Powered By Blogger

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa


Englantilainen Lewis Carroll (1832 – 1898) kirjoitti vuonna 1865 kirjan, jonka Anni Swan suomensi vuonna 1906. Kirjan nimi on Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland). Luin kirjasta painoksen, jonka on kuvittanut Tove Jansson.

Liisan seikkailut käynnistyvät kun hän on istuskelemassa puutarhassa isosiskonsa kanssa. Liisalla on unettavan tylsää, sisko lukee kirjaa, eikä siinä ole edes kuvia. Äkkiä ohitse viilettää valkoinen kani, joka mennessään höpöttää myöhästyvänsä. Kani vilkaisee liiveistään kaivamaansa taskukelloa ja katoaa pensaikon alla olevaan reikään. Liisa lähtee seuraamaan kania ja päätyy ihmemaahan.

Kuten nimikin kertoo, kyseessä on seikkailukertomus. Seikkailukertomuksilla on oma logiikkansa, melkein kaikella on oma logiikkansa. Nostan tämä logiikkaosaston esiin, koska sillä on oma merkityksensä Liisan seikkailuissa. Paikoitellen näet vaikuttaa siltä, ettei logiikkaa tahdo löytyä. Siinä saattaa kuitenkin olla kyse vain lukijan rajoittuneisuudesta. Se mikä ei omasta mielestä tunnu loogiselta, saattaa jonkun toisen mielestä olla itsestään selvää. Ja jos yhtä sienenpalasta syömällä suurenee ja toista syömällä pienenee, niin sehän on loogista.

Toisena tarinan aineksena nostaisin esiin Liisan. Hän on pieni tyttö. Tämän on ehkä syynä siihen, että tarina on sadunkaltainen tai sitten se on satu. Saattaa tosin olla niinkin, että juuri siksi koska tarina on satu tai sadunkaltainen, Liisa on pieni tyttö. Nimittäin puhuttaessa tarinasta tulee pitää kirkkaana mielessä, että tarinan kertoja viime kädessä – ja ensi kädessä myös – päättää millaisia hahmoja tarinaan tarvitaan. Näin ollen kertojan tarkoitus onkin voinut olla alun alkaenkin sepittää tarina, joka on satu tai sadunkaltainen ja tämän tarkoituksen viitoittamana päähenkilöksi on valikoitunut lapsi.

Kolmanneksi ihmemaa. Ihmemaa muistuttaa todellisuutta, mutta se on kuin todellisuuden vääristynyt kuvajainen. Ihmemaassa tuntuvat vallitsevan erilaiset tavat ja luonnonolot kuin maailmassa yleensä. Eläimet ja pelikortit puhuvat ja niillä on ihmismäisiä tapoja, niitten toiminnan logiikka on outo, mutta muistuttaa silti todellisuutta ikään kuin sen näkisi ensimmäistä kertaa, eikä ihan ymmärtäisi, kuin lukisi symbolistista runoutta tajuamatta siitä muuta kuin häthätää pintakerroksen.

Kirjan sain kierrätyskeskuksesta hintaan 0,30 euroa. Siinä on 110 sivua, mukavasti kuvia ja luin sen reilussa päivässä.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Otto Manninen: Runot

Otto Manninen (1872 – 1950) oli runoilija ja runojen suomentaja. Hän suomensi mm. Iliaan ja Odysseian. Manniselta ilmestyi neljä runokokoelmaa, joitten runot sisältyvät lukemaani teokseen. Lisäksi mukana on muutamia runoja kokoelmien ulkopuolelta. Kokoomateos ”Runot” ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1950.

Mannista on kehuttu mitallisen runon mestariksi. Kaikki runot ovatkin mitallisia ja yhtä varmasti voidaan puhua myös mestarista. Nykyään runoissa kartetaan sanojen lyhentämistä loppuvokaali poisjättämällä, mutta Mannisen aikaan sitä on harrastettu ja se tekee runoista joskus vanhahtavanoloisia. Muistelen että loppusoinnut kokoelman runoista taitavat löytyä yhtä lukuunottamatta kaikista. Sointuvuudesta ei voi valittaa, nykyään Manninen olisi varmasti menestynyt laulujen sanoittajana.

Mannisen runojen henki on yleensä ylevä ja pohdiskeleva. Runoissa istutaan nuotiolla sen palaessa loppuun, ihmetellään syksyn tuloa, yön laskeutumista, virran verkkaista mutta vääjäämätöntä juoksua. Toisaalta kevät tuo uutta toivoa ja virkistystä. Myös Suomen ja suomen kielen asia ovat vahvasti esillä varsinkin lukuisissa juhlarunoissa. Manninen on kirjoittanut runoja useisiin tilaisuuksiin säkeistöjen tai ylistyksen määrästä tinkimättä. Useammassa runossa toistuva ajatus on ihmisen kuuluminen sukupolvien ketjuun.

Koska kokoelmassa lienevät esillä lähes kaikki Mannisen omat runot, sisältyy teokseen aiheita jos jonkinlaisia. Mannisen ensimmäisessä, Säkeitä I -kokoelmassa (v. 1905) huomiotani herättivät runot Vesuvius ja Metsien mies. Vesuvius on pitkä runo, jossa kertoja kuvailee tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa tuhoa, sen jälkeen seuraavaa jälleenrakennusta ja uutta kukoistusta. Tällaiset antiikkiin viittaavat runot, yleisimmin Hellasta ihannoivat, ovat eräs toistuva aihe Mannisen runoissa. Metsien mies taas kertoo jylhän ja juron tarinan miehestä, jonka rauhaa ei parane häiritä. Kun kymmenlatvaisen kotikymen lainehilla ui lastuja, mies lähtee ja käy kolkkaamassa uudisasukkaan vaikka sitten päivämatkojen päässä. Molemmat mainitsemani runot ovat useampisäkeistöisiä. Aiheen varsin perusteellinen käsittely on Manniselle tavallista. Säkeitä I sisältää myös ennalta tuntemani Mannisen runot, nimittäin Veet viihtyy ja Joutsenet. Ensin mainittu on Manniselle epätyypillinen, vain 6-säkeinen jambimittainen runo, jossa runoilija vaikuttaa kaipaavan lepoon elämän tyrskyistä iäisyyden syleilyyn. Koska runossa mainitaan myös häät, sen voi lukea myös kuvauksena kaipuusta avioliiton ”rauhan satamaan”. Joutsenet alkaa sanoilla:”Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui...” Luen runon erittäin kauniina luontokuvauksena, vaikka loppuun sijoitetussa joutsenten lähdössä etelään voi tietysti nähdä myös vertauskuvallisuutta.


Säkeitä II -kokoelmassa (1915) on mukana käännösruno, tšeremissiläinen laulu Sinikukkia. Se on oikein kaunis rakkausruno Patam-virran partahilta. Toisena poimintana nostan esiin runon Neito kangasta kutovi. Runossa tulee hyvin esiin Mannisen tapa käyttää vertauskuvia. Tässä tapauksessa yhdistyy nuoren neidon kutomistyö hänen toiveisiinsa elämän suhteen. Tulevan elämän odotuksiin kohdistuva jännitys kuvataan sukkulan pujahtelussa, erilaiset elämänvaiheet kuteen väreissä. Säkeitä II sisältää myös juhlarunoja, joista onnistuneimpana pidän J.V. Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlarunoa.

Kokoelma Virrantyven on vuodelta 1925. Pitkä julkaisutauko ja Suomen dramaattiset vaiheet lienevät vaikuttaneet siihen, että aiheet vaihtelevat erittäin voimakkaasti. Kansalaissota on ohi, siihenkin runoissa viitataan. Runoilija puhuu vahvasti rauhan puolesta ja sotaintoilua vastaan. Mukana kokoelmassa on myös humoristisia luontorunoja, ylistys nuohoojille, runo Aleksanterista ja Bukephaloksesta sekä juhlarunoja – joista parhaimpana pidän sonettia Mannisen runoilijaystävän Eino Leinon 40-vuotispäivänä. Runon nimeksi on valittu ”Nel mezzo del cammin...” , alkusanat Danten Jumalaiseen näytelmään, jonka Leino oli kääntänyt. Runossa viitataan kaksi kuukautta aikaisemmin päättyneeseen kansalaissotaan, mukana pilkahtavat helkavirret ja runon sävyt johdattavat myös Nocturnen tunnelmiin – Leino oli kirjoittanut kuuluisan runonsa viettäessään kesää Mannisen kodissa Kangasniemellä. Lisäksi Virrantyven-kokoelmasta löytyy muutama käännösruno ynnä muuta. Runossa Hiili kuvataan hiilen toivetta päästä hehkumaan sepän ahjossa. Sepän pajassa kipinöidessään musta hiili poistaa kuonan kullasta. Muutamat runoista käsittelevät kuolemaa siten, että voi kuvitella runoilijan kärsineen läheisen ihmisen menetyksen. Nimiruno Virrantyven kuvaa verkalleen etenevää (elämän) virtaa ja taivasta, jota virran kalvo heijastaa. Runossa veden liike nostattaa pintaan kuplan. Kupla toistuu elämän katoavaisuuden kuvana useamminkin Mannisen runoissa. Virrantyven on kehysruno, se palaa lopussa alkukuvaansa, minkä katson kuvastavan elämän jatkumista kuoleman jälkeenkin. Kokoelman nimirunona Virrantyven toimii juhlavasti, joskin sama melko hidasliikkeinen juhlavuus toistuu kovin monessa Mannisen runossa.

Kokoelma Matkamies (1938) jäi Mannisen viimeiseksi. Runoilija katsoo siinä menneeseen, hän kuvaa nuoruutta ihailevasti ja naurahtaa omalle vanhenemiselleen runossa Talttumus. Runoilija muistelee nuoruutensa vuorikiipeilyjä, mutta tuiskahtaa nyt nurin tasamaan multatöyssyyn. Mannisen poika, runoilija Sulevi Manninen, kuoli vuonna 1936. Runot Nyt ja Kaukainen tie vaikuttavat kuvaavan pojan muistelua ja yritystä suhtautua menetykseen. Tässäkin kokoelmassa on mukana aikamoinen liuta aikamoisen monisäkeistöisiä juhlarunoja. Parhaimmilta minusta vaikuttavat runot Synnyinmaan rakentama (eduskuntatalon vihkiäisiin), Eero Järnefelt ja Toivojemme Suomi (Suomen 20-vuotispäivänä).

Aivan teoksen loppuun on sijoitettu muutama kokoelmien ulkopuolinen runo. Runo Rintamamiehen testamentti kuvaa sodassa kaatuneen muonarengin lapsilleen jättämää perintöä. Kaksikymmentä markkaa rahaa tulee jakaa neljän lapsen kesken siten, että heille hankitaan kullekin Suomen lippu, johon kirjoitetaan sana ”Isältä”. Runo Ystäville tuntuu viittaavan runoilijan omiin 70-vuotispäiviin. Runoilija kiittää ystäviään siitä, että he ovat saapuneet ilahduttamaan vanhaa miestä. Runoilija kiittää samalla muitakin elämänsä tärkeitä ihmisiä. Hän muistaa isää, joka kuljetti häntä reellä kouluun, lempeää äitiä, joka evästi kouluunlähtijää sekä tietenkin vaimoaan (kirjailija Anni Swan), jonka avulla on välttänyt monta kuperkeikkaa. Oman kiitosrunonsa lopuksi runoilija puntaroi saavutuksiaan perin kriittiseen sävyyn. Hän päättää runonsa seuraavasti:

Nuor' olin, johti oikut huimat, hullut,
hapuilu, haihattelu, hajanaisuus.
On vanhan saalis kaiken vajanaisuus,
on vain se kesä, jot' ei koskaan tullut.

Tämän runoteoksen sivumäärä on 355. Lukaisin kaikki runot neljässä päivässä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Charles Dickens: Joululaulu

Charles Dickens (1812 – 1870) oli englantilainen kirjailija. Hän kirjoitti vuonna 1843 lyhyen kertomuksen nimeltä A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas. Tarina on suomennettu useita kertoja ja joka kerta hieman eri nimiseksi. Lukemani suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen vuonna 2001.

Joululaulu on taitavasti rakennettu kertomus, jossa joulun juhlimiseen nuivasti suhtautuvan miehen kautta seurataan 1800-luvun Englannin jouluperinteitten pinnallista, ulkoista olemusta kuin myös hahmotellaan joulun syvempää merkitystä.

Työkseen ehkäpä rahanlainausta harjoittava Ebenezer Scrooge on tarinan päähenkilö. Tarinassa käy ilmi, että Scrooge omistaa pienen liikehuoneiston Lontoossa. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa on kuollut seitsemän vuotta sitten ja Scrooge hoitaa liikettä oman mielensä mukaan apunaan nuori kirjuri Bob Cratchit, joka saa alati pelätä potkuja sydämettömän isäntänsä pienimmästäkin oikusta. Scroogella on sisarenpoika, joka käy toivottamassa enolleen hyvät joulut, mutta eno ei lämpene asialle. Hänen mielensä täyttävät liiketoimet, rahasta on muodostunut Scroogen elämän ainoa merkitys. Scrooge on sisäänpäin kääntynyt vanha, kärttyinen mies, jota muut ihmiset kavahtavat, mistä seikasta Scrooge on vain tyytyväinen. Hän haluaakin elää omissa oloissaan joulunkaltaisesta humpuukista piittaamatta. Pitkin hampain Scrooge päästää ainoan alaisensa yhden päivän lakisääteiselle joululomalle, kun jouluaattona työpäivä on saatu päätökseen. Goottilainen kauhu käynnistyy Scroogen nähdessä synkän kotinsa kolkuttimessa kuolleen yhtiökumppaninsa kasvot.

Kummitustarinalle on siis jo luotu kyllin kalseat puitteet, mutta kirjailija yllättää lukijansa asettamalla itaran Scroogen vapisemaan haamujen edessä. Menneitten, nykyisen ja tulevan joulun henget pakottavat Scroogen katsomaan elämäänsä uudelleen, päättämään onko hän se mies, jollaisena haluaa tulla tunnetuksi. Kirjan ratkaisu saattaa vaikuttaa lukijalle ilmeiseltä, mutta tarina ei silti ole liian sadunomainen, vaan sen voi lukea syvällisemmässäkin valossa.


Vaikka Dickensin tarina sijoittuukin jouluun, ei kristillinen joulu ole kuvauksessa kovin vahvasti mukana. Joulukirkko toki mainitaan, Bob Cratchit käy kirkossa raajarikon poikansa kanssa, ja isälleen poika kertoo toivoneensa, että ihmiset hänet nähdessään muistaisivat joulupäivänä kuka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään. Pääasiassa joulu näyttäytyy Dickensin kertomuksessa kuitenkin vapaapäivänä, juhlahetkenä arkisen työnteon vastapainoksi. Jouluun kuuluvat hyvät, yltäkylläiset ateriat, harvinaiset herkut, laulut ja leikit, koristeet ja hienot vaatteet sekä ennen kaikkea yhdessäolo. Toisaalta kirjassa käy toistuvasti ilmi se tosiseikka, että joulun aika talven keskellä on rankkaa aikaa niille, joilla ei ole mitään. Köyhien auttaminen, heikoimpien muistaminen hyväntekeväisyyden kautta pilkistelee jatkuvasti niin riveiltä kuin rivien välistä.

Joulun henget siis puhuttelevat Scroogea, mutta mitä ovat nämä joulun henget? Onko kyse omantunnon kolkutuksesta kolkuttimesta lähtien? Onko kyse vanhenevan ihmisen äkillisestä henkisestä pehmenemisestä? Vai voisivatko joulun henget tarkoittaa jotakin sanalla sanoen hengellistä? Tahtooko Dickens nimeltä mainitsematta puhua Pyhän Hengen kosketuksesta? Joka tapauksessa Scrooge päätyy elämäänsä tarkastellessaan ratkaisuun, joka sopii erinomaisesti yhteen kristillisen opin kanssa. Omaisuudestaan jakaminen kuulostaa Johannes Kastajan opetukselta, jonka mukaan ylimääräisen ihokkaan voi lahjoittaa sille, jolla ei ihokasta ole lainkaan.

Kirjassa on 111 sivua ja sen lukemiseen minulta kului yksi päivä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta


Samuli Paulaharju (1875 – 1944) oli itseoppinut, intohimoinen kansanperinteen kerääjä, joka kirjoitti lukuisia, ajan saatossa yhä arvostetumpia teoksia vanhoista kansantavoista ja uskomuksista. Hänen kirjansa Tunturien yöpuolta, vuodelta 1934, on sikäli poikkeus tekijänsä muusta tuotannosta, että se on fiktiivinen tarinakokoelma, joka toki perustuu perinteen keruussa karttuneeseen aineistoon.

Tunturien yöpuolta sisältää 15 mystistä tarinaa, jotka sijoittuvat kaikki Lappiin. Puolet tarinoista tapahtuu metsä-Lapissa, outamailla ja tuntureilla ja toinen puoli Ruijassa, meren äärellä Norjan alueella. Merellinen puoli tarinoissa oli minulle yllätys, joka vaikutti tarinakokoelmaan oikein piristävästi. Koska Suomi nykyisin ei ulotu Ruijanmeren rannoille asti, ei Lapista ihan ensimmäiseksi minulle tule merimaisema mieleen. Paulaharjun kerronnassa manner-Lapin aapasuot vaihtuvat luontevasti Ruijanmeren aapaan.


Kokoelman tarinoita yhdistävä tekijä on paitsi Lappi, myös yliluonnollisen kohtaaminen. Jotkut tarinoista käyvät kummitusjutuista. Esimerkiksi tarina Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa käy hyvinkin kummitusjutusta, nykyään manalaisesta käytettäisiin kai nimitystä zombie. Monesta tarinasta löytyy kauhukertomuksen aineksia, mutta jotkut kääntyvät myös muistuttamaan satua, kuten suosikkini Haavruuva huutaa, joka kertoo kylmästä, valittavasta merenneidosta ja aapamiehestä (merimiehestä), joka häneen ihastuu.

Paria tarinaa lukuunottamatta yhdistävänä tekijänä kertomusten välillä voi nähdä myös tarinan päähenkilön halun kohota muita ylemmäksi, pyrkimyksen parantaa asemaansa. Vaikuttaa siltä, että Lapissakin on ollut vaarallista yrittää kohentaa elämäntilannettaan laillisillakaan keinoilla. Tarinassa Pounu-Lassin otrinki on liikaa se, että köyhä aapamies hankkii itselleen oman paatin. Metsän pelästyttämä taas yrittää yöpyä toisen rakentamassa, autioituneessa kodassa. Useammin ihmiset joutuvat henkimaailman vainon kohteiksi omasta syystään. Syy voi tuntua vähäiseltä, hakkuupölkky voi unohtua yöksi keskelle pihaa tai tunnettu noita voi provosoitua keittämään kalaa ja lintua samassa padassa. Tietysti pahempiakin rötöksiä tarinoissa tehdään ja sen mukaiset ovat sitten seuraamukset.

Paulaharju on valinnut kertomuksiinsa huomattavan määrän murteellisia ilmauksia, jotka kyllä jonkin verran hidastuttavat lukemista. Kirjoittajan innostus lappalaiseen puhekieleen on ymmärrettävää, mutta se kyllä pilkkoo lukukokemusta, kun pitää tavan takaa käydä kurkistamassa kirjan lopussa olevaa sanastoa. En tiedä millaisen vaikutelman nämä tarinat synnyttävät alkuperäisessä muodossaan. Paulaharjun tarinakokoelmaa on kuulemma käännetty muutamalle kielelle. Luulisi että saame ja norja olisivat olleet ensimmäisten käännösten kielet, mutta Kainun institutin (Kvensk Institutt) sivuilla mainitaan, ettei Paulaharjun teoksia ole käännetty norjaksi. Tietoja saamenkielisestä käännöksestä en myöskään löytänyt. Tuskin näihin seikkoihin silti mitään yliluonnollista liittyy, vaikka kukapa sitäkään tietää?


Mainitsen vielä, että lukemani teos oli vuodelta 1977 ja siihen on upean kuvituksen tehnyt Urpo Huhtanen. Tämän selostuksen kuvat olen itse väsännyt.

Käytin tämän 194-sivuisen kirjan lukemiseen neljä päivää.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Eino Koivistoinen: Sähke Jumalalle


Eino Koivistoinen (1907 – 1987) palveli merimiehenä useilla eri laivoilla edeten kapteeniksi ja toimien myöhemmin merenkulun järjestötehtävissä. Laajaan kokemukseensa perustuen hän kirjoitti useita merimiesaiheisia kirjoja. Luin hänen tuotannostaan kertomuskokoelman Sähke Jumalalle vuodelta 1979. Tällaiset lyhyet kertomukset toimivat mielestäni erinomaisesti, kun kertojana on henkilö, joka todella tuntee aihealueensa, kun hänellä on siitä niin laajasti sanottavaa, että yhteen romaaniin on vaikea saada kaikkia näkökulmia luontevasti sovitettua. Moniääninen kertomuskokoelma lyö ammattialan kattavammin pakettiin kuin yksittäinen tarina.

Koivistoinen osoittautuu taitavaksi kirjoittajaksi. Hän ei kaunistele eikä rumentele, minulle tulee kirjan parissa tunne, että asiat ilmaistaan niin kuin ne elävässä tilanteessakin on ilmaistu. Koivistoinen tuntee merimiesten elämän sisältä ja ulkoa, ylhäältä ja alhaalta. Äänessä ovat merimiehet konehuoneesta kannelle ja kapteenista sähköttäjään, eikä unohdeta laivakokkeja, salonkihenkilökuntaa, siivoojia – puhumattakaan merimiesten vaimoista, heiloista ja äideistä.

Kertomukset perustuvat yleensä vuoropuheluihin ja silloin ne ovat myös parhaimmillaan. Vuoropuhelukerronnan kautta Koivistoisen kertomukset muistuttavat Maria Jotunin novelleja, myös suorapuheisuudessa on samanhenkisyyttä. Koivistoisen tarinat etenevät pakottamatta, kuin omalla, hyvin luonnollisella ja todentuntuisella painollaan. Kirjoittaja on niin hyvin selvillä kaikista olosuhteista, ettei hänen tarvitse kaataa lukijan päälle mystistä meriterminologiaa osoittaakseen tietävänsä mistä puhuu. Meri ja laiva ovat tapahtumien näyttämö, mutta sillä näyttämöllä toimivat miehet ja naiset kuten missä tahansa muussakin ympäristössä. Kirja on miehen kirjoittama, puhe on suoraa ja äijämäistä, usein myös silloin kun nainen on äänessä.

Sille joka odottaa tarinoita myrskyistä ja haaksirikoista, nämä kertomukset eivät anna liikoja. Merimiehen elämä on rankkaa työntekoa ja seilaamista satamien välillä, lyhyet pistäytymiset maissa tekevät elämästä elämisen arvoista. Lämpöä ja rakkautta on yhden kertomuksen nimi. Vaikka merimiehen ammatti lienee maailman vanhimpia, on ainakin yksi jota pidetään vieläkin vanhempana. Monet kertomuksista pyörivät näiden kahden ammatin ympärillä. Aihetta käsitellään äijämäisellä luontevuudella aina Kotkasta Göteborgiin, Middlesborough'sta Santosiin. Kyse on läheisyyden kaipuusta, toimeentulosta, ajan riittämättömyydestä, halusta elää. Kuten Maria Jotunin novelleissa, myös Koivistoisen kertomuksissa lempi ja naimakauppa sulautuvat usein samaa tarkoittavaksi käsitteeksi.

Huumoria Koivistoinen viljelee samalla luontevuudella kuin dramaattisia käänteitäkin. Kertomusten huumori myös vaihtelee hirtehisestä hilpeään, kerrassaan hersyvää sanailua syntyy kahden senioriseilorin iskiessä yhteen merimiestarinoitten kertojina. Osa tarinoista on puhekielisiä, yksi selkeästi murteella kirjoitettu. Koiviston murre ei ehkä kuitenkaan ole ollut Koivistoisen omaa murretta, joten valittu kielenkäyttö vähän herpaannuttaa kyseisen tarinan toimivuutta. Kaiken kaikkiaan Sähke Jumalalle mahduttaa 209 sivuun niin upean katsauksen merimiehen elämään, että se kelpaa mielestäni edelleen loistavaksi esimerkiksi kertomuskokoelmasta, joka käsittelee tiettyä elämäntapaa. Kirjoittajan laaja asiantuntemus nousee esiin jokaisella sivulla.

Kirjan lukemiseen käytin kolme päivää.

torstai 10. marraskuuta 2011

Juice Leskinen: Äeti


Juankoskelaislähtöinen ja sittemmin tamperelaistunut Juice Leskinen (1950 - 2006) kirjoitti laulunteon ohessa mm. runokokoelman nimeltä Äeti. Runot julkaistiin vuonna 1994. Kokoelma on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen: luonnos muistelmiksi, runoja.

Juice Leskinen oli suuri suomalainen lauluntekijä. Hänen sanoituksensa ovat parhaimmillaan kauniin runollisia tai pirullisen teräviä ja silti monimielisiä. Juicen runot, joita luin kirjallisen verran sen jälkeen, kun olin vaihtanut autoon talvirenkaat, ovat parhaimmillaan samaa tyyppiä. Tämä kokoelma, jonka eräänä aiheena on Juicen oma äiti tai äeti, kuten runoilija itse hänet nimeää, on osaksi ehkä juuri aiheensa vuoksi jotain muuta kuin mihin Juicen lauluja kuunnellessaan on tottunut. Vaikkei sen pitäisi häiritä lukijaa, jonka tulisi osata ottaa runo kuin runo avoimesti ja omana itsenään vastaan, kuuluu joka runossa Juicen ääni, näkyy hänen olemuksensa. Minkäs teet? Kun Juice kertoo äidistään, ei hän ole kuka tahansa mies. Juice on aina Juice.

En muista olinko katselemassa Juicea, kun hän esitti sen laulun ensimmäistä kertaa. Sen muistan, että niitä ensimmäisiä juhlia olin seuraamassa. Vuosia myöhemmin Juice esiintyi torilla sukkahousut jalassa ja esitti tietysti myös sen kappaleensa: Kuopio tanssii ja soi.

Runot ovat useimmiten helposti ymmärrettävissä. Joissakin runoissa Juice väläyttää sanallista savolaisuuttaan ja vääntää ajatukset nurinniskoin. Äitiä kuvaavissa runoissa näin tapahtuu myös toisinaan, vaikka toisinaan äeti pääsee kuin Alfhild veräjästä. Parhaiten tähän ensimmäiseen kategoriaan sopii mielestäni runo Ossoo se olla niinnii, jonka nimestä voi päätellä paljon itse runostakin. Äetikö tosiaan oli opettanut Juicelle, ettei valkoinen valhe ole sen härskimpää kusetusta kuin punainen totuus? No, se nyt olikin jo ihan toisessa runossa. Ja vaikka kokoelman nimi on Äeti ja vaikka äeti on mukana monessa runossa, niin löytyy sieltä isäkin. Tai ei löydy. Miten lukija haluaa ajatella. Hautakivessä on isän nimi, mutta onko kiven alla muuta kuin maata? Jos Juicea on uskominen, niin ei. Ja siltikään ei isä ole lakannut olemasta, hän on vain kuollut.

Armeijassa oltiin loppusodassa. Nuori sotilaspastori tuli teltalle ja halusi pitää hartaushetken. ”Täällä armeijassa on paljon lukuja. Tämän päivän luku on viisitoista”, pastori sanoi. Sen verran oli päiviä jäljellä kotiin pääsyyn. Sitten hän luki Juicen tekstiä. Viidestoista yö.

Juice kertoo runossaan lukeneensa raamattua Madeiralla, jossa puhelinluettelo muistuttaa pyhimysluetteloa José Jesuksineen ja opetuslapset päälle. Uusi raamatunkäännös tuntuu Juicen mielestä karsineen runon pois Sanasta.

Pitkässä runossa kokoelman lopulla Juice kokoaa palasista kuvaa Pellervosta, vanhasta tuttavastaan nuoruuden ajoilta. Juice siirtyy Juankoskelta etelämmäksi, kohti uusia haasteita, Pellervo seuraa perässä, mutta jää lopulta sielultaan vuosien 77-78 paikkeille. Keho jatkaa kulkuaan kohti tuhoaan, vaikka Pellervo meni jo palasiksi. Tätä runoa seuraa toinen, samanhenkinen runo, ikäänkuin kokoelma siirtyisi jo kohti seuraavaa aihetta.

Kaveri pyysi minua matkalle pohjoiseen. Menimme hänen autollaan. Varasin itselleni mukaan pullon herpaa, jos hän vaikka innostuisi tarinoimaan ajaessaan... Kaveri työnsi soittimeen Juicen levyn. Kuunneltiin hiljaa ja tyrmistyneinä. ”Juice on nero”, minä sanoin.

Kokoelman viimeinen runo on lyhyt, mutta paljonpuhuva. Tämä on Juicen teksteille leimallista, pienillä siveltimenvedoilla syntyy kuva, jota ei tarvitse selitellä – no, tässä tapauksessa ei selvitä siveltimellä, mutta enpä paljasta kaikkea.

Kirjassa on 84 sivua. Käytin lukemiseen muutaman tunnin.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Juhani O.V. Viiste: Viihtyisä vanha Wiipuri




Suosituksesta luin viipurilaisen arkkitehdin Juhani O.V. Viisteen (alkuaan Vikstedt) kokoaman ja kirjoittaman teoksen ”Viihtyisä vanha Wiipuri”. Teos on valmistunut kolmena painoksena (vuosina 1943, 1945 ja 1948) ja lukemani versio (vuodelta 1994) on kuvattu vuonna 1948 ilmestyneestä kolmannesta painoksesta. Kyseessä on ennen kaikkea Viipurin kaupungin merkittävimpiin rakennuksiin, kaupungin asemakaavaan ja niitten historiaan, mutta myös kaupungin huomattavimpiin asukkaisiin ja muihin vaikuttajiin keskittyvä teos. Kirjan aikaansaamiseksi talvi- ja jatkosodan menetysten jälkeen Viisteen oli tukeuduttava kaikkiin mahdollisiin lähteisiin. Niinpä museoitten ja arkistojen lisäksi entiset viipurilaiset mainitaan usein kuvien lainaajina. Kyseessä on pääasiassa kuvateos, mutta tekijän asiantuntevat kommentit avaavat jokaisen kuvan taustoja. Kirjan jäsentelyyn materiaali on epäilemättä langettanut omat puitteensa. Kuitenkin kerronta säilyy sujuvana kirjoittajan valitseman leppoisan tyylilajin ohjatessa lukijaa. Viiste itse kuvailee tyyliään pakinoivaksi ja kansantajuiseksi.

Kirja alkaa tekijän laatimalla runomuotoisella esittelytekstillä, jossa kuvaillaan kirjan sisällön painopisteitä: arkkitehtuuria, rakennusten koristeaiheita ja historiaa. Runossa mainitaan kirjan sisältävän kahdeksattasataa kuva-aihetta. Kuvia kirjasta löytyykin joka sivulta. Kirja ei ole tarkoitettu ensimmäistä kertaa Viipuriin tutustuvalle. Jossakin kuvatekstissä Viiste olettaa kaikkien lukijoitten tietävän mitä kuvassa olevat rakennukset ovat. Silti monta kertaa joutuu kaupunkiin jotenkin perehtynytkin lukija miettimään missähän päässä Karjaportinkatua ollaan oikein menossa. 
 

Varsinainen teksti alkaa kuvauksella Viipurin linnan vaiheista. Tässä Viiste asettaa esiin oikean kruununjalokiven: viipurilaisen runoilijan Into Auerin 8-säkeistöisen jambimittaisen runon ”Kaarle Knuutinpoika Viipurissa”. Kaarle Knuutinpoika Bonde toimi Viipurin linnan isäntänä 1400-luvulla. Hänen aikakauttaan on pidetty kaupungille onnellisena aikana. Auerin runo toimii täysin tämän olettamuksen varassa. Ja se toimii aivan juhlallisesti! Kirjassa on runoja myös Unto Kupiaiselta ja Eero Eerolalta sekä Kalle Väänäseltä, mutta tässä teoksessa esillä olevista minua miellyttävät eniten Into Auerin runot. Ne puhuttelevat minua ihanteellisuudellaan ja ovat mitallisesti täsmällisiä, Viisteen arkkitehtuurikuvauksia lainatakseni kireän klassillisia, kauneudellaan soivia runoja. Auerilta on mukana kaksi pitempää runoa ja lisäksi joitakin säkeitä muista runoista. Toisen pitemmistä runoista on Auer sepittänyt 16-vuotiaana. Runo on trokeemittainen ja nimeltään Vanhassa talossa. Runo kuvaa onnistuneesti sitä vaikutusta, joka toisinaan valtaa ihmisen hänen liikkuessaan vanhan asumuksen liepeillä, niin että hän voi tuntea aikaisempien sukupolvien läsnäolon – ehkä jopa talon tonttu-ukon hyväntahtoisen katseen. Mielestäni Into Auer saa runoissaan kiteytettyä paljon Juhani Viisteen kirjan hengestä. Kyse on muistoista, niitten kunnioittamisesta ja vaalimisesta. Viisteen oman tunteen henkilökohtaisuutta aihetta kohtaan korostaa mm. se, että kirja on omistettu hänen äidilleen.
 
Toki Viiste esittelee Viipurin historian linnan perustamisesta aina talvisotaan ja joiltain osin jatkosota-aikaan saakka. Kirjassa mainitaan Viipurin pamaus 444 vuotta ennen talvisodan puhkeamista ja Ruotsin vallan päättyminen vuonna 1710 Pietarin Suuren vallatessa kaupungin. Jotensakin tuntuu, että Ruotsin vallan aikaan kirjassa kurkoitetaan kaihoisammin kuin 1700-lukuun, joka oli Vanhan Suomen aikaa. Venäjän vallattua Viipurin vaikutti kehitys kaupungissa pysähtyneen Viisteen mukaan. Vasta 1780-luvulla, keisarinna Katariina II:n vierailun jälkeen, rakentaminen ja sen myötä muukin toimeliaisuus virisi ja jatkui sitten 1800-luvulla muun Suomen suuriruhtinaskunnan yhteydessä. Venäläinen vaikutus on kirjassa kyllä esillä, mutta enimmäkseen se tulee Pietarista suoraan. Sen sijaan kaupungin venäläisen asujaimiston tekemiset eivät nouse niin vahvasti esille kuin ruotsin- ja saksankielisten. Johtuneeko tämä maailmansodan kylmentämästä tunneilmastosta? Myös kaupungin juutalainen vähemmistö saa vain ohimenevän maininnan. Tosin on muistettava, että ennen talvisotaa Viipuri oli lähes kokonaan suomenkielinen kaupunki ja luultavasti myös kulttuurisesti sulautumassa muuhun Suomeen. Niinpä kirjan lopulla esitellyt 1900-luvun viipurilaiset merkkimiehet (joukossa muutama nainen) alkavat yhä useammin olla ainakin sukunimeltään suomenkielisiä.

Koska kirjassa ei kerrota mitään tarinaa ja se koostuu jokseenkin systemaattisesti järjestetystä kuvagalleriasta selittävine kuvateksteineen, muistuttaa kirja oikeastaan hakuteosta. Toisaalta kerronnan leppoisa tunnelma houkuttelee kyllä lukemaan kuvatekstit taulu taululta ja valokuva valokuvalta. Silti ei kirjoittajaa voi syyttää yleisönkosiskelusta. Kirjassa nostetaan esille vain kaupungin tärkeimmät vaikuttajat ja nimenomaan tietyiltä elämän alueilta. Esimerkiksi urheilusta ei taida juuri mainintaa löytyä. Sen sijaan kuvataan korkeakulttuuria eli arkkitehtuuria, maalaustaidetta, kirjallisuuttakin. Myös kaupungin vallanpitäjät luetellaan tarkkaan. Samalla tavoin Viiste kuvaa itse kaupunkia vain vanhan ja osittain uuden Linnoituksen osalta. Niinpä Papula, Patterinmäki, Havi ja Pantsarlahti sekä toisaalta Saunalahti, Hiekka, Sorvali ja Neitsytniemi mainitaan vain, mikäli niissä on sijainnut jonkun merkkihenkilön kartano tai hautamuistomerkki. Tämä sama suuntaus toistuu monissa muissakin Viipuria käsittelevissä kirjoissa. Ehkä olisi vieläkin olemassa tilaus kuvateokselle, jossa Viipurin laitakaupunki pääsisi esiin? Takakansitekstissä Hannes Sihvo huomauttaa, että Viisteen teos hahmottaa lukijalle nimenomaan sen mikä kaupunkikuvassa oli keskeistä. Uskon että Sihvo osuu siinä naulankantaan. Varsinkin vanhimmat kirjassa esitellyt panoraamakuvat Viipurista näyttävät lukijan katsottavaksi kaupungin, joka muistuttaa lähes mitä tahansa 1800-luvun Suomen kaupunkia. Viisteen teos nostaa kansikuvasta lähtien esiin kaupungin tornit, joita Viipurissa vielä tänäkin päivänä löytyy maan altakin. Viipurin torneissa lepää toistensa lomaan kerrostuneina ajanjaksoja, jotka kattavat lähes koko kirjoitetun Suomen historian.

Kirjassa on 162 sivua. Sen lukemiseen kului minulta aikaa viikko.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Georges Simenon: Sairaalan kellot

Hän alkaa jo erottaa kaukaa pikku vanhukset toisistaan. Aluksi he olivat välimatkan takia kaikki samanlaisia kuin muurahaiset.”

Belgialaislähtöinen ja Ranskassa suurimman osan elämäänsä viettänyt Georges Simenon (1903 - 1989) kirjoitti satoja viihdyttäviä poliisi- ja seikkailutarinoita. Hänen tunnetuin kirjallinen hahmonsa oli komisario Maigret. Luin Simenonin romaanin Sairaalan kellot (Les anneaux de Bicêtre), joka on julkaistu vuonna 1963. Kyseessä ei ole poliisi- eikä seikkailukertomus vaan kuvaus vaikutusvaltaisesta sanomalehtimiehestä, joka yllättäin halvaantuu toispuoleisesti. Kirjan alkusanoissa Simenon korostaa pariinkin kertaan, että yhteydet olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin ovat satunnaisia.

Helmikuun 2. päivänä suuren pariisilaisen sanomalehden toimitusjohtaja René Maugras lounastaa hienossa ravintolassa hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien tuttaviensa seurassa. Seurueelle on tullut tavaksi kokoontua lounaalle kuten nytkin kunkin kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Maugras käy lounaan lomassa ohjeistamassa puhelimitse lehtensä päätoimittajaa ja piipahtaa saman tien tarpeillaan, kun hän saa halvauskohtauksen ravintolan miestenhuoneessa, pisuaarin edustalla. Viimeinen asia, jonka hän tapahtumasta muistaa, on epätoivo siitä miten saisi napitettua housunsa.

Maugras tulee tajuihinsa seuraavana päivänä. Hän kuulee kellojen soiton jostakin ulkoa. Lapsena hän on mieltänyt kirkonkellojen kumahtelun synnyttämät ääniaallot ”renkaiksi”. (Kirjan ranskankielinen nimi viittaa paitsi vanhaan Bicêtren sairaalaan, jonne Maugras viedään hoitoon, myös ”renkaisiin”. Sana anneaux tarkoittaa monenlaisia renkaita, mm. puitten vuosirenkaita ja sipulirenkaita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, onko kirjailija tarkoittanut sanalla tässä juuri muuta kuin kellojen ääntä.)

Maugras vaikuttaa aluksi oudon tyyneltä, vaikka tajuaakin, ettei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Myöhemmin hän kuvaa toisten samankaltaisten ihmisten linnoittautuneen itseensä. Hän nauttii siitä, että saa tehdä matkoja itseensä, omaan menneisyyteensä. Kertomuksesta muodostuu hänen takautumiin perustuva elämäntarinansa. Mutta Maugras joutuu myös huomaamaan, että sairaalan henkilökunta tuntee jo ennakolta hänen sairautensa etenemisen. Hänet tutkitaan ja tulkitaan ulkoisesti, fysiologisesti, henkisesti ja jopa hengellisesti erehtymättömällä tavalla. Hänen vastaanhangoittelunsa on turhaa, vaativa tervehtymisen tie odottaa valmiiksi aukaistuna. Maugras'n toipumista seurataan helmikuun alusta toukokuun loppupuolelle asti. Lukijan pääteltäväksi jää, millainen vaikutus tällä ajanjaksolla on hänen elämäänsä – se saa kyllä Maugras'n miettimään elämäänsä ja sen suuntaa, mutta johtaako se pysyviin muutoksiin?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten. Nyt päätin lukaista sen uudelleen. Kyseessä on ainoa Simenonin romaani, johon olen tutustunut. Maigret-tarinoita olen katsellut tv:stä. Uskon, että Simenon on pystynyt mielikuvituksensa kautta varsin hyvin kuvaamaan toispuolihalvaukseen sairastuneen ihmisen mielenliikkeitä. Ennen kaikkea toistuva itseensä vajoamisen kuvaus muodostaa kirjan kiinnostavimman osan. Jonkin verran kirjassa tuodaan esiin vanhentuneita ja siten hieman huvittaviakin asenteita, mutta ne johdattavat vain lukijan 1960-luvun alkuun ja kauemmaskin.

Kirjassa on 269 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.