Powered By Blogger

tiistai 28. elokuuta 2012

Mary Shelley: Frankenstein

Englantilainen Mary Shelley (1797 – 1851) julkaisi vuonna 1818 kirjan nimeltä Frankenstein or, The Modern Prometheus. Kirjan suomensi Paavo Lehtonen vuonna 1973 nimellä Frankenstein – Uusi Prometheus. Kirjan lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, joissa pohdiskellaan kirjan innoittajia ja sen aikaansaamia vaikutuksia kauhu- ja tieteiskirjallisuudessa.

Prometheus oli kuulemma kreikkalaisen mytologian heppu, joka loi savesta ihmishahmon ja herätti sen henkiin taivaasta varastamansa tulen avulla. Prometheukselle ei käynyt hyvin vaan ylijumala Zeus kahlehti hänet kallioon ja antoi kotkan nokkia Prometheuksen maksaa. Shelleyn romaanissa nuori ja intohimoinen tutkija, Victor Frankenstein Genèven kaupungista, saa päähänsä ratkaista elämän luomisen salaisuuden. Hän opiskelee luonnonfilosofiaa (noin nimitettiin luonnontieteitä kirjan syntyaikoihin) Ingolstadtin yliopistossa Saksassa. Hämmästykseksi ja kauhistukseksi itselleenkin hän todella keksii miten luoda elämää kuolleitten kudoksia hyödyntämällä. Oman opiskelija-asuntonsa ullakolla sijaitsevassa laboratoriossa Frankenstein herättää henkiin suurikokoisen, rujon ihmishahmon. Uusi luomus on luojansa mielestä niin järkyttävä, että tutkija Frankenstein menee pois tolaltaan ja sairastuu hermokuumeeseen. Seuraa merkillinen sarja tapahtumia, joitten aikana kotka nokkii niin Prometheusta kuin hänen luomistyötään.

Luin kirjan osana scifi-haastettani. ”Hullu tiedemies” tuntuu tässä ihan sopivasti liioitellulta ilmaisulta. Varmasti monikin tutkija on tutkimuksensa tuloksia tarkastellessaan joutunut pohtimaan mitä tulikaan keksityksi. Sikäli luonnontiede ilman filosofiaa tai moraalia voi johtaa arvelluttaviin tilanteisiin. Tuskinpa varhaiset atomientutkijatkaan aavistivat, millaisia ydinvoimaloita heidänkin tutkimuksiaan hyödyntäen pystyyn rykäistään. Kirjan ansiona voidaan kai pitää sitä, että se jo tieteen kehitysharppauksen alkuvaiheissa asetti esiin kysymyksen siitä, voiko tiede kehittyä nopeammin kuin ihmiselle ja ehkä koko maailmalle on hyväksi. Toisaalta tällaista asennetta voi myös helposti nimittää muutosvastarinnaksi.

Kirjan tyyli ei minuun oikein myönteisellä tavalla iskenyt. Luonnehtisin sitä negatiivisten asioitten, kuten yksinäisyyden, vaikeuksien, tuskan, itsesäälin, itsesyytösten, epätoivon, pelon, katkeruuden ja vihan tunteiden pitkäkestoiseksi kirnuamiseksi, jossa vain siellä täällä oli miellyttäviä ihmiskuvauksia tai kauniita maisemia yleisen toivottomuuden sekaan ripoteltuina. Kerronta on kovin kuvailevaa ja kaunopuheista, enkä oikein viehäty sellaisesta. Oikeastaan käynti Chamonix'ssa ja salamointi Genèven-järven yllä olivat minusta kirjan miellyttävimmät kohdat. Ripeästi etenevien tapahtumien kuvausta kirjalta ei kannata odottaa.

Kirjassa on 252 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja kotona kymmenisen päivää.

7 kommenttia:

  1. Tämä on ehkä kirja, jos käsiin saisi, niin lukisin, ei tunnu kovin "lupaavalta". Hämärän muistikuvan mukaan Mel Brooks on tehnyt Frankenstein junior filmin, joka on jopa hauska.

    VastaaPoista
  2. Ota huomioon, että kyseessä ei ole mikään objektiivinen näkemys vaan ketjukolaajan ihan oma näkökanta. Eräs arvostamani henkilö kertoi lukeneensa teoksen kahdesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luultvasti kirjassa on jotain muuten ei sitä jatkuvasti muunnettaisi valkokankaalle. Joku Liisa ihmemaassa, Robin Hood, Peter Pan, ... aiheista tehdään jatkuvasti uusia elokuvia, eli kertomuksessa on pakko olla joku "juttu"

      Poista
  3. Joskus tämä luin ja sinänsä kirjassa oli aika paljon niitä rasittavia juttuja kuten yletön määrä sisäkkäisiä vähän epätäydellisiä kertomuksia tai absurdeja sattumuksia, mitkä kai kuuluvat goottilaiseen kirjallisuuteen ylipäänsä, ja olihan se vähän junnaava (ilmeisesti kirjasta on olemassa kaksi versiota, ensimmäinen on kai yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi, kakkoseen on sitten lisäilty kaikenlaista ja vähän heikennetty sitä kovaa ydintä).

    Loppujen lopuksi pidän enemmän niistä leffaversioista, niin Brooksin Frankenstein Juniorista kuin 30-luvun Boris Karloff-leffoista, vaikka ne päätyvätkin muuttelemaan tarinaa. ja onhan tarinaa muuteltu paljon enemmänkin, juuri vähän aikaa sitten katsoin Robocop-leffan joka on pohjimmiltaan tämä sama juttu, ja nyt aloin pohtia ettö onkohan joku tehnyt kirjaa tai leffaa jossa vaikkapa äiti hylkää inhosta pienen lapsensa ja tämä palaa sitten myöhemmin kostamaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kirjassa todetaankin, että tämä on "Se aito ja alkuperäinen". Jälkisanoissa viitataan myöhempäin aikain teoksiin, joissa esimerkiksi tietokoneet tai androidit pyrkivät ottamaan vallan ihmisiltä. Tällaisia aiheita käsitteli mm. Asimov novellikokoelmassa Robotit tai Kubrick elokuvassa "2001 - avaruusseikkailu" sekä ties kuinka monet muut kaikenlaisissa muissa tarinoissa. Lisäksi mainitaan tietenkin Tri Jekyll ja Mr. Hyde sekä Dorian Grayn muotokuva, joitten kummankin asetelmassa on paljon samaa tutkija Frankensteinin ja hänen luomuksensa väliseen suhteeseen vertailtaessa. Vaikea sanoa miten suuressa määrin on kyse vaikutteista, sillä kyllähän tämän suuntaiset ajatukset voivat pesiytyä ihmisolennon päähän ihan omia aikojaankin?

      Poista
  4. Joo, tieteissä ei harrasteta niin paljon henkilöintiä koska siellä on niin paljon sellaista että jos tämä henkilö ei olisi tehnyt tätä keksintöä tässä hetkessä niin joku muu olisi sen tehnyt vuoden parin jälkeen (ja on keksintöjä tai löytöjä jotka on tehty useassa paikassa yhtä aikaa tai joiden tekijät eivät muuten ole olleet toisistaan tietoisia), mutta luulen kyllä että taiteissakin tuota esiintyy.
    "Ihminen luo jotain ja hylkää sen, mutta luomus ei tätä hyväksykään" on sen verran arkkityyppinen ja kiehtova ajatus että se olisi varmasti tullut esille jossain muodossa joka tapauksessa, nyt Mary Shelley sai homman toimimaan (luulen että samasta yleisestä teemasta löytyy myös varhaisempia esimerkkejä) ja niinpä noita myöhempiä tarinoita tarkastellaan helposti Frankensteinista käsin, silloinkin kun olisivat "omia" keksintöjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisään kirjoittamaasi vielä sen, että kirjassa Frankenstein nimittää luomaansa olentoa "demoniksi". Jälkisanoissa suomentaja nostaa esiin Luciferin, enkelin, jonka Taivas hylkäsi. Kyllä mielestäni kirjassa rinnastetaan luotu hirviö ja paholainen. Ehkä tämä on sitten se Jokken aavistelema kirjan "juttu". Siis että Luojalla on aina Paholaisensa? Kirjassa siteerataan useampaa runoa tai runoelmaa, lieneekö hdcanisin lukema Miltonin Kadotettu paratiisi siinä siteerattujen joukossa, en muista varmuudella. Ainakin jälkisanoissa se mainitaan. Kuten myös William Blake etc.

      Poista