Powered By Blogger

maanantai 31. joulukuuta 2012

Ketjukolloojan vanaha ja uus

Ketjukolloojan vanaha ja uus torpan nurkalla halakopinnoo vasten.
Tulhan tuota vuonna 2012 sentään joetakuita kirjoja lukastuva. Vilikasenpahäntä lukemian ja tuumaelen jotta mitteepä siitä mahtokaan jiähä mieleen.

Enistäänniin ja ihanpa toen perrään piällimmäesenä tulloo mieleen ruohtalaesen Harry Martinsonin  runotejos Aniara. Avaruusaluksen matkassa saen lukijana jonniillaesen yllättävänniin kouriintuntuvan mielkuvan immeisporukasta, joka on matkalla kohti tuhhoosa asijasta täösin tietosana. Vuojen loppupuolella nämä ajatukset nous ussein mieleen sen intijaaniallakan ennusteihen myötä – olvatpa hyö oekein tae viärin tulukittuja. Joulun seutuun sitten iskostu aevoehin se Raamatun ajatus, jonka mukkaan Herran päevä tulloo talloon niinkun varas yöllä. Ee immeinen tiijä sen ajankohtoo, eekä tarvihekaan.

Raamatun myötä tuas juohtuu mieleen vennäenmualaesen Leo Tolstoin oman elämänvilosohvijan kehkeytymistä kuvvoova kirja Tunnustuksia. Tolstoi kertoo elellä tolskanneesa aluks tieteen kaikkivoepasuuteen luottaen, kunnes ol tajunna, ettei elämän tarkotus sitä kaotta taijja selevitä. Kokonaesratkasun mies ol löytännä yksinkertasesta uskosta ja työnteosta.

Kirjallisen sanataeteen säkenöennistä saen naottia kylliksen alakuvuuvesta kun lukasin puolalaesen Stanisław Lemin tejokset Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Vastoovantasosta ilimasun rivakkuutta ja aevoen muljuutusta sisälti amerikkalaesen Kurt Vonnegutin lyhyt, mutta monenmoesesta kertova Kissan kehto.

Vieläkiin lyhyvemmän kertomataeteen parista melekosena yllätyksenä nous essiin virolaenen Mehis Heinsaar, jonka kertomuskokoelma Epätavallinen ja uhkaava luonto tehhä hurraotti minnuun melekosen vaekutuksen. Isaac Asimovin sepitteistä koostettu Robotit kiinnosti tieteiskirjallisuuven historian näkökulumasta, eikä ne novellitkaan ihan terättömiltä tunnustanneet.

Novellipuolelta luvin vuojen mittaan montae luatusata sepitettä. Kaks novellija tämän vuen luvetuista nous kumminniin ylite muihtiin. Ja se että ne on vielä Asimovin tarinoetae vanahempoo tekkoo, kuvastannoon minun vanahanaekasuuttan lukijana ja varmaan immeisenä yl'piätään. Voettopokkaalin koppas Päivälehden piäkirjotuksen mitalla Arvid Järnefeltin pien mutta kaonis, hyvin kaonis kertomus Hän ja minä. Siinä mylyheevät samassa paketissa yhteiskuntakuvvaos ja romantiikanhenkinen rakkaostarina. Kakkospallille kohos Jack Londonin novelli Luopio (The Apostate), jossa yhteiskunnallinen kurjuus suap seorakseen perheen esikoespoejalle lankeevan elättäjän osan.

Yksittäesistä runoesta minuva on kumma kyllä puhutellunna männeen vuen mittaan toesessa blogissa essiin nostettu runo. Nimittäen Jokken kirjanurkassa ihhaeltavana ollu Mirkka Rekolan runo Vedessä palaa. Omassa lokerossa lukemastan runnouvesta tulloo mieleen ennen muuta kiäntäjät Toivo Lyy ja Aale Tynni. Mutta mukava on ollunna huomata myös nuorten kiäntäjien rohkeus lyyvä kätesä ranteita myöten savveen vanahojen lassikoetten suhteen. Erityinen hatunnosto intijalaesen runnouven suomennoksista Virpi Hämeen-Anttilalle.

Vaekka miten monta muutae hyvvee ja makkeeta voes nostoo essiin, mutta tyyvytään, tyyvytään! Laetan tähän häntään vielä lopetuksen runosta, jonka luvin tuas tännäen vuonna. Kyse on Konstantinos Kavafisin runosta Ithaka, jonka suomenti Tuomas Anhava:

Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan.
Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle.
Mutta enempää sillä ei ole enää antaa.

Vaikka näkisit Ithakan köyhäksi, se ei ole pettänyt.
Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet
jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät.


Hyvvee Uuttae Vuotta!

perjantai 28. joulukuuta 2012

Reijo Mäki: Sheriffi

Tähti tiiliseinällä
Turkulainen Reijo Mäki (s. 1958) on kirjoittanut parikymmentä dekkaria, joissa päähenkilönä seikkailee yksityisetsivä Jussi Vares. Aikaisempia romaaneja en ole lukenut, mutta nyt sain työpaikalta läksiäislahjaksi tämän uusimman, vuonna 2012 julkaistun Sheriffin. Työpaikka ja ketjukolaaja huomioonottaen kyseessä oli nappiin osunut valinta.

Yksityisetsivä Jussi Vares viettää rennonoloista poikamieselämää Turun kaupungissa. Hänellä on oman kodin lisäksi kantakapakki, Uusi Apteekki, jossa kirjan sivuilla poiketaan useampaan otteeseen. Vareksen lähin kaveripiiri koostuu hänen kaltaisistaan poikamiehistä, jotka tapaavat toisiaan veljellisen leikinlaskun ja sukkelien ilmausten sävyttämän rupattelun merkeissä. Kaverukset nauttivat grilliruokaa, olutta, viinaa ja toisinaan jopa kahviakin. Samalla he muodostavat verkoston, joka välittää tietoa väliin hyödyllisistäkin asioista. Yksityisetsivä Varekselle tällainen tiedonsaanti on arvokasta, poikamies Varekselle arvattavasti samaten.

Kirjan tapahtumat keskittyvät käsittämättömän raa'an kaksoismurhan selvittelyyn. Poliisi on tutkimuksissaan ajautunut umpikujaan, joten toisen uhrin omaiset palkkaavat Vareksen selvittelemään tapausta. Tämän lisäksi odottamattomalta taholta ilmaantuu toinenkin päämies, joka haluaa Vareksen ratkaisevan jutun. Murha vaikuttaa kytkeytyvän Turun seudun järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta miten?

Romaani sisältää jaksoja, jotka vaikuttavat hilpeältä poikamieselämän kuvaukselta, hauskin osuus lankeaa epäilemättä novellikirjailija Luusalmelle, joka osallistuu runonlausuntailtaan ensimmäistä kertaa elämässään. Rikollisuuden kuvauksen osalta mennään aika kovaksikeitetyn dekkarin perinteitten mukaisesti. Hempeämmän osuuden suhteen käynnistyminen on hitaahkoa, toiminta tehokasta. Kirjan mies-nais' -kuva on mielestäni melko perinteinen.

Koska iso osa kirjasta on kerronnaltaan minä-muotoista, sijoitin aluksi kirjailija Mäen leppoisan naamataulun Varekselle. Vähän kerrassaan Vares muuttui jonkin verran, mutta kokonaan vaikutelmasta en irti päässyt. Kirja perustuu pitkälti vuoropuhelulle, joka onkin kirjoitettu hyvin nasevasti, kieli muistuttaa nykypäivän kielenkäyttöä, ilmaisut ja esiin nostetut ilmiöt ovat ajan hermolla.

Siteeraan näytteeksi pienen katkelman novellikirjailija Luusalmen runoa, joka kirjassa herättää runoiltamien yleisössä kuumat reaktiot:

...
Veto veks, outo olo. Ja hautalerppana lemmikkietana.
Ei kiinnosta ees etukolo, eipä osu, eikä lennä smetana.”

Ikäluokka huomioiden Sheriffi on varma valinta lahjakirjaksi mieshenkilölle. Sivuja romaanissa on peräti 412 ja silti minunlaiseni lyhytproosan ja runouden ystävä sai kirjan lukaistua parissa päivässä. Silmätulehdus vähän vaivasi, mutta menihän tuo.

torstai 20. joulukuuta 2012

J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Oskar Reponen: Hautasi on Odessassa

Oskar Reponen (1928 – 1997) oli suomalainen toimittaja ja kirjailija (lähde: wikipedia). Luin hänen kirjoittamansa yliluonnollisten kokemusten parissa liikkuvan jännärin ”Hautasi on Odessassa”. Kirja on julkaistu vuonna 1982 ja sen pohjalta tuolloin tehdyn kuunnelmasarjan katkelmia voi kuunnella Ylen Elävässä arkistossa.

Romaanissa käsitellään erilaisten yliluonnollisten ilmiöitten etsimistä ja ainakin jollain tasolla myös niitten hyväksymistä. Reponen on selvästi ollut aiheesta kiinnostunut. Hän käy kirjan hahmojen suulla läpi tavallisimmat "edellisiin elämiin" liittyvien kokemusten herättämät vastaväitteet – kirjan hahmot jopa naureskelevat niille kuin vanhoille tutuille, samalla kun pyrkivät todistelemaan tieteeltä salatun maailman olemassaoloa.

Reposen kirjassa erityisessä asemassa on siis ihmisen tietynlainen sielunvaellus, ”edelliset elämät”. Toimittaja Erkki Saari pääsee edellisten elämien tutkimisesta kiinnostuneen hypnotisoijan avulla kurkistamaan edelliseen elämäänsä, jossa hänen osakseen on koitunut väkivaltainen kuolema. Koska tämä edellinen elämä on loppunut vain pari vuotta ennen Saaren syntymää, ovat hänen edellisen elämänsä tärkeät ihmiset vielä elossa ja Saaren on mahdollista alkaa jäljittää kuolemaansa johtaneita tapahtumia.

Muokattu kuva eräästä puistosta.
Kuten kirjan nimestä saattaa päätellä, tapahtumat kuljettavat kirjan sankarin Mustan meren rannalle, Odessaan. Kaupunkia kuvaillaan kirjassa tarkan toimittajamaisesti. Aikoinaan kuunnelmasarjaa seuratessani viehätyin erityisesti Odessan kaupungin puistoista. Kirjassa puhutaan enemmänkin kaupunkia varjostavista korkeista puista, akaasioista, kastanjoista, trumpettipuista ja plataaneista. Jostain syystä kirjan kuvaus näiltä osin ei tunnu yhtä kiehtovalta kuin miltä se kuunnelmassa vaikutti. Kirja sisältää aika tarkkaa tosiasiallisten paikkojen, katujen ja rakennusten kuvausta, pikkutarkasti kuvattuja näkymiä, jotka varmaankin 1980-luvun alun lukijasta ovat tuntuneet mielenkiintoisilta, mutta nykyisille, paljon jo tv:n kautta nähneille lukijoille tuntunevat vähän merkityksettömiltä ajankuvilta. Toimittajamainen kuvaus hieman vesittää tarinan kiehtovaa, mystistä sykähtelyä. Jännärimäinen kerronta toisaalta pitää yllä lukijan mielenkiintoa.

Kirjailija Reposen ammattitaito näkyy siinä, että hän vie tarinan alusta loppuun hyvin tottuneesti ja varmalla tyylillä. Kokemus lehtimaailmasta tulee esiin myös kirjan tarinasta, päähenkilö työskentelee näet Perheposti-nimisessä aikakauslehdessä.

Luin kirjan osin työmatkoilla ja lounastauoilla ja loput Helsingin reissun aikana. Junamatkat sopivat ihan kivasti lukemiseen. Valojen pätkiminen ja sammuminen korostivat kirjan tapahtumien yliluonnollista hehkua. Kirjassa on 282 sivua. Lukutapauksesta muodostui noin viikon mittainen.

lauantai 8. joulukuuta 2012

César Vallejo: Musta kivi valkoisen päällä

Runoilija, laulujen sanoittaja, tunnettu ja tunnustettu suomentaja Matti Rossi koosti ja suomensi vuonna 1975 julkaistun valikoiman runoja ja proosatekstejä, jotka kirjoitti perulainen runoilija César Vallejo (1892 – 1938).

Kirjastossa tämä kirja on sijoitettu runojen joukkoon. Kirjan koostumus antaisi tosin aihetta myös paikalle proosaosastolla. Alaotsikkona onkin César Vallejon runoutta ja proosaa. Itse asiassa sivumääräisesti proosan osuus kirjassa on vallitseva. Kirjan sivumäärästä, 191 sivua, runot käsittävät alle 80 sivua. Suurimman sivumäärän ovatkin kaapanneet Vallejon kirjoitukset, joissa hän pohtii taidetta ja kuvailee matkojaan Neuvostoliittoon.

Musta kivi valkoisen päällä” alkaa Matti Rossin kirjoituksella César Vallejon elämästä runoilijana ja hänen runoudestaan. Rossin suhdetta Vallejon kirjalliseen ajatteluun voinee kuvata herkäksi ja syvälle luotaavaksi. Ja niinkuin Rossi huomauttaa Vallejon teksteihin sisältyvän ristiriitaisuuksia, voi myös jälkiviisasteleva lukija olla pari kertaa eri mieltä Rossin Vallejo-tulkinnoista. Leimaa-antavia käsitteitä Rossin luotaukselle ovat dialektinen materialismi, tieteellinen sosialismi, kulttuuriradikalismi ja vallankumous. Olisin mielelläni lukenut hänen kuvauksestaan myös sellaisia käsitteitä kuin koti-ikävä, yksinäisyys tai yltiöpäinen halu nousta runotaivaan tähdeksi. Ja ehkäpä ne sieltä löytyivätkin, vaikkeivät juuri näillä, minun valitsemillani sanoilla. Joka tapauksessa Rossin teksti on erittäin antoisa ja minun olisi varmaan turha yrittää tulkita Vallejoa ilman noin selventävää esipuhetta. Runojen suhteen tosin ei taida minulle esipuhekaan kaikkea selittää.

César Vallejo julkaisi elämänsä aikana kolme runokokoelmaa, neljäs julkaistiin postuumisti. Esikoisesta, kokoelmasta nimeltä Mustat sanansaattajat poimitut runot kuten Kaukaiset askelet ja Mustat airueet tuntuvat ihan hienoilta. Vallejon maineen luonut kokoelma Trilce, ilmestyi vuonna 1922. Vuonna 1923 Vallejo muutti Pariisiin, paikkaan, joka lienee ollut 1900-luvun eurooppalaisen ja eurooppalaisvaikutteisen taiteen keskus. Vallejo ei enää palannut kotimaahansa Peruun. Sen sijaan hän perehtyi ilmeisen perusteellisesti aikansa taidevirtauksiin, joita hänen kirjoituksensa käsittelevät. Taidetta käsittelevästä kirjoituksesta näyte, jonka kanssa olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla:

Uusiin sanoihin tai metaforiin perustuvalle uudelle runoudelle on ominaista pedanttinen uutuuksien etsintä, ja siitä sen sekavuus ja ylenpalttinen liioittelevuus. Uuteen tajuntaan perustuva uusi runous sen sijaan on yksinkertaista ja inhimillistä; ensi näkemältä sitä voisi pitää vanhanaikaisena runoutena, eikä sen kohdalla kysytä onko se uudenaikaista vai ei.

 
(”Uudesta runoudesta”, Pariisi, heinäkuussa 1926)

Nämä taidetta käsittelevät tekstit ovat minusta Rossin esipuheen ohella kirjan parasta antia.

Vuosina 1928, 1929 ja 1931 Vallejo vieraili Neuvostoliitossa ja ajautui tieteellisen sosialismin lumoihin. Hänen objektiivinen kuvauksensa neuvostokansasta alkoi sattua lukiessa päähäni kuin 1970-luvun radio-ohjelmasarja Naapurineljännes. Myös Thomas Moren Utopia tuli mieleeni ja aikamoinen liuta muitakin teoksia, joita en käy tässä luettelemaan. Tästä huolimatta kuvauksilla on oma kulttuurihistoriallinen arvonsa. Pidän erittäin mielenkiintoisena kohtaa, jossa käsitellään jossain määrin yhteen niputettuina Neuvostoliiton kerjäläisongelmaa ja neuvostovaltion ja kirkon välistä suhdetta sekä opillisesti että runoilijan omin silmin nähtynä.

Kolmas runokokoelma Espanja, ota pois minulta tämä malja, sisältää tunnelmia Espanjan sisällissodasta, jota Vallejo seurasi tasavaltalaisten puolelta, kuinkas muuten. Tästä osastosta löysin runoja, jotka aukenivat minulle helpoiten ja joitten inhimillisyys sai minut pitämään niitä kuvauksena jostakin todella tapahtuneesta eikä vain yksinäisyyden ja runonsepittämisen halun loihtimina säenippuina. Näytteeksi katkelma runosta Teruelin taistelutalvi:

Sinä haistat sodan, toveri, et voi erehtyä

kun poljet vahingossa

omaa kättäsi ruumiiden joukossa;

sinä näet sen, tartut kiveksiisi, muutut

palavanpunaiseksi,

sinä kuulet sodan omasta suustasi, sotamiehen suusta.

Viimeinen, postuumisti ilmestynyt runokokoelma Inhimillisiä runoja sisältää kosolti sellaista runoutta, jonka ovet ei aukene mulle. Jotain ehkä jostain ymmärsin, mutta erityisempää nautintoa en niistä saanut. Onkohan minuun mennyt tikku?

Kirjassa on 191 sivua ja sen lukaisemiseen meni minulta noin viikko. Joitakin runoja tuijotin aamuhämärässä linja-autossa aika pitkään.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mehis Heinsaar: Epätavallinen ja uhkaava luonto

Virolainen Mehis Heinsaar on vuonna 1973 syntynyt kirjailija, jonka tuotannosta minun piti lukea teos nimeltä ”Herra Paulin aikakirjat”. Mutta koska sitä ei löytynyt kirjastosta, lainasin toisen teoksen, jonka vironkielinen nimi on Ebatavaline ja ähvardav loodus. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja suomennettu pikapuoliin sen jälkeen, en saanut selvää onko suomennos ilmestynyt vuonna 2010 vai 2011. Suomentaja on Hannu Oittinen ja kirjassa on tosi upea kuvitus, jonka on tehnyt Priit Pärn.

Kirjan tekstit ovat lyhyitä kertomuksia, novelleja. Pituudella niitä ei ole pilattu, jotkut ovat vain sivun mittaisia. Tarinat kertovat ihmisistä, joille tapahtuu jotain outoa, elämä muuttuu jännällä ja ennalta-arvaamattomalla tavalla. Vaikka tarinoita onkin peräti 28 ja niitten logiikka on surrealistisen tai absurdin tai muuten vain kumman elementin ilmaantuminen kertomukseen, ei kirjailijan voi väittää toistavan itseään. Heinsaar tuntee selvästikin paljon erilaisia elämäntarinoita ja -tilanteita tai ainakin on erinomainen keksimään sellaisia, sillä jo lähtökohtaisesti novellit sisältävät mieltä kiehtovia aineksia. Harmaa, virolainen arkipäivä katujen tallaajineen saa kirjailijan mielikuvituksen kautta uusia, huimapäisiä ulottuvuuksia.

Myönnän olevani erittäin vaikuttunut lukemastani. Heinsaaren lyhyitä novelleja voi tosiaankin verrata Kafkan tai Harmsin vastaavaan tuotantoon. Sanoisin jopa, että Heinsaar pärjää vertailussa mainiosti! Minuun vetoaa tarinoihin sisältyvä huumori, en ahdistu näitä novelleja lukiessani, ne ovat pikemminkin kutkuttavia, vaikka usein käydäänkin Tuonelan porteilla ja joskus mennään vähän pidemmällekin. Tykkäsin eniten novelleista Endel Lippmaan lähtö, joka kertoo fyysikkoakateemikon retkestä oikeaan aivopuoliskoonsa sekä novellista Rokokoon paluu, jossa taas rokokooasiantuntija muuntuu oman alansa instrumentiksi. Novellissa Viron luonto on rehevää luonnonkuvausta jokseenkin yllättävässä ympäristössä.

Kirjassa on 150 sivua ja luin sitä kolmena päivänä. Näitten novellien kanssa olisi ehkä hitaampi lukeminen antoisampaa, sillä tarinat herättävät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä pohtia ajan kanssa, eikä vetäistä kaikkea kerralla kitusiinsa. Luin kirjan osana lukion lukudiplomihaastetta, sen takia olisi pitänyt olla se Herra Paulin aikakirjat, jota ei sitten ollut.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Bertolt Brecht: Runoja

Bertolt Brecht (1898 – 1956), Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB, kirjoitti myös runoja, joista Brita Polttila koosti suomennoskokoelman vissiinkin vuonna 1964. Polttilan käännösten lisäksi valikoimasta löytyy pari suomennosta Elvi Sinervolta ja muutama Arvo Turtiaiselta.

Brechtin runot ovat helppotajuisia, ne kutsuvat ajatusleikkiin, jolla on yleensä selkeä suunta – kirjoittajansa maailmankatsomuksen mukaisesti vasemmalle, kohti tasa-arvoisempaa, oikeudenmukaisempaa veljeyden maailmaa ja lopulta kohti ystävällisyyttä ja lempeyttä. Joissakin kaupunkiaiheisissa runoissa vaistoan marxilaisen teorian siitä, miten sosialismi valloittaisi ensiksi kaupungit, joissa oli paljon köyhää väestöä ja toisaalta myös paljon mahdollisuuksia hankkia tietoa asioista. Opiskelun ylistys, runo, jonka Agit Propin ponnekas esitys aikanansa teki kuuluisaksi (tosin eri käännöksenä), kehottaa köyhiä opiskelemaan, sillä kirja on ase. Brita Polttilan käännöksenä säkeistöjen lopun mahtipontinen vetoomus kuuluu:

Sinun on astuttava johtoon.

Kun taas Agit Prop laulaa Hannu-Pekka Lappalaisen käännöksessä (Oppimisen ylistys), jonka sävelsi Eero Ojanen: ”Sinun täytyy astua johtoon!”

Mutta eivät runot sentään yksinomaan poliittista kehottamista sisällä. Ensimmäinen runo Aamuinen puhe Griehn-nimiselle puulle on enempi sellaista keskeislyriikkaa, joka kertoo taiteilija Brechtin tuskasta, jota taidemaailman tähti kantaa sisällään rakastamansa maailman kansalaisena. Runoilija kertoo, ettei saa yöllä unta, ulkona myrskyää ja Griehn-niminen puu huojuu kuin juopunut apina, niin että vielä aamulla sen oksilta tippuu kyyneleitä. Runoilija kuitenkin oivaltaa, ettei myrsky yltäisi talojen keskellä kasvavaan puuhun, ellei se nousisi ympäristöään korkeammalle. Myöhemmin, runossa Jumalan iltalaulu, itse Isäjumala kuuntelee kosmista koraalia, josta erottuu myös

Bert Brechtin ihmeen ihania lauluja, Bert Brechtin joka on pahassa pulassa.

Laulujen alkuperäisestä ihanuudesta on vaikea ihan tarkkaan selkoa saada, ainakin jotkin suomennokset ovat loppusoinnillisia, jotkin taas vapaassa mitassa. Elvi Sinervon suomennos Arkkiveisu Puukko-Mackiestä soi mielestäni aika nätisti.

Verta tihkuu leuat hailla
kun se verta vuodattaa.
Puukko-Mackie hansikkailla
työnsä jäljet verhoaa.

Poliittisten ja kauniitten laulujen lisäksi runoista löytyy pohdintaa elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta ja kaikesta huolimatta ihmisen elämää kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Vaikka elämä tuo ihmiselle vain tyhjyyttä ja kylmyyttä, ei hän luopuisi siitä millään. Tyly tyrmäys on luvassa myös runosarjassa Lukukirjasta kaupunkilaisille:

Teidän on opittava aakkoset.
Tässä ovat aakkoset:
Kyllä teistä selvä tehdään.

Älkää turhaan miettikö mitä sanoisitte:
ei teiltä kysytä.

Toisaalta Brechtin voisi olettaa asettuvan nk. bernsteinilaisen sosialismin kannalle taidekäsityksensä perusteella (!). Runon Kestävien teosten rakennustavasta osa I alkaa seuraavasti:

Miten kauan
teokset kestävät? Ne kestävät
kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa
ne eivät katoa.

Keskeneräisyys, epätäydellisyys ja niitten aiheuttama (myönteinen) päänvaiva on Brechtin runon mukaan perusedellytys taideteoksen arvon kestävyydelle.

Runovalikoiman loppupuoli koostuu sodanaikaisen maanpaon sävyttämistä teksteistä. Niissä nimitellään jotakuta maailmanpolitiikan hahmoa ”Töhertäjäksi” sekä ilmaistaan henkinen tuki saksalaisille sotureille, rakkaille veljille, jotka tuhotaan Smolenskissa murhapolttajina. Brecht käväisi maanpakonsa aikana myös Suomessa ja kohtasi kansan, joka vaikenee

kahdella kielellään.

Sodan jälkeen Brecht palasi Saksaan ja asettui itäiselle puolelle. Ehkäpä tästä johtuen alkupuolen runot vaikuttavat minusta kiinnostavammilta. Sosialismi kun ei niitä sepitettäessä vielä ollut valmis.

Kirjassa on 134 sivua ja luin sitä muutaman päivän. Edellä mainittujen runojen lisäksi muutama muukin tuntui entuudestaan tutulta kuten Äidilleni ja Hollywood.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Stephen King: Carrie

Amerikkalaisen kauhukirjailijan Stephen Kingin esikoisromaani Carrie ilmestyi vuonna 1974. Tuula Saarikosken suomennos ilmestyi vuonna 1987. Brian de Palma ohjasi kirjan pohjalta elokuvan vuonna 1976.

Carrie on lukiolaistyttö, joka asuu leskiäitinsä kanssa pikkukaupungissa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Carrie ei ole kuten muut luokkatoverinsa, hän on kömpelö, vanhanaikaisesti pukeutuva, ujo ja väritön yksilö, ikätovereittensa pilkan kohde. Ystäviä tytöllä ei ole, hänen elämänsä tärkein hahmo on hänen äitinsä, joka on kiihkeän uskovainen ja suhtautuu erityisen torjuvasti kaikkeen seksuaalisuuteen liittyvään. Niinpä Carrie on täysin ymmällään saadessaan ensimmäisen kuukautisvuotonsa koulun liikuntatunnin jälkeen suihkussa. Hänen koulutoverinsa eivät ymmärrä Carrien hämminkiä vaan laskevat hänestä julmaa leikkiä. Nuori jumppamaikka puuttuu asiaan, mutta ei selviä hänkään parhaalla mahdollisella tavalla. Näistä asetelmista käynnistyy romaani, jonka kerronnassa aikatasot ja kertojanäänet vaihtelevat, niin että ilman aikaisempaa tietoa aiheesta kirja voinee tuntua haastavalta. Itse olin nähnyt aikaisemmin de Palman elokuvan, joten tiesin mitä odottaa.

Kertomuksen aiheena on siis outo tyyppi, jota kiusataan. Koska tyylilajina ei ole realismi vaan kauhu, tämä outo tyyppi on saatava kostamaan. Kirjassa hänen aseekseen on valittu paranormaalit kyvyt, ennen kaikkea telekinesia, esineitten liikuttaminen ajatuksen voimalla. (Muistaakseni parapsykologia oli jotenkin muotia 70-luvulla. Olen jo jonkin aikaa harkinnut erään kotimaisen alan romaanin lukemista.)

Romaanin alku on niin tehokas, että odotin ihan huikeaa lukukokemusta. Tuntui siltä, että kirja ylittää elokuvan selvästi. Kuitenkin, vaikka kirja ei ole kovin pitkä, sen tehot hieman katoavat monien eri näkökulmien ja aikatasojen kudelmaan. Loppu voisi olla tiiviimpi, jälkiselvittelyt eivät tee kauhutarinasta erityisen iskevää. Loppuratkaisun ylilyönnit taitavat mennä kauhugenren piikkiin, minuun tehoaisi paremmin kuvaus sellaisesta väkivallasta, jonka jäljet jäävät huomaamatta ohikulkijaltakin. Lopusta huolimatta romaanin alku jää mieleen. Carrien hahmon ja koulumaailman kuvaus on voimallisen osuvaa, vaikka liioitteluahan siihenkin sisältyy. Mustavalkoisuus on kuitenkin varsinkin kauhussa toimiva tehokeino. Vaikka en pidäkään Carrien ongelmien kaatamisesta isolta osin äidin uskonnollisuuden piikkiin, en malta olla liittämättä tähän tekstinäytettä, joka osuu tämänhetkiseen ajankohtaan, jolloin lähestymme kirkkovuodessa tuomiosunnuntain teemoja:

Äitihän sitä paitsi sanoi, että tulisi tuomiopäivä.
(ja sen tähden nimi on koiruoho ja niitä pistävät skorpionit)
ja enkeli miekka kädessä.
Voi kun se tulisi tänään eikä Jeesus tulisi lammas sylissä ja paimensauva kädessä vaan kummassakin kädessä kivenjärkäle, joka murskaisi kaikki naurajat ja hohottajat ja kiskoisi juurineen kaiken pahan ja huutaen hävittäisi sen – hirvittävä Jeesus, verinen ja oikeudenmukainen Jeesus.
Ja voi kun hän saisi olla Hänen miekkansa ja Hänen oikea kätensä.

Kirjassa on 206 sivua ja luin sitä vissiin neljänä päivänä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toukokuun lopulle, mutta tunnelma sopii erinomaisesti juuri tähän synkkään loppusyksyyn.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Teatterissa Kuopiossa

Olen syksyn aikana katsellut muutaman Kuopion kaupunginteatterin esityksen, mistä seuraavaksi jokunen sana.
Kuopion teatteritalon remontti.
 Lokakuisena lauantaina kävin vaimoni kanssa katselemassa Aapelin romaanin Siunattu hulluus pohjalta tehdyn samannimisen näytelmän. Koska Kuopion teatteritalossa on meneillään suuremman luokan perusparannustyöt, esityspaikkana oli Yhteiskoulun juhlasali, jonne oli rakennettu jyrkähkösti nouseva teatterikatsomo. Saimme vaimoni kanssa istua takimmaisen rivin keskellä, niin että olimme kuin kuninkaat aitiossa.
Yhteiskoulu teatterin väistötilana.
Monet katsojista ilmeisesti tunsivat perinpohjin Rauni Mollbergin samasta aiheesta ohjaaman tv-elokuvan 1970-luvulta. Tämän saattoi päätellä siitä, että katsojia eivät erityisemmin jaksaneet naurattaa ne kohdat, jotka näytelmässä olivat samat kuin elokuvassa. Sen sijaan enemmän naurunpyrskähdyksiä syntyi, kun lavalla esitettiin katkelmia tv-elokuvan ulkopuolelta – osaksi aiheena olleesta romaanista, osaksi jostain muusta Aapelin tuotannosta, lähinnä Pikku Pietarin pihasta. Pikku Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa oli siirretty Rummukaisen Elmerin ja Taivaan Isän välisiksi. Myös Siunattu hulluus -romaanissa oleva Elmerin keskustelu Liinu-tamman kanssa oli siirretty Elmerin ja Taivaan Isän väliseksi. Nämä juttutuokiot toimivat mielestäni hyvin ja Taivaan Isä olikin koko näytelmän kiinnostavin hahmo. Hänen ympärillään hääräili mustapukuisia, valkosiipisiä naishahmoja, jotka näyttivät enkeleiltä, mutta romaanin Siunattu hulluus perusteella saattoivat olla variksiakin. Näytelmän loppuratkaisu oli aika samankaltainen kuin Mollbergilla, mikä kieltämättä sopii näytelmään, vaikka poikkeaakin romaanin kuvauksesta.

Lavastuksessa pääosaa esitti musta kuplavolkkari, jolla veljekset tekivät ahdistavaa matkaansa kohti hullujenhuonetta. Romaanissa kulkupelinä ovat hevonen ja rattaat ja Mollbergin tv-elokuvassa traktori ja peräkärry. Yhteiskoulun juhlasalin päätyparvi sai toimia taivaan asujaimien tukikohtana ja näköalapaikkana. Se sopi myös minulle mainiosti etenkin kun muistan miten joskus kauan sitten seurasin kyseiseltä parvelta koulun poikain lentopallo-ottelua.

Näytelmä ei osoittautunut ratkiriemukkaaksi pölhökomediaksi, vaan jätti enemmänkin haikean fiiliksen, mistä olen hyvilläni.
                                                         
                                                        * * * *
Seuraavana lokakuisena lauantaina läksin kotoani yksin linja-autokyydillä teatteriin. Vuorossa oli englantilaisen Alan Ayckbournin vuonna 1998 kirjoittama scifi-komedia Koomisesti pätevä (Comic Potential). Tämäkin näytelmä esitettiin Yhteiskoululla. Edellisen näytelmän aikana olin havaitsevinani katsomossa yhden tyhjän paikan, nyt oli hieman useampia. Katsottavaa olisi kyllä riittänyt isommallekin joukolle. Ehkä tieto scifi-näytelmästä ei vielä ole tavoittanut scifihenkistä kuopiolaisyleisöä? Näytelmän scifi-aineksissa oli paljon samaa Asimovin robottiaiheisten novellien kanssa ja vilahtipa androidia noutamaan tulleen työntekijän työtakin selkämyksessä viittaus Blade Runneriinkin.

Näytelmässä aiheena oli tekoäly ja androidit, joita oli valmistettu tv:n saippuasarjojen näyttelijöiksi. Näyttelijäandroideja nimitettiin roolikoneiksi. Niitä varten ei näytelmän mukaan tarvittu varsinaista käsikirjoitusta vaan roolikoneet latelivat tilanteen tullen samanlaisia yleisiä repliikkejä, joita kuulee kaikissa saippuasarjoissa. Näin ollen tämän komedian huumorin lajina oli satiiri, kuten näytelmän sisään rakennettua saippuasarjaa kuvailtaessa opastetaan. Komedian tekeminen ei kuitenkaan suju roolikoneiltakaan ihan noin vain – ajoituksen on pelattava suuntaan jos toiseen ja yleisön olisi hyvä ennättää mukaan esityksen aivoituksiin. Ehkäpä alleviivaus ja pelkistys (saippuasarjojen tapaan) olisivat paikallaan? Näytelmässä on myös aika paljon toiminnallisuutta, etten sanoisi actionia, joka saattaa esityskertojen myötä muuttua vieläkin sulavammaksi. Jotkut kohtaukset – kuten tanssi ja kamppailu – toimivat jo nyt erittäin hienosti. Oheislaitteiden eli tv-kameran ja jättikokoisen screenin käyttö olivat mielenkiintoisia ja toivon että Kuopion teatteri rohkeasti jatkaa tämänkaltaisten teknisten tehosteitten liittämistä näytelmiin. Näyttelijättärien puvustus miellytti ainakin tätä mieskatsojaa...

                                                            * * * *
Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin neljän romaanin pohjalta toinen norjalainen Axel Hellstenius rakensi näytelmän nimeltä Elling. Kuopion teatteri esitti tämän komedian Puistokoulun pikkuiseen voikkasaliin rakennetulla studionäyttämöllä. Näytelmä on kuvaus kahden mielenterveyden ongelmista kärsivän miehen yrityksestä palata omaan elämään laitoshoidosta. Elling ja Kjell Bjarne saavat yhteisen, Oslon kaupungin sosiaalitoimen järjestämän asunnon, jossa heidän sopeutumistaan piipahtaa tarkkailemassa kaupungin sosiaaliviranomainen Frank.
Puistokoulu.
Näytelmä on pelkistetty kertomus Ellingin ja Kjell Bjarnen sopeutumisvaikeuksista. Maailma oman kodin ulkopuolella on pelottava, vaikka naiset tosin kiinnostaisivatkin. Näytelmässä kuvataan tiiviisti isot määrät isoja asioita, jotka pienellä näyttämöllä näyttävät pieniltä ja jotka katsoja ennättää nielaista. Rakenne on toimiva, henkilöhahmojen määrä sopiva ja komiikka lämmintä, sanalla sanoen yleisöön menevää. Kissanristiäisvitsinkin voi näköjään kertoa kahdessa näytöksessä kun sen osaa! Kyseessä on näytelmä, jossa on klassikkoainesta.

Koska tämä Kuopion teatterin produktio on ohjaaja Tommi Auvisen kolmas työ samasta aiheesta, uskon sen juuri vaikuttavan esityksen sujuvuuteen ja toimivuuteen. Näyttelijät onnistuvat luomaan sekä uskottavat että hauskasti karrikoidut hahmot.

Ilokseni tätä näytelmää oli seuraamassa lähes täysi katsomo, pari tyhjää paikkaa taisin havaita. Suosittelen! Mikäli käytte katsomassa tämän Kuopion esityksen voitte samalla nähdä sen pikkuisen salin, jossa kansakoulunope aikoinaan opetti ketjukolaajaa ja hänen luokkatovereitaan marssimaan armeijan tyyliin. Tosin nyt ihan oikeaksi teatteriksi nikkaroituna.

                                                              * * * *
Ruotsista käy Kuopion teatterissa vuosittain vierailulla jokin Riksteaternin kokoonpano esittämässä näytelmän yhtenä iltana. Tällä kertaa Kuopiossa nähtiin kaksi näytelmää, nimittäin August Strindbergin Dödsdansen ja Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra. Samat näyttelijät esittivät molemmat näytelmät. Ja kun kyseessä ovat jonkin sortin kolmiodraamat, ei näyttelijöitäkään tarvittu kolmea enempää. Sopivan sattuvat sopat syntyivät näilläkin aineksilla. Ehkä kyseessä olivat alunperin draamat, mutta yleisökö lie kaivanut niistä esiin komedialliset elementit – joka tapauksessa illan mittaan lehtereiltä kaikuivat ihan kunnon naurut. Blomqvistin näytelmä oli jonkinlainen mukaelma Strindbergin näytelmästä, mutta silti täysin itsenäinen teos omanlaisine maailmoineen ja tapahtumineen. Nykyajassa tapahtuvana sen rytmi oli nopempi kuin sata vuotta vanhemmassa Kuolemantanssissa ja kumma kyllä sen vuoksi näytelmää oli helpompi seurata. Ehkäpä osa nauruista kohdistui ruotsalaisen itseironian osuvuuteen?

Koska Kuopio on oikeasti pikkukaupunki, eikä näyttelijöitä teatterissa ole kovin monta, tunnistin tietysti joitakin täpötäydessä katsomossa istuneita teatterilaisia. Heidän rohkea ja reipas eläytymisensä vierailijoitten esityksiin taisi houkutella minun laillani muitakin rentoutumaan ja naurahtelemaan muun porukan mukana. Eikö siis yleisölläkin ole osuutensa siihen, millainen kuva näytelmästä katsojalle muodostuu? Tämän syksyn esityksiä seuratessani olen ollut havaitsevinani miellyttävää lenseyttä yleisön parissa. Väliaplodejakin kuului Siunattua hulluutta katseltaessa. Vielä joitakin vuosia sitten sellainen vaikutti olevan sallittua vain musikaaleissa. Ehkäpä pikkukaupungin provinsiaalinen jäykkyys on sittenkin murrettavissa? Toivon Kuopion teatterille kaikkea parhainta tämän suhteen ja muutenkin.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Bertolt Brecht: Setšuanin hyvä ihminen

Saksalainen Bertolt Brecht (1898 – 1956) kirjoitti maanpaossa vuosina 1938 – 1940 näytelmän Der gute Mensch von Sezuan. Elvi Sinervon suomennos ilmestyi vuonna 1967.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, Setšuanin maakunnan kaupunkiin. Kuten yleensä, ajat ovat hankalat, kaupungissa on paljon köyhyyttä. Sen vuoksi vaikuttaakin varsin onnelliselta sattumalta, että kolme jumalaa päätyy Setšuaniin. He ovat laskeutuneet taivaasta maan päälle etsiäkseen hyviä ihmisiä. Hyvän ihmisen kriteeri jumalilla vaikuttaa olevan varsin selkeä. Se ihminen, joka tarjoaa heille yösijan, on hyvä. Vedenkaupustelija Wang, joka sattuu olemaan jumalia vastassa kaupungin laidalla, uskoo kenen tahansa ottavan jumalat vieraakseen. Hän saa kuitenkin koputella moneen oveen ja ikkunaan etsiskellessään taivaan asujille yösijaa. Lopulta ainoa, joka suostuu jumalat majoittamaan, on Šen Te, prostituoitu, joka asuu häätöuhan alla pienessa vuokra-asunnossa. Kun Šen Te valittaa jumalille miten kallista kaikki on, nämä heltyvät ja maksavat muhkean korvauksen yösijastaan. Jumalilta saamallaan reilulla tuhannella hopeadollarilla Šen Te hankkii itselleen tupakkakaupan ruvetakseen viettämään kunniallista elämää. Muitten kaupunkilaisten kurjuus ja Šen Ten hyväntahtoisuus ovat kuitenkin yhdistelmä, joka ajaa hyvän ihmisen hetkessä konkurssin partaalle. Hyväntekeväisyydellään Šen Te onnistuu tulemaan monien ihailemaksi, niin että saa lisänimen ”Esikaupungin Enkeli”. Liiketoimissa hän on kuitenkin auttamattoman löperö eikä pärjäisi ilman salaperäistä auttajaansa.

Näytelmänä Setšuanin hyvä ihminen kysyy, onko ihmisen mahdollista olla yksipuolisen hyvä muita kohtaan. Onko toisten auttaminen ilo vai johtaako se perikatoon ilman vahvoja tukijoita? Näytelmän köyhät ihmiset eivät varsinaisesti loista moraalinsa osalta, tosin heidän joukossaankin on monella tavoin hankalaan tilanteeseensa suhtautuvia. Myös varakkaammalla väellä on omat hyvät puolensa. Näytelmä on toki asetelmallinen ja tietyssä mielessä sitä voi hyvällä syyllä nimittää musta-valkoiseksi, joskin ihan erinomaisen onnistuneella tavalla.

Vaikka kirjassa on vain 138 sivua, meni minulta näytelmän lukemiseen pari päivää. Luulisi kyllä, että tämmöisestä lyhyestä näytelmästä selviäisi parissa tunnissa varsinkin jos jättää väliajan pitämättä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Revolutionära svar?

Leena Lumi blogissaan esitti kysymyksiä ja vastauksia ja ymmärtääkseni minun on tarkoitus nyt tarjota omanlaisiani vastauksia samoihin kysymyksiin. Tartun mielihyvin tähän tehtävään. Vastaukseni tuskin ovat erityisen vallankumouksellisia, mutta mitäpä se sellainen valta olisikaan jota kaikki vain vastustaisivat? Ollakseen todella valtaa, tarvitsee valta nöyriä nyökyttelijöitä, jollaiseksi minä reilusti tunnustaudun. Pidän yllä valtaa ja kumarran sen siunauksellisuudelle. Toisaalta olen toki sitä mieltä, että kulisseissa on se hyvä puoli, että niitten taakse pääsee piiloon. 
(Taidan muuten lisätä tähän yhden kysymyksen niin tulee kymppi täyteen, vastatkaa muutkin näihin, jos siltä tuntuu!)

1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, kuten halusivat elokuvan Revolutionary Road April ja Frank, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?
En olisi valmis muuttamaan kaikkea ja toivon totisesti ettei tarvitsekaan. Olen niin huono sopeutumaan uusiin tilanteisiin, että möhlisin vain kaiken vieläkin pahemmin kuin nyt.

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?
Todennäköisesti elelisin siinä kuplan sisällä, sillä junia kyllä löytyy joka lähtöön, mutta upeita kuplia riittää vain harvoille ja valituille. Selvennyksen vuoksi mainittakoon, etten lukeudu harvojen ja valittujen hilpeään joukkioon.

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
No, luultavasti olen itse kolme tärkeintä asiaa elämässäni, mutta näin julkisesti kirjoitellessa lienee viisainta väittää, että vaimo ja lapset.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Hauska kysymys. Joskus olen haaveillut, miten muuttaisin asumaan Romanian vuoristoon, jos olisi varallisuutta. Luultavasti en ikimilloinkaan sinne muuttaisi. Tulkoon vedenpaisumus, tuskin sen seurauksilta välttyy vuoristossakaan. 
Vastaan siis: Ruotsi. Sopinee huomisen teemaan.

5) Elämäsi parhain saavutus?
Perheeni. Saavutus kuuluu luokkaan: miten selviytyä edes jotenkuten mikäli olet auttamaton ketjukolaaja.

6) Suosikkiharrastuksesi?
Katselen televisiosta elokuvia. Joskus käyn kävelyllä myös.

7) Suosikkimusiikkisi?
Pidän sekä kauniista että rumasta musiikista. Oikeastaan musiikissa kuten yleensäkin taiteessa todellinen vetovoima syntyy usein näitten kahden tekijän välisestä jännitteestä. Ja minä todella tiedän mistä nyt kirjoitan, sillä tämä ajatus pälkähti päähäni kirjoittaessani.

8) Paheesi?
Uskomaton velttoilu. Olen siinä erittäin hyvä.

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?
Tähän voisi kehittää korkealentoisen vastauksen, mutta onneksi tajusin pyyhkäistä edes sen pois. Ehkäpä vastaan vain, että pidän syksystä. Tosin tämänhetkinen pimeys menee kyllä vahvasti liioittelun puolelle. Tarkoitan pimeyttä tuolla ulkosalla. Vaikka saattaahan tuo ajatukseni sopia noin yleisemminkin ymmärrettäväksi? Tai minun tapauksessani ennen muuta yksityisemmin. 

10) Suosikkisanontasi?
 "Eiköhän ruveta koko porukka sutjottammaan!"

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Eroottisen lokakuun loppulitviikki

Lokakuu hurahti pyörällä päin eroottisen kirjallisuuden parissa. Ehkäpä parempi niin. Lokaisa kuukausi vaihtuu kerrassa martaaseen ja uudet aiheet odottavat tahatonta lueskelijaa. Sitä ennen katsahdan lokakuussa lukemaani, kun nyt kerrankin olen lukenut yhden kuukauden aikana sen verran, että siitä riittää tarkasteltavaa jälkikäteenkin. Niin että mitä on käteen jäänyt? Känsät vai rukkaset?

Heti kärkeen sanon, että minua miellyttävimmät kirjat olivat vanhan intialaisen runouden Jasmiiniyöt Virpi Hämeen-Anttilan käännöksinä ja Alberto Moravian novellit. Kolmossijalle voin häpeilemättä nostaa runovalikoiman Runon Eros, josta löysin muutamia kivoja lukuvinkkejä.

Mitäs muuta sanottavaa minulla olisikaan? Ei oikeastaan mitään merkittävää. Koittakaa kestää! Pyrin samaan.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa

Kaksi kirjailijaa on suomalaisen Pentti Holapan (s. 1927) romaani vuodelta 2006.

Luin kirjan osana Eroottista lokakuutani. Kirja sisältää myös erotiikkaa ja tässä tapauksessa varsinkin miesten keskeistä seksiä, mutta oikeastaan kyseessä on ennen kaikkea kotimainen romaani. Koska homoeroottista kirjallisuutta on Suomessa tarjolla aika vähän, luulisi alan kuvauksille löytyvän kysyntää. Erityisen villiä ei homoseksin kuvaus kirjassa mielestäni ole – kirjoittaja itsekin myöntää pohdiskelevansa aktia melko ulkokohtaisesti. Tunteita kuvataan, mutta välittyvätkö ne lukijalle? Myönteisenä näen sen, että sentään kaikki kirjassa seksiä harrastavat hahmot eivät ole nuoria ja jumalaisen komeita vaan päähenkilö Arttu on eläkeukko, joka asuu pikku tilalla itärajalla. Artun pihapiiriin ilmestyy venäläinen sotilaskarkuri, joka viettelee yksinäisen miehen ja vetäisee jalat alta koko hänen maailmaltaan. Pääasiassa kirjassa kuitenkin kelaillaan Artun yksinäisyyttä, pettymystä elämään ja halua kirjoittaa omassa eristyneisyydessään.

Oman käsitykseni mukaan kotimaiset romaanit ovat kovin usein kirjoja ilman varsinaista tarinaa. Tästä kirjasta tosin löytyy siteeksi tarina tai oikeastaan kaksikin, joista varsin kuvaavasti toinen (kirjassa kuvailtu käsikirjoitus romaaniksi) jätetään suosiolla kesken. Mielestäni juuri tämä käsikirjoitusta koskeva osuus on kirjassa liikaa. Se hajottaa kerrontaa paikoin vähän kikkailevalla tavalla. Romaani saattaisi toimia paremmin, jos kirjassa keskityttäisiin vain päähahmojen edesottamuksiin ja ajatteluun pyrkimyksenä rakentaa jokin juonellinen kertomus. Näkökulmakerronta, jossa asioita tarkastellaan vuorotellen eri hahmojen kannalta, toimisi mielestäni paremmin kuin kuvaus yhden päähenkilön päänsisäisten liikkeitten kautta. Niissä paikoin, joissa myös nuoren Vasilin kokemuksia esitellään, kerronta laajenee kiinnostavasti Artun ulkopuolelle.

Kirjassa on 233 sivua ja luin sitä kolme tai neljä päivää.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Alberto Moravia: Perjantain huvila ja muita kertomuksia

Italialaisen Alberto Moravian (1907 – 1990) novellikokoelma La villa del venerdí e altri racconti ilmestyi vuonna 1990. Sen suomensi Liisa Ryömä vuonna 1992.

Useita kirjan tarinoista voi nimittää eroottisiksi tai ainakin niissä on mukana erotiikkaa enemmän tai vähemmän. Mitään meheviä seksikohtauksia lukijan ei kannata etsiskellä. Pikemminkin aiheena on kunkin tarinan hahmojen välinen eroottinen jännite. Erittäin usein kyse on avioliittoon syntyneistä säröistä, mustasukkaisuus on esillä monessa novellissa. Tarinoissa on jännärin piirteitä, lempi sekoittaa pään ja intohimorikokset roikkuvat ilmassa. Moravia ohjailee kertomukset taitavasti yli potentiaalisten, rasittavien ylilyöntien, niin ettei lukiessa synny ahdistunut olo vaan mielenkiinto siihen mitä seuraavaksi on luvassa.

Alkuun sijoitettu niminovelli ”Perjantain huvila” kertoo avioparista, joka on sopinut siitä, että vaimo saa asua rakastajansa luona perjantaista sunnuntai-iltaan. Novellin tunnelmassa on jotain kovin italialaista – tai ainakin sellaista, joka on tullut tutuksi vaikkapa Antonionin tai Fellinin elokuvista. Kirjan toisessa novellissa ”Tarjotin oven edessä” päähenkilö on nuorukainen, joka viettää lomaa vuoristohotellissa aikeenaan kirjoittaa tragedia. Nuorukainen huomaa, että vaikka tapahtumat hotellissa muistuttavat tragediaa, eivät ne ole sillä tavalla puhtaita kuin hänen lukemissaan antiikin näytelmissä, vaan ”oikean elämän” sotkemia. Nämä kaksi novellia muodostavat kirjasta lähes puolet. Muut novellit (14 kpl) ovat lyhyitä, mutta ne sisältävät silti kaiken mikä hyvälle tarinalle on tarpeen. Tapahtumapaikat ja kerrontatyyli vaihtelevat, enkä ainakaan minä lukiessa arvaa loppuratkaisuja. Kertomuksista jää hyvä maku ja luulenpa etsiskeleväni muutakin Moravian tuotantoa luettavakseni.

Kirjassa on 230 sivua ja luin sitä viikon. Tästä kirjasta jäävät mieleeni työpaikan lounastauot ja linja-automatkat, joilla sain luettua ihmeen paljon vaikka välillä kaikenlaiset muut ajatukset tuppasivatkin pyörimään mielessä. Mainitsenpa vielä, että kansikuvaan valittu Nikolai Puninin maalaus on tosi hieno.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä

Amerikkalainen Henry Miller (1891 – 1980) asusteli 1930-luvulla Pariisissa. Kokemustensa pohjalta hän kirjoitti New Yorkissa jo vuonna 1940 kuvitteellisen romaanin, joka vuonna 1956 julkaistiin uudelleen kirjoitettuna nimellä Quiet Days in Clichy. Sen suomensi vuonna 1968 Seppo Loponen.

Kirja kertoo kahden tarinan verran kahden kirjoittajakaveruksen elämäntyylistä näitten yhteisessä asunnossa Pariisissa. Molemmat episodit sisältävät etenkin naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Ensimmäisessä tarinassa huomion valitettavasti varastaa toisen päähenkilön harjoittama pitkäkestoinen 15-vuotiaan tytön hyväksikäyttö. Tarinassa mainitaan, että mikäli syyte miestä vastaan olisi nostettu, olisi se tiennyt hänelle kymmenen vuoden vankilatuomiota. Nyt syytteistä luovutaan, koska kyseessä oli kirjailija! Ajat ovat tietenkin muuttuneet, mutta tuntuu tosi oudolta, etteivät miekkoset mitenkään vaikuta piittaavan rikoksen vakavuudesta. Kertomuksessa vain virnistellään sille, miten Ranskassa tällaisesta jutusta voi selvitä ilman tuomiota, koska poliisitkin ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta.

Prostituutio on mukana tapahtumissa kautta linjan. Herrat kirjailijat käyttävät prostituoitujen palveluksia hyväkseen. Tosin heillä on muitakin suhteita, joissa heidän käytöksensä on jokseenkin samalla asteella. Kuvatut miehet eivät ole ainoita naisten hyväksikäyttäjiä Pariisissa. Jälkimmäisen tarinan koskettavimmassa kohtauksessa amerikkalainen kirjailija järkyttyy joutuessaan tekemisiin naisen kanssa, jota ei ole koko hänen elämässään kohdeltu säädyllisesti.

Monelta osin kirjassa kuvatut asenteet ja tavat ovat vanhentuneita. Toisaalta eivät kuitenkaan kokonaan. Nykyäänkin puhutaan ihmiskaupasta ja seksiorjista. Eikä se taida olla pelkkää puhetta. Silti suurten kaupunkien ilmapiirit voivat olla erilaiset. Niinpä newyorkilaiskirjailija jo kirjan alussa kauhisteleekin pariisilaisten välinpitämättömyyttä prostituoitujen kohtaloitten suhteen. Samalla hän sitten toteaa, että ellei sitä asennetta opi hyväksymään, ei oleskelu Pariisissa muodostu erityisen miellyttäväksi.

Varmaankin kirjan kuvaukset on tarkoitettu provokaatioksi, jonkinlaiseksi inhorealismin puheenvuoroksi siistiä Amerikkalainen Pariisissa -kuvausta täydentämään (?). Niin tai näin, tuskin tästä ihmeemmin tykätä täytyy.

Kirjassa on 120 sivua ja luin sen päivässä.

Runon Eros

Silja Hiidenheimo ja Merja Virolainen toimittivat vuonna 1994 eroottisten runojen valikoiman, joka sai nimekseen Runon Eros. Valikoima sisältää käännösrunoutta ja kotimaisten lyyrikoitten taidetta. Tekstien aikajänne ulottuu Raamatun Laulujen laulusta eli ajalta ennen ajanlaskumme alkua aina nykyisiin päiviin. Raamatunkäännös onkin vuodelta 1992.

Runot ovat peräisin pääosin eurooppalaisilta runoniekoilta. Tosin mukana on myös pari tekstiä intialaiselta Tagorelta, yksi Anhavan suomentama japanilainen haiku, pari runoa chileläiseltä Nerudalta, yksi meksikolaiselta Pazilta ja turkkilaiselta Hikmetiltä, babylonialaisia potenssiloitsuja sekä em. juutalaiset rakkauslaulut Vanhasta testamentista. Pohjoisamerikkalaista runoutta edustaa  e. e. cummings yhdellä ja venäläistä Jevgeni Jevtušenko yhdellä ja Anna Ahmatova kahdella runollaan. Kääntäjistä vahvimmin ovat esillä Aale Tynni ja Toivo Lyy, joilta molemmilta on mukana myös omia runoja. Tekijät huomauttavat jättäneensä pois kaikkein tunnetuimmat lemmenrunot, mikä onkin piristävä ja kekseliäs valinta. Toisaalta nyt kirjassa nousevat esiin lähdeteoksina Raamatun lisäksi Aale Tynnin toimittama Tuhat laulujen vuotta sekä Toivo Lyyn suomentama Unkarin lyyra.

Suomalaisista runoilijoista edustettuina olisivat voineet olla hieman useammat klassikkoajan tekijät. Tai ehkä se nyt on sitä minun klassisen tyylin ihannointiani? Koin yllättävänä Juhani Siljon runon Vastavirtaan tässä yhteydessä, mutta ehkä olen vain käsittänyt sen turhan henkisesti.

Monet runoista tekivät vaikutuksen. Tosin ei välttämättä eroottisella kuhinallaan vaan enemmänkin taitavuudellaan ja mielenkiintoisella esitystavallaan. Varmaankin etsin joskus käsiini teoksen Tuhat laulujen vuotta ja luen sieltä löytyvät Shakespearen sonetit ja Geoffrey Chaucerin runot Tynnin käännöksinä. Elina Vaara nousi esiin vain kääntäjänä. Minulla on kumminkin tuossa kirjanhyllyntapaisessa hänen Valitut runonsa. Pitänee joskus tutustua tarkemmin. Samoin kiinnostavalta vaikuttivat Katri Vala sekä tietenkin Saima Harmaja, jonka runoihin olen lyhyesti joskus tutustunutkin. Lisäksi nostan vielä kolmannen kerran esiin Laulujen laulun eli Korkean Veisun tekstit, joissa on mukana Pyhyyden Voimaa.

Kirjassa on 130 sivua runoja eikä sen lukaisemiseen kulunut kahta päivää kauempaa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Jenny Everleigh: Salaiset muistelmani

Luin kuin luinkin loppuun saakka päiväkirjan muotoon kirjoitetun romaanin, jonka kirjoittajan kerrotaan olleen englantilainen Jenny Everleigh ja hänen väitetään elelleen 1870-luvulla. Kirja on käännetty vuonna 1993, kääntäjä on Juhani Hämäläinen.

Kyseinen teos on pääosin pornoa. Tosin väliin on saatu jopa 12 sivun pituinen osuus ilman pornoa. Muitakin poikkeamia yleisestä linjasta löytyy, mutta yleisesti ottaen mennään aika suoraan asiaan ja siinä pysytellään pitkään. Tyyli on melkoisen siistiä, pornolehdistä löytää huomattavasti rapsakampaa kuvailua.

Liitän tähän tekstistä pienen näytteen, jossa on tiettyä puhuttelevuutta:

Vaikenin hetkeksi ja jatkoin:
Toisaalta, minusta niin sanottu seisottaminen ei ole reilua puuhaa naiselta. Sinun pitäisi aina varmistua siitä, että miehesi saa helpotuksen siemensyöksystä – toivottavasti suorasukaiset sanani eivät loukkaa sinua, mutta maalla me kutsumme lapiota lapioksi.

En usko, että tätä tekstiäni tullaan laajalti lapioimaan, kuten ei varmaan muitakaan tekstejäni. Kirjassa on 229 sivua ja painiskelin sen parissa viikon verran.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Jasmiiniyöt

Virpi Hämeen-Anttilan suomentama ja toimittama intialaisen eroottisen runouden valikoima Jasmiiniyöt julkaistiin vuonna 2000. Kirjan runot on poimittu ajanjaksolta, joka ulottuu 300-luvulta 1600-luvulle. Käännökset on tehty alkukielistä, joita on useampia. Tärkeimpiä lienevät sanskrit, tamil ja hindi. Kirjan alun johdanto-osassa Hämeen-Anttila kertoo vanhasta intialaisesta runoudesta.

Runot on esitetty viidessä erillisessä, runojen syntyajan ja runoilijoitten asuinpaikan perusteella toisistaan erottuvassa osiossa. Hämeen-Anttila selostaa johdannossa myös tyylillisiä eroja ja runokäsityksen kehitystä, mistä en ihmeempiä kerennyt kahdessa päivässä tajuta. Kirjan lopussa on lisäksi useimmista runoista runokohtaisia, lukemista helpottavia taustatietoja, kuten käytettyjen vertauskuvien selityksiä.

Itse runot eivät ole erityisen vaikeita ymmärtää. Ne saa luettua melko nopsasti, sillä aihe on siitä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä. Rakkaus, varsinkin eroottinen rakkaus kiehtoo useimpia ihmisiä. Hämeen-Anttilan mukaan uskonto ei Intiassa ole pahasti rajoittanut seksin harjoittamista vaan jopa kehottanut siihen. Ehkäpä sen seurauksena nämä runot antavat intialaisesta elämänmenosta aika paritteluhakuisen kuvan. Usein toistuva aihe runoissa ovat yölliset tapaamiset, joissa on kyse avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Tästä esimerkkinä seuraava pikku katkelma Jayadevan, 1100-luvun sanskrit-kielisen runoilijan runosta ”Krishna odottaa Râdhâta”:

Riisu äänekkäät nilkkarenkaasi:
ne kavaltavat lemmen aikeet.
Kulje metsikön varjojen kautta
ja kiedo yllesi yön musta vaate.
Hän odottaa, kukkaseppele päässään;
käy Jamunân rannalla tuuli.

Runot kertovat tyylikkäällä tavalla lemmenseikkailuista ja toisinaan myös pitkäaikaisen parisuhteen vaiheista. Aiheet painottuvat nuorten ihmisten rakkauselämän alkutaipaleelle. Koskettavin runoista, Shîlâbhattârikâ-nimisen naisrunoilijan sanoilla ”On kuutamoita” alkava runo kertoo naimisissa olevan naisen kaipuusta nuoruuteen ja lemmentuokioihin tulevan puolisonsa kanssa. Runosta rakentuu oivallinen tuokiokuva, jossa runon kertojan nykyhetken tunnot resonoivat kauniisti menneisyyden kanssa. Tämä sama pyrkimys – kuvata pienen oivalluksen sisältävän hetken kautta kokonainen elämäntilanne – vaikuttaa olevan yhteistä kirjan runoille. Ja juuri se tekee niistä hienoa luettavaa.

Kirjassa on noin 200 sivua ja luin sitä kaksi päivää.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Ivan Barkov: Neidin leikkikalu

Venäläisen Ivan Barkovin (1732 – 1768) nimiin on langetettu eroottinen kirjoituskokoelma nimeltä Neidin leikkikalu (Девичья игрушка). Mukana on muittenkin tekstinikkareitten runoja ja muita tekstejä. Neidin leikkikalu ilmestyi suomenkielisenä vuonna 2012. Tekstit valitsi ja suomensi Mika Rassi. Hän laati myös kirjan alkusanat.

Alkusanoissa Rassi kertoo Ivan Barkovista ja teoksen taustoista. Barkov oli tieteilijä ja kirjailija Mihail Lomonosovin oppilas ja työskenteli hänen puhtaaksikirjoittajanaan. Hän teki käännöksiä ja kirjoitti jopa lyhyen Venäjän historian. Neidin leikkikalu sen sijaan pysyi pitkään julkaisemattomana tekstikokoelmana. Se julkaistiin Venäjälläkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1992.

Neidin leikkikalu on rivojen kirjoitusten kokoelma 1700-luvulta. Sekä suomentajan alkusanoissa että kirjan ensimmäisessä tekstissä kirjoitusten aihepiirin luonnehditaan keskittyvän kolmeen asiaan: pillu, kulli ja nussiminen. Mukana on muutama suorasanainen teksti, jotka vaikuttavat kirjeiltä, runomuotoinen näytelmä, runomuotoisia arvoituksia ja muuta lyyrillisempää tekstiä. Runojen perusteella minulle syntyy vaikutelma kuin tekstejä olisi luettu viihdykkeeksi iloisessa herraseurassa. Näkökulma tuntuu vahvasti miehiseltä.

Minulle yllätyksenä tuli se, miten paljon teksteissä viitataan kreikkalais-roomalaiseen antiikin mytologiaan. Tärkeänä hahmona monessa runossa mainitaan kreikkalainen jumalhahmo Priapos, jolla veistoksissa ja maalauksissa on karrikoidun suuri, jäykistynyt siitin. Muita yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä hahmoja ovat personifioidut kulli ja pillu, jotka runoissa esittävät omia muistojaan ja toiveitaan ja seikkailevat itsenäisinä olentoina.

Ovatko nämä runot sitten mielenkiintoisia? Suoraan sanottuna kirjan alkupuoli oli minulle jonkin sortin pettymys. Tai ehkä se oli järkytys? Olin kai odottanut jotain muuta. Suoraviivainen reikäpeli tuntui puuduttavan yläpäätä ja jättävän alapääni rauhaan. Kuitenkin kirjan asetelmassa jokin sai miettimään runojen merkitystä. Piileekö jotain sittenkin sen kaiken näennäisen pelkistämisen taustalla? Kertovatko nämä runot suoraan sen minkä korkeakirjallisuus esittää peitellysti? Voisiko sivistys olla osittain pelkkää naamiointia ja keekoilua lavasteissa? Puolen välin jälkeen kirjan tyyli kai alkoi upota minuun paremmin. Ainakin loppupuolelta löytyy taidokkaampia ja puhuttelevampia runoja. Myös viikko läheni loppuaan kirjan mukana. Parhaiten runot naurattivat perjantai-iltapäivänä kotiin päin matkatessa.

Kirjan suomentamisessa on varmasti ollut melkoinen urakka. Rassi on halunnut säilyttää runot ainakin jollain tavoin loppusoinnullisina ja mittaakin on pidetty yllä mahdollisuuksien mukaan. Teoksen sivumäärä, 235 sivua, kertoo, että runonikkari on joutunut kovaan paikkaan koodausvaiheessa. Jopa niin kovaan etteivät säkeet aina soi eivätkä pidä vettä. Tästä johtuen mitta ei aina ilahduta ketjukolaajan sofistikoitunutta runokorvaa. Sormet syyhyävät joissain paikoin halusta auttaa kääntäjää. Yleensä kirjakieliseen suomennokseen eivät mielestäni karjalaisvaikutteiset murresanat sovellu vaikka ymmärränkin niitten käytön loppusointuja haettaessa. Silti myönnän kernaasti, että käännöksistä löytyy myös meheviä onnistumisia. Rassin aktiivinen sanavarasto on huomattavasti omaani laajempi ja tuottaa maukkaita elämyksiä lukijalle.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla sekä loput äsken kotona. Aikaa lukemiseen meni viikko, sivuja selityksineen 249.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Eroottinen lokakuu

Lokakuussa loka lentää. Erotiikka sen sijaan lämmittää. Vai lämmittääkö? Onko erotiikkakin lokaista? Ajattelin ottaa siitä selvää lukemalla kuusi (ruotsiksi ”sex”) eroottista kirjaa. Ja jos sen jälkeen olen vielä voimissani, luen bonuksena yhden kirjan lisää. Valitsemani kirjat ovat seuraavat:

Ivan Barkov: Neidin leikkikalu 253 sivua

Virpi Hämeen-Anttila (toim. + suom.): Jasmiiniyöt 203 sivua

Jenny Everleigh: Salaiset päiväkirjat 229 sivua

Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä 119 sivua

Runon Eros: valikoima eroottisia runoja 138 sivua

Alberto Moravia: Eroottisia tarinoita 231 sivua

extrana voisi kokeilla:

Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa 233 sivua

lauantai 29. syyskuuta 2012

Harry Martinson: Aniara

Ruotsalainen Harry Martinson (1904 – 1978) julkaisi vuonna 1956 tapahtumiltaan ulkoavaruuteen sijoittuvan eeppisen runoelman nimeltä Aniara. Kirjan käänsi Aila Meriluoto. Suomenkielisenä kirja ilmestyi vuonna 1963. Kirjan alusta löytyvät runoilija Martinsonin alkusanat ja lopusta kääntäjä Meriluodon jälkikirjoitus. Vuonna 1974 Harry Martinsonille ja ruotsalaiselle Eyvind Johnsonille myönnettiin jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Aniara, alaotsikoltaan katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, on runomuotoinen kertomus epäonnisesta avaruusmatkasta. Kirjan voi luokitella scifiksi, koska se pohtii ihmisen eloa asettamalla tapahtumat erikoiseen aikaan ja teknisesti hämmentävän kehittyneeseen ympäristöön. Ihminen on tietenkin ihminen ulkoavaruudessakin, mutta siellä lajimme kosminen yksinäisyys laajentuu käsittämättömiin mittasuhteisiin.

Jo alkumatkasta käy selväksi, että aluksen kurssi on meteoriparven törmäyksestä lukkiutunut kohti Lyyran tähdistöä matkan kohteen, Mars-planeetan, sijasta. Tuho on vaaninut matkalaisia jo Maassakin, sillä kotiplaneetta on tappavan säteilyn saastuttama ydinaseilla käydyn sodan seurauksena. Aniara on pakolaisia kuljettava alus, joka ei koskaan pääse määränpäähänsä. Mutta itse matkahan onkin päämäärää tärkeämpi.

Matkalaiset yrittävät suhtautua tilanteeseen kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Jotkut repivät viihdykettä yhteisestä ilonpidosta, lohtua suo aluksen erikoinen, tunteva ja kaukaa ympäristöstä tietoa välittävä laite nimeltä Miima. Tarinan kertojana on nimeämätön miimanasentaja, häntä voi nimittää kirjan päähenkilöksi.

Kirjan teemoja ovat tuhon pelko, yksinäisyyden aiheuttama epätoivo sekä näistä syntyvä kurkotus kohti Jumalaa tai edes jonkinlaista selitystä olemassaololle. Mutta kyllä avaruusaluksessakin tanssitaan, rakastellaan ja rakastutaan. Tärkeällä sijalla ovat niin haikeat kuin kammottavat muistot kadotetusta menneisyyden maailmasta.

Kun hain kirjan kirjastosta, poikani huomautti, että kirjan kansi on ihan pölyinen. Kerroin hänelle, että kyseessä ei ole pöly vaan tähtirykelmä, joka on valittu kuvaamaan kertomuksen tapahtumaympäristöä. Vaikka kirjassa puhutaan joissain kohdin reikäkorteista ja ydinsodan tilalle ovat nyttemmin nousseet uudet, ekologiset uhkakuvat, ei kirjan sanoma ole helposti pölyn alle hautautuvaa laatua. Mielestäni on selvää, että kirjan taustalla kummittelevat yhtä hyvin Toinen maailmansota kuin sen jälkeen alkanut kilpavarustelukin. Ruotsalaisista on voinut sodan aikana tuntua siltä kuin he olisivat yksin maailmassa, joka tuhoutuu heidän ympärillään. Miima muistuttaa radiovastaanotinta, joka välittää pelkästään huonoja tai käsittämättömiä uutisia.

Aila Meriluoto mielestäni ihan turhaan pahoittelee, ettei käännöksessään ole tavoittanut ihan kaikkea mitallista kauneutta Martinsonin tekstistä. Minusta suomennos on onnistunut aivan mainiosti. Runot toimivat kauniisti, loppusoinnutusta on käytetty monin paikoin. Säkeitten pituuksissa on eroja runoittain, mikä tekee runoista, joita on kaikkiaan 103, miellyttävästi vaihtelevaa luettavaa. Joku runoista vaikutti ihan virreltä! Liitän tähän loppuun näytteen runosta 13. Siinä pohditaan avaruuden olemusta ja pientä avaruusalusta matkalla sen mittaamattomuudessa:

Niin, tämä missä Aniara kulkee
on jokin miltä aivokoppa puuttuu
ja mikä aivoja ei kaipaakaan.
Se kulkee sellaisessa mikä on
vaan mikä vieroo ajatuksen teitä:
tuo henki, enemmän kuin ajatus.
Jumalan, Kuoleman ja Arvoituksen sisään
on Aniara jäänyt harhaamaan.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla, mutta kotona luin tänään melkein puolet. Ilmeisesti työmatkoille soveltuisi vähän kepeämpi kirjallisuus. Kirjassa on 220 sivua ja lukemiseen kului viikko.