.

Kirjoitus 28. on otsikoitu nimellä ”Lapseksi tuleminen”. Olkoon se näytteenä Tao-te-kingin tyylistä ja ajattelun omintakeisuudesta:



LAPSEKSI TULEMINEN


Joka ollen mies, pysyy naisena, hän tulee kaikkeuden kanavaksi. Kun hän on kaikkeuden kanava, ei ikuinen hyve häntä koskaan jätä.


Hän tulee uudestaan pieneksi lapseksi.  1)


Joka tultuaan valoon pysyy hämäryydessä, hän tulee kaikkeuden malliksi. 2)


Hänen ollessaan kaikkeuden malli, ei ikuinen hyve häntä sivuuta.

Hän palaa takaisin kaikkitäydellisyyteen.

Joka tuntien kunnian samalla jatkaa nöyryydessä olemistaan, hän tulee kaikkeuden laaksoksi.

Hänen ollessaan kaikkeuden laakso täyttää hänet ikuinen hyve. Hän palajaa ensimmäiseen olemukseen.



Suomentajan kommentit:

1) Jokainen mystikko tietää, että Kristus syntyy hänessä vasta sitten, kun hänen sielunsa on muuttunut neitsyeellisen puhtaaksi. Toisin sanoen: jumalallinen tahto ihmisessä herää vasta silloin, kun hänen järkensä on miehellisen vapaa ja hänen tuntonsa naisellisen puhdas ja lempeä.

2) Henki on aina nöyrän salaperäinen siinä merkityksessä, että se aina piiloutuu aineen ja muodon taakse.


Kirjoituksesta on tehtävissä pari poimintaa. Suomentajan kommenteissa Laotsen opetuksia tarkastellaan kristityn mystikon näkökulmasta. Kommenteissa ollaan varmasti pitkälti oikeilla jäljillä, vaikka tekstin tarkat merkitykset jäävätkin arvailujen varaan. Minulle hämäryydessä pysyttelemisestä tulee mieleen sanonta: ”viisaat istuvat varjossa”, joka avautuu tässä yhteydessä laajemmin käsitettäväksi valinnaksi, tieksi kohti pyhyyttä.

Toiseksi huomioni kiinnittyy vertauskuvaan ”kaikkeuden laaksosta”. Se liittyy muissakin kirjoituksissa esiintyvään tyhjyyden esittämiseen tavoiteltavana tilana. Tyhjä ihminen on kuin laakso, joka täyttyy elämän vedellä. Silloin ihminen on yhtynyt Taoon ja on palannut luonnolliseen tilaansa. Tietysti kaikkeuden kanava tuo myös mieleen Fransiskus Assisilaisen (kirjoitusasu nykyään Franciscus Assisilainen) rukouksen ”Herra, tee minusta rauhasi kanava...”, mikä rukous tosin nykyään käännetään siten, että sana ”kanava” on korvattu sanalla ”välikappale”. Kaikki muuttuu, rukouksetkin.

Mitään niskalenkkiä Tao-te-kingistä ei yhden lukaisun ja pienen selailun perusteella kykene saamaan. Kirjoittajan mukaan Tao on ihmiselle selittämätön, eikä järkeilyn perusteella ole löydettävissä tietä Taon luo. Ihmisen on vain oltava sävyisä, nöyrä ja säästäväinen, hänen on tavoiteltava yksinkertaista elämää ja tyhjyyttä. Toisin paikoin kirjoitukset vaikuttavat olevan kiinni ajassaan – varsinkin kuningasta ja hallitusta koskevat ohjeet luovat tämän vaikutelman. Suurinta osaa leimaa kuitenkin ajattomuus, kirjaklassikolle sovelias erityispiirre.