Powered By Blogger

lauantai 14. tammikuuta 2012

Howard Waldrop: Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille

Howard Waldrop (s. 1946) on yhdysvaltalainen scifi-kirjailija, joka on erikoistunut novellien kirjoittamiseen. Luin hänen tuotannostaan suomennetun teoksen Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille. Kirjassa on seitsemän novellia, jotka on julkaistu erilaisissa julkaisuissa englanniksi vuosina 1976 – 1986 . Mukana suomennoksessa ovat myös kirjailijan tervehdys Suomen kansalle sekä jokaisen novellin alussa Waldropin kuvaus kirjoituksen synnystä tai sen päätymisestä julkaistavaksi. Kirjan suomensi Jan Hlinovsky vuonna 2007.

Kirja sai minut kyselemään itseltäni, mitä on science fiction? Onko se pelkästään höpsöjä avaruusseikkailuja, ihmeellisiä tieteellisiä kokeita niitten outoine tuloksineen? Vai käsittääkö ”science” – tiede – kaikki tieteet, tässä tapauksessa ennen muuta historiantutkimuksen? Ainakin Waldropin mielestä näin näyttäisi olevan. Katselin sitten eilen illalla kotimaisen, Matti Kassilan ohjaaman elokuvan nimeltä Päämaja, vuodelta 1970. Elokuva perustuu Ilmari Turjan näytelmään ja kertoo fiktiivisen version tapahtumista Mikkelin kaupungissa, Suomessa, kesäkuussa vuonna 1944. Tulin siinä miettineeksi, että pitäisikö tätäkin nyt pitää scifinä? Ja ellei pitäisi niin miksi ei? Itse asiassa eikö kaikki kertomakirjallisuus mukaudu jonkinasteiseksi "vääristäväksi" peiliksi, jota voi vaikka nimittää vaihtoehtohistoria-scifiksi? Näkökulmaerot saavat helposti peltikolarin vastapuolten näkemykset vaikuttamaan scifi-kertomuksilta. Historia on mielestäni sarja näkemykseen perustuvia tarinoita, joissa kovan faktan osuus saattaa olla niin vähäistä, että pelkästään siihen nojaaminen voi johtaa jokseenkin mielivaltaiseen kuvaan ko. ajan tapahtumista.

Waldropin novellien aiheet ja tapahtumapaikat vaihtelevat aika tavalla. Jokainen novelli sisältää tarinan, jonka voi lukea sellaisenaan, miettimättä genrejä sen kummemmin. Myöskään historiaa ei tarvitse tuntea, tarinoissa riittää pureskeltavaa vaikkei olisi historiasta koskaan kuullutkaan. Kertojana Waldrop on osaava, hänen kyytiinsä ei nukahda. Jokaisessa tarinassa tapahtumapaikoissa riittää myös äimisteltävää.

Rumat kanat on polveilevuudellaan viehättävä novelli olennoista, jotka eivät häikäise ulkomuodollaan, joilla on hassu nimi ja jotka eivät vaikuta erityisen älykkäiltä. Tarjolla on vaihtoehtoluonnonhistoriaa kiehtovan kertomuksen muodossa. Novellissa kysytään myös, kannattaako tutkijan lähteä seuraamaan kaikkia mahdollisia tutkimussuuntia. Hienoa, luonnoksenomaista paikalliskuvausta ja kiehtova ajatusrakennelma, joka jää muhimaan mieleen.

Vihreä veli kertoo Pohjois-Amerikan intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan sotaisista kohtaamisista. Kyseessä on myös tarina kasvamisesta, muutoksesta, nimestä ja sen merkityksestä. Vauhdikkaista tapahtumista huolimatta kerronta säilyy sävyltään johdattelevana. Onko novelli varsinaisesti scifiä vai kummitusjuttu, lienee makuasia. Intiaanien kuvaus tuo paikoitellen mieleen elokuvat Pieni suuri mies  ja Tanssii susien kanssa, jälkimmäisessä liikutaankin juuri lakota-heimon parissa.

Mary Margaret Tiekarhu kuvaa sellaista tulevaisuutta, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä. Tapahtumat sijoittuvat tässäkin ilmeisesti sioux-intiaanien pariin, aurinkotanssijuhlasta päätellen. Mukana myös tractor pullingia ja muuta pullistelua.

Ihmisvuori Katkero on japanilainen zen-sumopainija – urheilulaji on Waldropin keksintöä. Tarkoituksena on voittaa vastustaja ajatusten voimalla, koskematta häneen fyysisesti. Pidin tästä tarinasta kovasti, syytä en osaa selittää. Ehkä mielikuvituskertomus mielen mahdista jotenkin vetosi minuun? Kenties tarinassa on jotain henkistä yhteyttä Tähtien sotaan...?

Vapaata riistaa -novellia voisi kuvailla fan fictioniksi. Siinä päähenkilönä on kuuluisa kirjailija Ernst, joka on nuoruudessaan kalastellut taimenia, sittemmin hiihdellyt Baijerin vuoristokylässä, nähnyt muutaman sodan, asunut Key Westissä, Kuubassa ja Afrikassa. Tarina tapahtuu siellä vuoristokylässä ja aiheena on kauhea villi-ihminen. Mikä tuo villi-ihminen on ja mitä novellissa oikeastaan tapahtuu, riippuu varmaan osaksi lukijasta.

Tänä yönä leijonat uinuvat esittelee lukijalle nigerialaisen tai sanotaanko pseudonigerläisen kirjoista innostuneen nuoren. Robert Oinenke, 13-vuotias koululainen, on saanut lukeakseen vähintään muutaman sata vuotta vanhoja eurooppalaisia näytelmiä sekä afrikkalaisen kirjoittajan laatimaan Clion ruoska -nimiseen kuvauksen kolonialismin synnystä ja sen lopusta. Robert päättää kirjoittaa näytelmän, jossa hän siekailematta hyödyntää pulp fiction -hengessä molempia innoittajiaan.

Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille on tarina, jossa kuorolaulantaa harrastavat nuoret saavat tilaisuutensa yhden ryhmän jäsenen rohkeuteen ja röyhkeyteen perustuen. Tarina avautunee paremmin kyseistä pop-musiikkia tunteville lukijoille.

Kirjassa on 199 sivua. Luin sen hieman reilussa päivässä. Lumityöt viivästyttivät loppuraportin laatimista. Näinpä on scifi-luenta aloitettu. Jatkoa on luvassa. Kuten varmaan lumitöihinkin...

6 kommenttia:

  1. Tämä on aiemminkin tullut vastaan etäisesti mielenkiintoisen kuuloisena kirjana, ja kiinnostus kasvaa, pitänee katsoa joku kerta löytyykö kirjaston hyllystä (jahka saa nuo nyt lukupinossa olevat luettua).

    Scifin sijasta jotkut puhuvatkin mieluummin laajemmasta käsitteestä spefi, spekulatiivinen fiktio. Johon vaihtoehtohistoriatkin menevät, joskin sanoisin että mikä tahansa historiallinen fiktio ei siihen kuulu vaikka fiktiota olisikin, vaan siinä pitää olla keskeisessä osassa jokin tapahtuma joka tietoisesti on laitettu poikkeamaan oikeasta historiallisesta tapahtumasta, ja että ne seuraukset ovat tärkeämpiä kuin se varsinainen tapahtuma. Eli peltikolarikertomukset jäänevät ulkopuolelle koska narraatio ei ulotu yksittäistä tapahtumaa pitemmälle (paitsi jos toinen osapuoli esimerkiksi epäilee kolaria kansainvälisen salaliiton murhayritykseksi jne).

    VastaaPoista
  2. Hauska vastaus! Varsinkin tuo kansainvälinen salaliitto on nokkelaa!

    Waldrop itse äimistelee erään novellin esittelyssä sitä, etteivätkö lukijat olekaan ymmärtäneet hänen hienoja historiatarinoitaan vaihtoehtohistorioiksi. En varmaan minäkään kaikkia kivoja nyrjäytyksiä huomannut, mutta kuten sanottu novellit toimivat ihan sellaisenaankin.

    VastaaPoista
  3. Tulin peesaamaan hdcanista, yleensä spefillä tarkoitetaan juuri sellaista kirjallisuutta, joka ei voisitapahtua maailmassa sellaisena kuin sen (nyt) tunnemme. Tarkkaan ottaen siis vaikkapa kansainväliselle avaruusasemalle sijoitettu romaani ei välttämättä olisi scifiä, jos se noudattaisi kaikin tavoin todellisuutta! :D Toisaalta, Jules Vernen sukellusvenejutut ovat ehdottomasti scifiä... vaikka ydinkäyttöisiä sukellusveneitä on sittemmin keksitty.

    Totta puhuen en ole näistä genrerajoista ihan satavarma... pääasia kai, että löytyy kivaa luettavaa. Ai niin, se pitää vielä lisätä, että erilaiset yhteiskuntatieteelliset, sosiologiset ja psykologiset spekulaatiot ovat myös scifin peruskauraa nykyään, ei sen nykytiedon mukaisesta todellisuudesta poikkeamisen välttämättä tarvitse tosiaankaan teknologista olla.

    VastaaPoista
  4. Juu, tuo "teknologinen" taisikin olla se sana jota ylläolevassa kirjoituksessani vähän hamuilin. Science fiction yhdistyy minun mielikuvissani alun perin niin vahvasti avaruusseikkailuihin tai juuri uudenlaiseen, kuvitteelliseen teknologiaan (kuten Vernellä), että en ole tajunnut sen voivan pitää sisällään paljon laajempiakin alueita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisi kyllä olla myös hauska idea sijoittaa vaikkapa ihmissuhdedraama täysin realistisella tasolla kuvatulle kansainväliselle avaruusasemalle :)
      Tai jotkut vastaavat outoihin mutta todellisiin ympäristöihin sijoitetut kirjat...mieleen tulee myös vaikkapa Oliver Sacksin tietokirjat kuten Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, jotka ovat todellisia sairaskertomuksia mutta kuvaavat hyvin outoja todellisuuksia...

      Laskettaisiinkohan Platonin Valtio tai muut "realistiset" utopiakirjat (tai dystopiat) scifiksi? Muuten yhteiskunnallisia tai psykologisia ulottuvuuksia käsitellään joskus hyvinkin paljon mutta usein se on kuitenkin linkittynyt johonkin teknologiseen tai muuhun luonnontieteelliseen isoon muutokseen.

      Poista
  5. Luulisi avaruusasemillakin draamaa pukkaavan avaruuslentäjien välillä. Nehän ovat aina niin iloisen näköisiä, kun pääsevät pois sieltä. Sachista en tiedä, kun en miestä lähemmin tunne, mutta mitenkäs se "Myytillisiä tarinoita"?

    Sikäli kuin lukaisin wikipediasta (koska Platonia en ole koskaan lukenut) niin se "Valtio" on kuvaus käydystä keskustelusta ja eiköhän jo siten jossain määrin fiktiivinen teksti? Ja kun kerran aiheena on utopia, niin luulisi sen menevän scifiin tai spefiin? Ainakin Thomas Moren "Utopia" on fiktiivinen teos ja siten vähintääkin spefiä. Luulisin.

    VastaaPoista