Powered By Blogger

lauantai 29. syyskuuta 2012

Harry Martinson: Aniara

Ruotsalainen Harry Martinson (1904 – 1978) julkaisi vuonna 1956 tapahtumiltaan ulkoavaruuteen sijoittuvan eeppisen runoelman nimeltä Aniara. Kirjan käänsi Aila Meriluoto. Suomenkielisenä kirja ilmestyi vuonna 1963. Kirjan alusta löytyvät runoilija Martinsonin alkusanat ja lopusta kääntäjä Meriluodon jälkikirjoitus. Vuonna 1974 Harry Martinsonille ja ruotsalaiselle Eyvind Johnsonille myönnettiin jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Aniara, alaotsikoltaan katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, on runomuotoinen kertomus epäonnisesta avaruusmatkasta. Kirjan voi luokitella scifiksi, koska se pohtii ihmisen eloa asettamalla tapahtumat erikoiseen aikaan ja teknisesti hämmentävän kehittyneeseen ympäristöön. Ihminen on tietenkin ihminen ulkoavaruudessakin, mutta siellä lajimme kosminen yksinäisyys laajentuu käsittämättömiin mittasuhteisiin.

Jo alkumatkasta käy selväksi, että aluksen kurssi on meteoriparven törmäyksestä lukkiutunut kohti Lyyran tähdistöä matkan kohteen, Mars-planeetan, sijasta. Tuho on vaaninut matkalaisia jo Maassakin, sillä kotiplaneetta on tappavan säteilyn saastuttama ydinaseilla käydyn sodan seurauksena. Aniara on pakolaisia kuljettava alus, joka ei koskaan pääse määränpäähänsä. Mutta itse matkahan onkin päämäärää tärkeämpi.

Matkalaiset yrittävät suhtautua tilanteeseen kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Jotkut repivät viihdykettä yhteisestä ilonpidosta, lohtua suo aluksen erikoinen, tunteva ja kaukaa ympäristöstä tietoa välittävä laite nimeltä Miima. Tarinan kertojana on nimeämätön miimanasentaja, häntä voi nimittää kirjan päähenkilöksi.

Kirjan teemoja ovat tuhon pelko, yksinäisyyden aiheuttama epätoivo sekä näistä syntyvä kurkotus kohti Jumalaa tai edes jonkinlaista selitystä olemassaololle. Mutta kyllä avaruusaluksessakin tanssitaan, rakastellaan ja rakastutaan. Tärkeällä sijalla ovat niin haikeat kuin kammottavat muistot kadotetusta menneisyyden maailmasta.

Kun hain kirjan kirjastosta, poikani huomautti, että kirjan kansi on ihan pölyinen. Kerroin hänelle, että kyseessä ei ole pöly vaan tähtirykelmä, joka on valittu kuvaamaan kertomuksen tapahtumaympäristöä. Vaikka kirjassa puhutaan joissain kohdin reikäkorteista ja ydinsodan tilalle ovat nyttemmin nousseet uudet, ekologiset uhkakuvat, ei kirjan sanoma ole helposti pölyn alle hautautuvaa laatua. Mielestäni on selvää, että kirjan taustalla kummittelevat yhtä hyvin Toinen maailmansota kuin sen jälkeen alkanut kilpavarustelukin. Ruotsalaisista on voinut sodan aikana tuntua siltä kuin he olisivat yksin maailmassa, joka tuhoutuu heidän ympärillään. Miima muistuttaa radiovastaanotinta, joka välittää pelkästään huonoja tai käsittämättömiä uutisia.

Aila Meriluoto mielestäni ihan turhaan pahoittelee, ettei käännöksessään ole tavoittanut ihan kaikkea mitallista kauneutta Martinsonin tekstistä. Minusta suomennos on onnistunut aivan mainiosti. Runot toimivat kauniisti, loppusoinnutusta on käytetty monin paikoin. Säkeitten pituuksissa on eroja runoittain, mikä tekee runoista, joita on kaikkiaan 103, miellyttävästi vaihtelevaa luettavaa. Joku runoista vaikutti ihan virreltä! Liitän tähän loppuun näytteen runosta 13. Siinä pohditaan avaruuden olemusta ja pientä avaruusalusta matkalla sen mittaamattomuudessa:

Niin, tämä missä Aniara kulkee
on jokin miltä aivokoppa puuttuu
ja mikä aivoja ei kaipaakaan.
Se kulkee sellaisessa mikä on
vaan mikä vieroo ajatuksen teitä:
tuo henki, enemmän kuin ajatus.
Jumalan, Kuoleman ja Arvoituksen sisään
on Aniara jäänyt harhaamaan.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla, mutta kotona luin tänään melkein puolet. Ilmeisesti työmatkoille soveltuisi vähän kepeämpi kirjallisuus. Kirjassa on 220 sivua ja lukemiseen kului viikko.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Hautojen lauluja

Hautojen lauluja käy yhtä hyvin runokirjasta kuin mietelausekokoelmasta. Sitä voi myös lukea tarkkaan rajattuna antiikin tapakulttuurin katsauksena. Muistosanoja antiikin hautakivistä sisältävän kirjan tekstit suomensivat ja selityksin varustivat Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto ja Sampo Vesterinen. Kirjan loppuun on lisätty Erkki Sirosen kirjoitus Kreikkalaisista hautakirjoituksista ja Pekka Tuomiston kirjoitus Roomalaisista hautaustavoista.

Kirja koostuu runoista, joita on löydetty muinaisilta haudoilta. Valitut tekstit ovat peräisin antiikin ajan kreikkalaisista ja roomalaisista hautakivistä sekä aiheeseen liittyvistä runokokoelmista. Aikaväli vaihtelee muutaman sata vuotta ajanlaskumme alun molemmin puolin. Kiveenhakatut tekstit voivat nekin olla säenikkareitten tuotantoa, tekstikokoelmien runot ovat peräisin nimeltä tunnetuilta taiteilijoilta. Kunkin tekstin yhteydessä mainitaan kirjallinen lähde tai tunnettu kirjoittaja, usein myös paikka, josta hautakirjoitus on löydetty sekä tekstin arvioitu ajankohta.

Alkuperäiset runot ovat kreikan- ja latinankielisiä. Niitä on löytynyt ympäri Keski- ja eteläistä Eurooppaa, Vähästä Aasiasta, Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta. Maaluettelo kertoisi paljon Rooman valtakunnan laajuudesta. Kreikka oli tärkeä sivistyskieli roomalaisessa maailmassa ja siitä syystä osa Italian alueen teksteistä onkin kreikankielisiä.

Tekstit käsittelevät paitsi kuolemaa myös sitä, mihin elämässä pitäisi keskittyä. Usein mainitaan, että elävän ihmisen tulisi riemuita sinä lyhyenä aikana, joka hänelle on suotu. Monien kirjoitusten mukaan ennen elämää ei ole mitään niinkuin ei ole elämän jälkeenkään. Usein silti toivotaan kevyttä tomua vainajan päälle. Kristillinen usko kuolemanjälkeiseen elämään nousee esiin joissakin teksteissä, mutta ihanaa autuaitten saarta olivat kuvanneet jo Homeros ja Platonkin. Yleensä antiikissa kuoleman valtakunta oli synkeä, maanalainen paikka.

Varsinkin kiveen hakatut tekstit liikuttavat ja yllättävät juuri inhimillisyydellään ja suoruudellaan, jota ei ole taiteilijan viekkaudella osattu peitellä. Toisaalta taiteilijoitten runot pysähdyttävät hienoilla oivalluksillaan ja viihdyttävät karrikoidulla henkilökuvauksellaan. Hautakivien tekstit sisältävät usein kieltotaulumaisia huomautuksia, joitten tarkoituksena on taata hautarauha. Tähän on pyritty toivomalla kaikkea parasta sille, joka kunnioittaa hautaa ja uhkailemalla sitä, joka hautaa häpäisee. Tekstit puhuttelevat ohikulkijoita jakaen neuvoja sekä kertoen vainajan elämästä. Vainaja puhuu maan sisästä, hautakiven alta.

Koskettavimpia ovat tietenkin lasten hautojen runot. Ne kertovat vanhempien tuskasta, joka on aina yhtä tosi. Lasten ikä luetellaan vuosina, kuukausina ja päivinä, vanhemmat takertuvat kiinni siihen mitä heillä lapsen eläessä oli. Samaa lämpö ja rakkaus välittyy runoista, joissa kaivataan kuollutta puolisoa. Kirjaan on poimittu hautarunoja kotieläimille, useimmiten koirille. Onpa mukana jopa lemmikkijänikselle omistettu runo, jonka kirjoitti kreikkalainen runoilija Meleagros n. 100 eaa (wikipedian mukaan Meleagros on elänyt nykyisen Jordanian alueella). Runon loppu olkoon näytteenä kirjan tekstien tyylikkäästä moniselitteisyydestä:

Kuolin ylenpalttiseen mässäilyyn,
liioista aterioista lihavaksi turvonneena.
Luo petinsä Fanion hautasi minut
nähdäkseen unissaan aina
haudan vierellä vuoteen.

Kirjassa on 286 sivua ja luin sitä työmatkoilla ja osin kotona noin viikon.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Danilo Kiš: Varhaisia suruja

Jugoslavian viimeiseksi kirjailijaksi itseään kutsunut Danilo Kiš (1935 – 1989) kirjoitti vuonna 1969 kirjan Rani jadi. Kirjan suomensi Kari Klemelä vuonna 2006 nimellä Varhaisia suruja. Suomenkielisen teoksen saatesanat ovat peräisin kirjan ruotsinnoksesta ja ne on kirjoittanut Barbara Lönnqvist.

Danilo Kiš muistelee varmaan kirjan kertomusten kautta lapsuuttaan, vaikka kertookin pojasta nimeltä Andi. Kyseessä on taideteos, jota kirjoittaja on kuvaillut sanoilla ”piirustuslehtiöön tehtyjä luonnoksia, mutta värillisiä”. Tyyli on tarkoituksellisen luonnoksenomainen, runollinen. Tapahtumapaikka mainitaan, mutta tapahtumien ajankohdilla ei ole tarkkoja vuosilukuja, sivumennen tulevat esiin vuoden- ja vuorokaudenajat. Kirja koostuu lyhyistä, tietyn aiheen ympärille keskittyvistä kertomuksista, joista muodostuu hajanainen, sirpaleinen kuva kokonaisuudesta. Kuvaus ei pyri olemaan kaikenkattava, kirjailija ottaa Andin elämään kantaa enemmän tunteitten kuin kivikovien tosiseikkojen kautta. Tärkeänä totuutena on kuitenkin perheen juutalainen isä, jonka sotilaat vievät mukanaan. Kirjailijan isä kuoli Auschwitzin tuhoamisleirillä. Kirjailija tuo esiin tuntojaan isän kohtalosta, mutta ennen kaikkea kirja kertoo pikkupojan kokemuksista ja erään vaiheen päättymisestä hänen elämässään.

Tapahtumapaikkana on Subotican kaupunki nykyisen Serbian pohjoisosassa, Vojvodinan maakunnassa. Alueella elää nykyäänkin suuri unkarilainen vähemmistö. Toisen maailmansodan aikaan Unkari liitti maahansa osan Vojvodinasta – esimerkiksi Subotican. Alueella elävien kansojen kirjo ei nouse liiaksi esille kirjailijan tekstissä, saatesanoissa kerrotaan kirjailijan isän olleen unkarinjuutalainen kun taas äiti oli Montenegrosta kotoisin oleva kristitty. Isän kuoltua ja sodan loputtua perhe siirtyi asumaan äidin kotiseudulle.

Jonkin verran hankalana koin aluksi kirjailijan suurpiirteisen kerrontatyylin, mikä saattoi johtua siitä, että lueskelin kirjaa linja-autossa työmatkoilla ja muutaman kerran lounastauolla. Vaikutti siltä kuin teksti vaatisi enemmänkin keskittymistä, mutta voi kyllä olla, ettei lukuympäristökään ollut paras mahdollinen lukijasta nyt puhumattakaan.

Kirjassa on 104 sivua ja luin sitä viikon.

torstai 6. syyskuuta 2012

Lutherin ja Melanchtonin satuja ja vertauksia


Uskonpuhdistaja Martti Luther (1483 – 1546) ja hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497 – 1560) kirjoittivat kumpikin eläinsatuja lapsille ja kaikenikäisille. Kirjoitukset ilmestyivät kirjana saksaksi ilmeisesti vasta vuonna 1850 pastori Heinrich Otten eri kirjoituskokoelmista valikoimina ja muokkaamina. Alkuperäisen teoksen nimeä en kirjasesta löydä. Suomentaja on Einari Kaskimies, teos on vuodelta 1958. Kirjan kauniin kuvituksen on laatinut taiteilija Sorella Railo-Mattinen. Kirjassa on sininen teksti ja lieneekö sanomassakin tiettyä sinistymistä havaittavissa?

Omissa alkusanoissaan Luther ylistää Aisopoksen eläinsatuja viisaudessaan niin korkealle, että ylemmäs yltää vain Raamattu. Jopa ketjukolaakin huomaa Lutherin suuren esikuvan vaikutuksen tarinoissa. Eräänä esimerkkinä kertomus sudesta ja karitsasta, jotka juovat samasta ojasta – susi ylempänä ojaa väittää, että karitsa sekoittaa ojan veden juomakelvottomaksi. Karitsa puolustautuu osoittamalla suden väitteet vääriksi ja mahdottomiksi. Lopulta susi ei viitsi keksiä enempiä väitteitä vaan syö karitsan. Luther käyttää satua esimerkkinä maailman menosta, jossa vahvemman laki jyllää. Tämä kuulostaa ihan kurantilta.

Sen sijaan joissain paikoin selitykset tuntuvat jotenkin tarkoitushakuisilta tai jopa yllättäviltä. Jo ensimmäinen tarina ”Kukko ja helmi” yllätti minut. Kukko löytää ruohosta helmen, mutta jättää sen maahan makaamaan, koska se ei ole syötävää. Kukko puhelee helmelle lempeästi ja toteaa, ettei helmellä ole kukolle mitään arvoa ja että helmi saa kukon puolesta maata missä tahtoo. Itselleni tuli tästä ensimmäiseksi mieleen, että jopas olikin symppis kukko, kun vähät välitti joutavasta rihkamasta ja keskittyi siihen millä tosiaan on merkitystä eli jyvien ja toukkien noukkimiseen maasta. Luther kuitenkin selittää kukon käyttäytyvän kuten ihmiset, jotka vähät välittävät hengen elämästä, viisaista neuvoista ja opetuksista. Jaapatijaa – eipä olisi juolahtanut mieleenikään. Mutta minulta ovatkin jääneet helmet pääasiassa poimimatta.

Kirjan loppupuolella jouduin lukemaan muutamaan otteeseen läpi tarinan, jossa vertailtiin erilaisia kasveja sen perusteella mitä ihmiset niistä valmistavat. Jyvistä ja viinistä puhuttiin ylistävästi ja niitten sanottiin muuttuvan ”kristityissä ja jumalisissa ihmisissä Jumalan valtakunnan kanssaperillisiksi”. Pitkähkön pohtimisen jälkeen tajusin tällä viitattavan ehtoolliseen, jossa leipä ja viini saavat esittää meidän Herramme ruumista ja verta. Tämän jälkeenkin minusta tuntui, etten ymmärtänyt kovin paljoa kyseisestä tarinasta. Tosin ketjukolaaja onkin mies, joka ei asioista paljoa ymmärrä ja siitä lopustakin vain reilusti alle puolet. Minulle tarinoista jäävä vaikutelma perustuu varmasti juuri tähän edellä mainitsemaani mieskohtaiseen vahvuusalueeseeni. Tuntuu siltä että Luther ja Melanchton tavoittavat minut milloin he pitävät tarinansa simppelillä tasolla, eivätkä laajenna sitä tarpeettomasti metafysiikan puolelle. Niin Raamatun kuin varmasti myös Aisopoksen tarinoitten viisaus syntyy nähdäkseni juuri perinteeseen nojaavasta hyvin pitkästä kokemuksesta ja näkemyksestä, joka parhaimmillaan tuodaan esiin nasevan esimerkin kautta. Ja kyllä niitä esimerkkejä tästäkin kirjasta löytää.

Kirjassa on 132 sivua ja luin sitä nelisen päivää. Kuvitus piristää kirjaa verrattomasti.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Leo Tolstoi: Tunnustuksia

Pyhän Nikolaoksen kirkon kupoli. Kuopio.
Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Leo Tolstoin (1828 – 1910) oman elämän suunnanmuutoksesta kertova kirja Tunnustuksia (Изповедь), julkaistu vuonna 1882, on suomennettu parikin kertaa. Lukemani version suomentaja on Eero Balk, suomennos julkaistiin vuonna 2012. Kirjasta löytyy Torsti Lehtisen kirjoittama esipuhe. Lehtinen pohdiskelee millaista Tolstoin elämä mahtoi olla kirjan syntyaikoihin ja käy läpi kirjasta löytämiään ajatuksia, joita myös toiset uskonasioita pohtineet kirjailijat, filosofit ja teologit ovat kirjoituksissaan esiin nostaneet.

Hieman ennen kuin täytti viisikymmentä vuotta Leo Tolstoi alkoi epäillä elämänsä mielekkyyttä. Hän oli tunnustettu ja taloudellisestikin menestynyt kirjailija niin Venäjällä kuin kansainvälisesti. Kuitenkin elämän nautintohakuinen pinnallisuus ja oman edun tavoittelu kuten myös kinastelu ja keimailu taidepiireissä alkoivat etoa häntä ja kertomansa mukaan hän hautoi jatkuvasti ajatusta itsemurhasta. Kirjassa Tolstoi kertoo alkaneensa vakavasti pohtia elämän tarkoitusta. Lapsuudessa omaksumansa kristillisen uskon Tolstoi kertoo hylänneensä valheellisena, järjettömänä ja siksi tarpeettomana jo nuoruusiässään. Sen tilalle olivat tulleet usko tieteeseen, taiteeseen ja niitten mukanaan tuomaan edistykseen. Nyt kirjailija Tolstoi asetti tämän uuden uskonsa testiin.

Kirjassa lähestytään nykyihmisen maailmankuvaa tieteellisestä näkökulmasta, mutta helposti ymmärrettävin sanoin. Tolstoin mielestä sekä eksakti luonnontiede että abstraktit, humanistiset tieteet (ääriedustajanaan jumaluusoppi) ajautuvat umpikujaan, kun niistä etsitään ratkaisua kysymykseen elämän tarkoituksesta. Yhtäältä Tolstoi päätyi luonnontieteitten näkökulmasta avarille maille, joissa elämän tarkoitusta voisi etsiä yhtä hyvin vaikka ulkoavaruudesta ja toisaalta abstraktien tieteitten kannalta hän päätyy Schopenhauerin kuten myös Sokrateen, kuningas Salomon ja Buddhan tavoin ajatukseen, että ihmisen elämä on kärsimystä, josta on parempi etsiytyä eroon.

Tieteen avulla Tolstoi ei löytänyt selvyyttä. Lopulta hän löysi ratkaisun lapsenuskosta, perinteestä, joka liittää meidät kaikki menneitten sukupolvien ketjuun. Tolstoi hylkäsi elämän halujensa vietävänä ja päätti hakeutua kohti Jumalaa kirkon jäsenenä. Tähän ratkaisuun hänet johdatteli sen seikan hokaaminen, että taidepiirit, joissa hän oli elämänsä viettänyt, eivät edustaneet ihmiskunnan enemmistöä vaan pientä loiseläjävähemmistöä, jonka ei ollut tarpeen tehdä todellista työtä ja rukoilla vaan enemmänkin ainoastaan valita nautintojensa lähteet. 

Ihmiskunnan enemmistö, huomasi Tolstoi, teki ruumiillista työtä palvellen Jumalaansa. Ja tähän väestöön Tolstoi halusi liittyä. Kirkon opetukset olivat hämäriä opetuksia siitä, mikä kirkko oikeastaan jakoikaan oikeaa tietoa Jumalasta ja uskosta. Varsinaisen uskonvahvistuksen Tolstoi sai kiinnittyessään yhteyteen todellisten uskovien (kansan) kanssa - sivistyneistön sijasta. Usko vaan ei kirkko oli oleva hänen elämänsä tarkoitus. Usko johonkin niin abstraktiin, ettei ihmismieli sitä pystyisi vastaanottamaan. Jumala olisi aina ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Tolstoin ajatus uskosta vaikutti kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyn tapaiseen ajatukseen. Ihmisen on hakeuduttava kohti Jumalaa tekemällä työtä ja rakastettava myös vihollisiaan.

Pyhän Nikolaoksen kirkon ovi. Kuopio.
Kirjassa on 128 sivua ja luin sitä kolme päivää. Suosittelen lämpimästi kaikille.