Powered By Blogger

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kotoa löytyvää luettavaa


Ikkunasta näkyvää katseltavaa

Kun kerran niin monet näinä päivinä laativat lukulistoja, ajattelin minäkin listata ne kirjat, jotka kotona odottelevat pääsevänsä juuri minun luettavakseni. (Mukana myös neljä teosta, joitten pitäisi saapua tässä lähipäivinä, sijoilla 29-32.) Myytillisiä tarinoita jo vähän aloittelinkin, mutta se jäi kesken kaiken muun kiireellisen tekemisen puutteessa. Lonelyheartsin luin tuossa joulun seutuun – vaatii uuden luennan. Tässä on minulle selviteltävää moneksi vuodeksi. Eikös ne viisastelijat sano, että yksi, kaksi, monta...? Jos lukisin vaikkapa 11 kirjaa vuodessa, niin siinähän se menisi. Yksi kannustin voisi olla, että kun olen jotakin lukenut, niin vien sitten kierrätykseen (takaisin). Mjoo...

  1. Juhani Aho: Rautatie
  2. Maria Jotuni: Valitut teokset
  3. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
  4. Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita
  5. Henryk Sienkiewicz: Quo vadis
  6. Urho Ketvel: Hännälle astuttu koira
  7. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
  8. Pentti Saarikoski: Runot
  9. Franz Kafka: Kootut kertomukset
  10. Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään
  11. Aulis J. Joki: Maailman kielet
  12. Josh Leventhal: Maailman oluet
  13. Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
  14. Hautojen lauluja (useampia kirjoittajia)
  15. Pekka Kejonen: Muotokuvia mustissa
  16. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  17. Elmore Leonard: Jackie Brown
  18. Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
  19. Tatu Vaaskivi: Yksinvaltias
  20. Veikko Huovinen: Veitikka ja Joe-setä (yksissä kansissa)
  21. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
  22. Katri Veltheim: Kultainen rinkeli
  23. Heikki Turunen: Simpauttaja
  24. Katherine Mansfield: Puutarhakutsut
  25. Halldór Laxness: Salka Valka
  26. Outsider: Timanttiavain
  27. Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla
  28. Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts
  29. Sokea kirjakauppias – uutta sorbiproosaa
  30. David Albahari: Syötti
  31. Danilo Kiš: Varhaisia suruja
  32. Boris Pahor: Nekropoli
  33. Apostolien teot (Uusi Testamentti)

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Marsipaania – Slovenialaista nykyrunoutta



Luin Kari Klemelän ja Jouni Inkalan suomentaman ja toimittaman slovenialaisen nykyrunon antologian. Kirja nimeltä Marsipaania ilmestyi vuonna 2009. Se sisältää runoja kahdeltatoista runoilijalta, vähintään kaksi runoa kultakin. Runoilijat on esitelty kuvan kanssa, kaikista runoista mainitaan teos, josta se on poimittu. Kokoelma on selkeästi järjestelty, teksti on miellyttävää lukea. Suomennokset on tehty suoraan sloveenista.

Kokoelman runot eivät sisällä selvästi havaittavaa mittaa tai kaavamaisia loppusointuja. Runot ovat vapaasti hengittäviä, joukossa muutama proosarunokin – viimeksi mainituista minua miellyttivät erityisesti Barbara Korunin runo ”Enkelin syntymä” ja Primož Čučnikin runo ”Teen tuoksu”. Korunin runo kertoo syntymästä ja menetyksestä, Čučnik kuvailee ystävyyden tärkeyttä.

Eniten myönteisiä osumia sattui kohdalle Aleš Štegerin ja Taja Krambergerin runoja lukiessani. Krambergerin runosta on peräisin antologian nimi ”Marsipaania”. Runoilija Kramberger kirjoittaa siitä mistä runoilijat niin kovin usein kirjoittavat eli runoista, runon kielestä, runoilijuudesta – kekseliäästi ja kauniisti. Silti kaikkein parhaana hänen töistään pidän runoa ”Elämän liikekannallepanoja”, jossa käydään läpi isän vaikutusta lastensa elämään ja ajatteluun. Lopuksi muistutetaan siitä tunnetusta voimasta, joka on jokaisen suuren miehen takana.

Aleš Šteger on nokkela kirjoittaja, joka lähestyy asioita yllättävistä näkökulmista. Hänen runonsa ”Citrus” yhdistää arkipäivän, väkivallanteon ja sitruunat. Runoa rytmittää toistuva ajan ja paikan määritys: kaikki tapahtuu marketissa lauantai-iltapäivänä kello kolme. Vaikka runo kertoo Slovenian nykypäivästä, se nostaa myös mieleen Jugoslavian hajoamissodat, joista on kulunut tuskin kahtakymmentä vuotta. Väkivaltaiset kokemukset tulevat esiin muittenkin runoissa, usein kuin sivumennen.

Brane Mozetičin runojen teemana ovat miesten välinen rakkaus ja se, millaista on olla erilainen: runossaan ”Pitkä kokaiiniviiva Ljubljanassa” Mozetič kuvaa maansa pääkaupunkia ”psykopaattien turvapaikkana”. Slovenialais-slovakialainen pariskunta Primož Repar ja Stanislava Chrobáková Repar liikkuvat laajoissa runoissaan yleisissä ja yksityisissä metafyysisissä maailmoissa. Primož Reparin kerrotaan siirtyneen sittemmin niukkaan haikutyyliseen ilmaisuun. Se kuulostaa mielenkiintoiselta ja hänen maailmankaikkeudellisesti laajenevista runoistaan voi jotenkin vaistota sellaisen suuntauksen mahdollisuuden. Iztok Osojnikin satiirisissa runoissa liikutaan myös Slovakiassa. Monessa runossa esiintyy Osojnikin vakiohahmo, Herra Tänään, nyreine mielenilmaisuineen.

Svetlana Makarovičin runo ”Tähti” asettaa ainakin minut lukijana valinnan eteen: mistä tähdestä on kysymys, kun se selvästi tuntuu kuvastavan kaipausta menneeseen? Nähnen sitten menneen maailman kaikuja kaikkialla, kun kallistun tulkitsemaan Makarovičin tähden väriltään punaiseksi. Sinänsähän kaipaus pois alati uudistuvasta nykymenosta tuntuu inhimilliseltä, tarkoittipa tähti tarkemmin ottaen mitä tahansa.

Tone Škrjaneč istuu laakeripuun alla ja tupakoi sekä katselee taivaassa olevasta aukosta hyvin ruskettuneitten neitosten liikehdintää. Gašper Malej käy läpi eron tunnelmia kauniisti kuvailevin sanoin. Maja Vidmar päätyy autiolle saarelle miehen kanssa, jossa ei ole muuta erityistä kuin se, ettei hänessä ole paljoa erityistä, vai onkohan sittenkin...?

Kaiken kaikkiaan sain kohtalaisen hyvin selvää näitten runojen sanottavasta. Usein on nykyrunon kanssa ollut vaikeampaa. Antologian suomentajia on kuulemma kiitelty kyllästymiseen asti kulttuuriteosta. Liityn kiittelijöitten joukkoon. Kirja kertoo riveillä ja niitten välissä keskieurooppalaisesta todellisuudesta jotain sellaista, mitä tavallisella turistireissulla ei yleensä pääse kokemaan. Minunkaltaiseni lukija saattaa näitten runojen myötä päästä semmoisiinkin paikkoihin, joista ei edes runojen matkaohjelmassa ole mitään mainintaa.

Kirjassa on 174 sivua ja niillä sivuilla matkailemiseen meni minulta pari viikkoa.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Koulussa luetetut


Aloin tuossa muistella huvikseni, mitä kaunokirjallisuutta mahdoinkaan lukea koulussa opettajien määräyksestä. Saattaa olla, etten kaikkea muista, mutta yritän silti tehdä jonkinlaisen luettelon – toivon mukaan vieläpä aikajärjestyksessä.

Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jonka muistan opettajan määränneen luettavakseni oli ehkä Mark Twainin ”Tom Sawyerin seikkailut”. Luultavasti. Olin tuolloin 10-vuotias. En muista lukemastani paljoakaan. Sen sijaan muistan missä luin osan kirjasta. Istuin kotonani yläkerran tyhjään huoneeseen johtavilla puisilla, vaaleanharmaiksi maalatuilla portailla. Siitä muodostuu aika runollinen kuva ihmisyksilöstä lukemisharrasteen alkutaipaleella.

Mikä mahtoi olla toinen koulussa luetettu kirja? En ole lainkaan varma. Jossain vaiheessa taisimme lukea Eeva Joenpellon romaanin ”Ralli”. Muistelen, että Ralli oli koiran nimi. Olin silloin oppikoulussa. En muista luimmeko oppikouluaikanamme muuta. Jossain vaiheessa oppikoulu vaihtui yläasteeksi. Muistelen että luimme Margareta Keskitalon romaanin ”Tabut”. Siinä taidettiin puhua ”jutskaamisesta”. Voi olla, että luimme myös Alpo Ruuthin teoksen ”Kämppä”, koska se tuntuu nimenä jotenkin tutulta. Lisäksi muistan lukeneeni Jouko Puhakan romaanin ”Huippumaileri”. Siitä muistankin joitakin kohtia juoksulenkeistä ja juoksukilpailun kuvauksesta. Yläasteen loppuvaiheessa luimme Kalevalan lyhennettynä. Se teki minuun jonkinmoisen vaikutuksen. Samanlaisia pitkästyttävän lukemisen keskeltä kohonneita satunnaisia elämyksiä tarjosi Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä”. En ole varma edellä mainitsemieni kansallisteosten lukujärjestyksestä. Luimme jossain vaiheessa myös Veijo Meren romaanin "Manillaköysi". Se oli ainoa suoranaisesti sotaan liittyvä luettava.

Lukiossa piti lukea Juhani Ahon ”Juha”, mutta kirjoja ei riittänyt kaikille. Sain kirjan käsiini päivää ennen lukuajan päättymistä. En ehtinyt lukea sitä loppuun, mutta sepitin lopunkin osalta jotain kirjalliseen selosteeseeni. Opettaja luki minun selostukseni heti ja ilmeisesti hyväksyi sen säälistä. Lisäksi luimme Jorma Korpelan merkillisen romaanin ”Tohtori Finckelman”. En tajunnut siitä oikein mitään. Opettelin kuitenkin ulkoa kirjassa olevan runon, koska se oli niin hurja:
Te sielut niljaiset, te kaikki käärmeet, rotat, lierot, juotikkaat, kyyt mustapäärmeet...” jne.

Lukiossa tutustuin myös Albert Camus'n pienoisromaaniin ”Sivullinen”. Sekin liipoittihe yli hilseen. Luin kirjan viime vuonna uudelleen, enkä tajunnut vieläkään. Sen sijaan Vladimir Nabokovin shakkiaiheinen romaani ”Lužinin puolustus” avautui vähän paremmin, luulisin. Tosin shakista en tajua edelleenkään mitään. Uuno Kailaan runoista pidin esitelmän. En muista, mistä kirjasta poimin runot, joista esitelmässäni härpätin. Ope kumminkin tykkäsi.

Muita kaunokirjallisia teoksia en muista koulua varten joutuneeni lukemaan. Tietysti opinnot suoritetaankin elämää eikä koulua varten, mutta se ajatus taitaa mennä vielä enemmän huumorin puolelle kuin tämä kirjoitus.

Kun nyt mietin näitä koulussa luetettuja kirjoja ja itseäni lukijana, huomaan ”lähtötilanteen tulleen jäädäkseen”. Istun lukijana edelleen harmaaksimaalattujen puuportaitten rappusella – tuskin sen ylempänä kuin istuin silloin 10-vuotiaana. Jostain selkäni takaa loistaa valo tyhjästä huoneesta, jonne en syystä tai toisesta ole jaksanut kavuta.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Arja Eriksson: Yhden miehen nainen




Pohjoiskarjalaissyntyinen kirjailija Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1970 romaanin Yhden miehen nainen. Tämä kirja komeili lapsuudenkotini kirjahyllyssä, kunnes nappasin sen omaan kirjahyllyyni. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus 1970-80 -luvulla ja nyt uudistin tuttavuuden kansainvälisen naistenpäivän merkeissä.

Yhden miehen nainen kertoo 1960-luvun lopun kotiäidin elämästä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Kirjassa kuvastuu mielestäni varsin oivallisesti tuo aikakausi. Nykyään 1960-luvun loppu saattaa tuntua hyvinkin värikkäältä ajanjaksolta, mutta omat muistikuvani, olin kirjan tapahtumien aikaan 7-vuotias, kertovat arkisesta aherruksesta, johon televisio ja nuorisokulttuuri loivat nykyiseen verrattuna kovin vähäisiä väriläiskiään. Siinä mielessä kirja ei liioittele, eletään sotien jälkeistä aikaa, uudenlainen, vanhoista kahleista vapaa ajattelu tekee vasta tuloaan. Kirjan kuvaus 1960-luvun lopusta muistuttaa lempeää vesivärimaalausta.

Sama lempeä asennoituminen näkyy mielestäni myös päähenkilön, Pirkon, elämän kuvauksessa. Tapahtumat eivät vie lukijaa hurjiin ja dramaattisiin juonenkäänteisiin ja silti Pirkon henkilökohtainen kriisi saa ansaitsemansa vakavan käsittelyn. Pirkon tarina on todentuntuinen, kirjoittaja ei tavoittele sensaatioita. Kirjaan sisältyvät, syntyajalleen uudenlaiset ajatukset eivät kenties nykylukijaa juurikaan kohauta, mutta mielestäni kirjan kertomus ei vanhene. Hiljattain AVA-kanavalla esitetyt ranskalaisen Eric Rohmerin saman aikakauden elokuvat naisten rakkaustarinoista osoittavat, että hyvin kerrottu tarina säilyy hyvin kerrottuna tarinana aikojen muutoksista riippumatta. Itse asiassa juuri tämän Erikssonin kirjan kaltaisten tarinoitten näkisin mielelläni siirtyvän elokuviksi tänäkin päivänä. Ja elokuvista puheenollen Yhden miehen nainen -romaanissa on sattumoisin jakso, jossa Pirkko käy elokuvissa katselemassa uudenlaisen kotimaisen elokuvan nimeltä ”Lapualaismorsian” - teemalla tänään klo 21.50.

Kuten mainitsin olin lukenut kirjan muutaman kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran. Muistin siitä merkillisen vähän – vain yksi kohtaus oli jäänyt erityisesti mieleen. Siitäkin olivat muistot muuntaneet puvun napit leningin vetoketjuksi, mutta ei se toimivuutta häirinnyt. Ehkä tällainen pieni uudenaikaistus sallitaan kun muistoista on kyse?

Naistenpäivän innoittamana ajattelin lisätä tähän pienen tekstinäytteen, en tiedä onko se ihan paras näyte kuvaamaan kirjaa, mutta minusta siinä kuvataan sekä naistenpäivän teemaa että 1960-luvun muutoksen ilmapiiriä:

"Epäily on kuin ruoho, se tulee aina esiin. Minä en voi enää uskoa sellaisen partaisen ukon olemassaoloon, joka kaiken taikasauvallaan noin vain yks kaks loi tyhjästä ... ja luotuaan miehen päättikin tehdä hänelle palvelijan ja alamaisen sekä vielä ajanvietteen. Uskon kuitenkin, että on olemassa jotain jumalaista, mutta se on jotain ihmisessä itsessään. Tuntuu yhtäkkiä, että minun tapani elää on hyvä ja oikea. En tarvitse ketään selittämään minulle mitään ... se selviää minulle joka päivä uudelleen. Haluan kasvaa ihmisenä ja haluan kasvattaa itsessäni olevan hyvän paremmaksi eikä minua tee autuaaksi mikään erikoinen uskonto."

Kirjassa on 206 sivua ja luin sen hieman reilussa päivässä.

Mеждународный женский день!