Powered By Blogger

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mehis Heinsaar: Epätavallinen ja uhkaava luonto

Virolainen Mehis Heinsaar on vuonna 1973 syntynyt kirjailija, jonka tuotannosta minun piti lukea teos nimeltä ”Herra Paulin aikakirjat”. Mutta koska sitä ei löytynyt kirjastosta, lainasin toisen teoksen, jonka vironkielinen nimi on Ebatavaline ja ähvardav loodus. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja suomennettu pikapuoliin sen jälkeen, en saanut selvää onko suomennos ilmestynyt vuonna 2010 vai 2011. Suomentaja on Hannu Oittinen ja kirjassa on tosi upea kuvitus, jonka on tehnyt Priit Pärn.

Kirjan tekstit ovat lyhyitä kertomuksia, novelleja. Pituudella niitä ei ole pilattu, jotkut ovat vain sivun mittaisia. Tarinat kertovat ihmisistä, joille tapahtuu jotain outoa, elämä muuttuu jännällä ja ennalta-arvaamattomalla tavalla. Vaikka tarinoita onkin peräti 28 ja niitten logiikka on surrealistisen tai absurdin tai muuten vain kumman elementin ilmaantuminen kertomukseen, ei kirjailijan voi väittää toistavan itseään. Heinsaar tuntee selvästikin paljon erilaisia elämäntarinoita ja -tilanteita tai ainakin on erinomainen keksimään sellaisia, sillä jo lähtökohtaisesti novellit sisältävät mieltä kiehtovia aineksia. Harmaa, virolainen arkipäivä katujen tallaajineen saa kirjailijan mielikuvituksen kautta uusia, huimapäisiä ulottuvuuksia.

Myönnän olevani erittäin vaikuttunut lukemastani. Heinsaaren lyhyitä novelleja voi tosiaankin verrata Kafkan tai Harmsin vastaavaan tuotantoon. Sanoisin jopa, että Heinsaar pärjää vertailussa mainiosti! Minuun vetoaa tarinoihin sisältyvä huumori, en ahdistu näitä novelleja lukiessani, ne ovat pikemminkin kutkuttavia, vaikka usein käydäänkin Tuonelan porteilla ja joskus mennään vähän pidemmällekin. Tykkäsin eniten novelleista Endel Lippmaan lähtö, joka kertoo fyysikkoakateemikon retkestä oikeaan aivopuoliskoonsa sekä novellista Rokokoon paluu, jossa taas rokokooasiantuntija muuntuu oman alansa instrumentiksi. Novellissa Viron luonto on rehevää luonnonkuvausta jokseenkin yllättävässä ympäristössä.

Kirjassa on 150 sivua ja luin sitä kolmena päivänä. Näitten novellien kanssa olisi ehkä hitaampi lukeminen antoisampaa, sillä tarinat herättävät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä pohtia ajan kanssa, eikä vetäistä kaikkea kerralla kitusiinsa. Luin kirjan osana lukion lukudiplomihaastetta, sen takia olisi pitänyt olla se Herra Paulin aikakirjat, jota ei sitten ollut.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Bertolt Brecht: Runoja

Bertolt Brecht (1898 – 1956), Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB, kirjoitti myös runoja, joista Brita Polttila koosti suomennoskokoelman vissiinkin vuonna 1964. Polttilan käännösten lisäksi valikoimasta löytyy pari suomennosta Elvi Sinervolta ja muutama Arvo Turtiaiselta.

Brechtin runot ovat helppotajuisia, ne kutsuvat ajatusleikkiin, jolla on yleensä selkeä suunta – kirjoittajansa maailmankatsomuksen mukaisesti vasemmalle, kohti tasa-arvoisempaa, oikeudenmukaisempaa veljeyden maailmaa ja lopulta kohti ystävällisyyttä ja lempeyttä. Joissakin kaupunkiaiheisissa runoissa vaistoan marxilaisen teorian siitä, miten sosialismi valloittaisi ensiksi kaupungit, joissa oli paljon köyhää väestöä ja toisaalta myös paljon mahdollisuuksia hankkia tietoa asioista. Opiskelun ylistys, runo, jonka Agit Propin ponnekas esitys aikanansa teki kuuluisaksi (tosin eri käännöksenä), kehottaa köyhiä opiskelemaan, sillä kirja on ase. Brita Polttilan käännöksenä säkeistöjen lopun mahtipontinen vetoomus kuuluu:

Sinun on astuttava johtoon.

Kun taas Agit Prop laulaa Hannu-Pekka Lappalaisen käännöksessä (Oppimisen ylistys), jonka sävelsi Eero Ojanen: ”Sinun täytyy astua johtoon!”

Mutta eivät runot sentään yksinomaan poliittista kehottamista sisällä. Ensimmäinen runo Aamuinen puhe Griehn-nimiselle puulle on enempi sellaista keskeislyriikkaa, joka kertoo taiteilija Brechtin tuskasta, jota taidemaailman tähti kantaa sisällään rakastamansa maailman kansalaisena. Runoilija kertoo, ettei saa yöllä unta, ulkona myrskyää ja Griehn-niminen puu huojuu kuin juopunut apina, niin että vielä aamulla sen oksilta tippuu kyyneleitä. Runoilija kuitenkin oivaltaa, ettei myrsky yltäisi talojen keskellä kasvavaan puuhun, ellei se nousisi ympäristöään korkeammalle. Myöhemmin, runossa Jumalan iltalaulu, itse Isäjumala kuuntelee kosmista koraalia, josta erottuu myös

Bert Brechtin ihmeen ihania lauluja, Bert Brechtin joka on pahassa pulassa.

Laulujen alkuperäisestä ihanuudesta on vaikea ihan tarkkaan selkoa saada, ainakin jotkin suomennokset ovat loppusoinnillisia, jotkin taas vapaassa mitassa. Elvi Sinervon suomennos Arkkiveisu Puukko-Mackiestä soi mielestäni aika nätisti.

Verta tihkuu leuat hailla
kun se verta vuodattaa.
Puukko-Mackie hansikkailla
työnsä jäljet verhoaa.

Poliittisten ja kauniitten laulujen lisäksi runoista löytyy pohdintaa elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta ja kaikesta huolimatta ihmisen elämää kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Vaikka elämä tuo ihmiselle vain tyhjyyttä ja kylmyyttä, ei hän luopuisi siitä millään. Tyly tyrmäys on luvassa myös runosarjassa Lukukirjasta kaupunkilaisille:

Teidän on opittava aakkoset.
Tässä ovat aakkoset:
Kyllä teistä selvä tehdään.

Älkää turhaan miettikö mitä sanoisitte:
ei teiltä kysytä.

Toisaalta Brechtin voisi olettaa asettuvan nk. bernsteinilaisen sosialismin kannalle taidekäsityksensä perusteella (!). Runon Kestävien teosten rakennustavasta osa I alkaa seuraavasti:

Miten kauan
teokset kestävät? Ne kestävät
kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa
ne eivät katoa.

Keskeneräisyys, epätäydellisyys ja niitten aiheuttama (myönteinen) päänvaiva on Brechtin runon mukaan perusedellytys taideteoksen arvon kestävyydelle.

Runovalikoiman loppupuoli koostuu sodanaikaisen maanpaon sävyttämistä teksteistä. Niissä nimitellään jotakuta maailmanpolitiikan hahmoa ”Töhertäjäksi” sekä ilmaistaan henkinen tuki saksalaisille sotureille, rakkaille veljille, jotka tuhotaan Smolenskissa murhapolttajina. Brecht käväisi maanpakonsa aikana myös Suomessa ja kohtasi kansan, joka vaikenee

kahdella kielellään.

Sodan jälkeen Brecht palasi Saksaan ja asettui itäiselle puolelle. Ehkäpä tästä johtuen alkupuolen runot vaikuttavat minusta kiinnostavammilta. Sosialismi kun ei niitä sepitettäessä vielä ollut valmis.

Kirjassa on 134 sivua ja luin sitä muutaman päivän. Edellä mainittujen runojen lisäksi muutama muukin tuntui entuudestaan tutulta kuten Äidilleni ja Hollywood.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Stephen King: Carrie

Amerikkalaisen kauhukirjailijan Stephen Kingin esikoisromaani Carrie ilmestyi vuonna 1974. Tuula Saarikosken suomennos ilmestyi vuonna 1987. Brian de Palma ohjasi kirjan pohjalta elokuvan vuonna 1976.

Carrie on lukiolaistyttö, joka asuu leskiäitinsä kanssa pikkukaupungissa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Carrie ei ole kuten muut luokkatoverinsa, hän on kömpelö, vanhanaikaisesti pukeutuva, ujo ja väritön yksilö, ikätovereittensa pilkan kohde. Ystäviä tytöllä ei ole, hänen elämänsä tärkein hahmo on hänen äitinsä, joka on kiihkeän uskovainen ja suhtautuu erityisen torjuvasti kaikkeen seksuaalisuuteen liittyvään. Niinpä Carrie on täysin ymmällään saadessaan ensimmäisen kuukautisvuotonsa koulun liikuntatunnin jälkeen suihkussa. Hänen koulutoverinsa eivät ymmärrä Carrien hämminkiä vaan laskevat hänestä julmaa leikkiä. Nuori jumppamaikka puuttuu asiaan, mutta ei selviä hänkään parhaalla mahdollisella tavalla. Näistä asetelmista käynnistyy romaani, jonka kerronnassa aikatasot ja kertojanäänet vaihtelevat, niin että ilman aikaisempaa tietoa aiheesta kirja voinee tuntua haastavalta. Itse olin nähnyt aikaisemmin de Palman elokuvan, joten tiesin mitä odottaa.

Kertomuksen aiheena on siis outo tyyppi, jota kiusataan. Koska tyylilajina ei ole realismi vaan kauhu, tämä outo tyyppi on saatava kostamaan. Kirjassa hänen aseekseen on valittu paranormaalit kyvyt, ennen kaikkea telekinesia, esineitten liikuttaminen ajatuksen voimalla. (Muistaakseni parapsykologia oli jotenkin muotia 70-luvulla. Olen jo jonkin aikaa harkinnut erään kotimaisen alan romaanin lukemista.)

Romaanin alku on niin tehokas, että odotin ihan huikeaa lukukokemusta. Tuntui siltä, että kirja ylittää elokuvan selvästi. Kuitenkin, vaikka kirja ei ole kovin pitkä, sen tehot hieman katoavat monien eri näkökulmien ja aikatasojen kudelmaan. Loppu voisi olla tiiviimpi, jälkiselvittelyt eivät tee kauhutarinasta erityisen iskevää. Loppuratkaisun ylilyönnit taitavat mennä kauhugenren piikkiin, minuun tehoaisi paremmin kuvaus sellaisesta väkivallasta, jonka jäljet jäävät huomaamatta ohikulkijaltakin. Lopusta huolimatta romaanin alku jää mieleen. Carrien hahmon ja koulumaailman kuvaus on voimallisen osuvaa, vaikka liioitteluahan siihenkin sisältyy. Mustavalkoisuus on kuitenkin varsinkin kauhussa toimiva tehokeino. Vaikka en pidäkään Carrien ongelmien kaatamisesta isolta osin äidin uskonnollisuuden piikkiin, en malta olla liittämättä tähän tekstinäytettä, joka osuu tämänhetkiseen ajankohtaan, jolloin lähestymme kirkkovuodessa tuomiosunnuntain teemoja:

Äitihän sitä paitsi sanoi, että tulisi tuomiopäivä.
(ja sen tähden nimi on koiruoho ja niitä pistävät skorpionit)
ja enkeli miekka kädessä.
Voi kun se tulisi tänään eikä Jeesus tulisi lammas sylissä ja paimensauva kädessä vaan kummassakin kädessä kivenjärkäle, joka murskaisi kaikki naurajat ja hohottajat ja kiskoisi juurineen kaiken pahan ja huutaen hävittäisi sen – hirvittävä Jeesus, verinen ja oikeudenmukainen Jeesus.
Ja voi kun hän saisi olla Hänen miekkansa ja Hänen oikea kätensä.

Kirjassa on 206 sivua ja luin sitä vissiin neljänä päivänä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toukokuun lopulle, mutta tunnelma sopii erinomaisesti juuri tähän synkkään loppusyksyyn.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Teatterissa Kuopiossa

Olen syksyn aikana katsellut muutaman Kuopion kaupunginteatterin esityksen, mistä seuraavaksi jokunen sana.
Kuopion teatteritalon remontti.
 Lokakuisena lauantaina kävin vaimoni kanssa katselemassa Aapelin romaanin Siunattu hulluus pohjalta tehdyn samannimisen näytelmän. Koska Kuopion teatteritalossa on meneillään suuremman luokan perusparannustyöt, esityspaikkana oli Yhteiskoulun juhlasali, jonne oli rakennettu jyrkähkösti nouseva teatterikatsomo. Saimme vaimoni kanssa istua takimmaisen rivin keskellä, niin että olimme kuin kuninkaat aitiossa.
Yhteiskoulu teatterin väistötilana.
Monet katsojista ilmeisesti tunsivat perinpohjin Rauni Mollbergin samasta aiheesta ohjaaman tv-elokuvan 1970-luvulta. Tämän saattoi päätellä siitä, että katsojia eivät erityisemmin jaksaneet naurattaa ne kohdat, jotka näytelmässä olivat samat kuin elokuvassa. Sen sijaan enemmän naurunpyrskähdyksiä syntyi, kun lavalla esitettiin katkelmia tv-elokuvan ulkopuolelta – osaksi aiheena olleesta romaanista, osaksi jostain muusta Aapelin tuotannosta, lähinnä Pikku Pietarin pihasta. Pikku Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa oli siirretty Rummukaisen Elmerin ja Taivaan Isän välisiksi. Myös Siunattu hulluus -romaanissa oleva Elmerin keskustelu Liinu-tamman kanssa oli siirretty Elmerin ja Taivaan Isän väliseksi. Nämä juttutuokiot toimivat mielestäni hyvin ja Taivaan Isä olikin koko näytelmän kiinnostavin hahmo. Hänen ympärillään hääräili mustapukuisia, valkosiipisiä naishahmoja, jotka näyttivät enkeleiltä, mutta romaanin Siunattu hulluus perusteella saattoivat olla variksiakin. Näytelmän loppuratkaisu oli aika samankaltainen kuin Mollbergilla, mikä kieltämättä sopii näytelmään, vaikka poikkeaakin romaanin kuvauksesta.

Lavastuksessa pääosaa esitti musta kuplavolkkari, jolla veljekset tekivät ahdistavaa matkaansa kohti hullujenhuonetta. Romaanissa kulkupelinä ovat hevonen ja rattaat ja Mollbergin tv-elokuvassa traktori ja peräkärry. Yhteiskoulun juhlasalin päätyparvi sai toimia taivaan asujaimien tukikohtana ja näköalapaikkana. Se sopi myös minulle mainiosti etenkin kun muistan miten joskus kauan sitten seurasin kyseiseltä parvelta koulun poikain lentopallo-ottelua.

Näytelmä ei osoittautunut ratkiriemukkaaksi pölhökomediaksi, vaan jätti enemmänkin haikean fiiliksen, mistä olen hyvilläni.
                                                         
                                                        * * * *
Seuraavana lokakuisena lauantaina läksin kotoani yksin linja-autokyydillä teatteriin. Vuorossa oli englantilaisen Alan Ayckbournin vuonna 1998 kirjoittama scifi-komedia Koomisesti pätevä (Comic Potential). Tämäkin näytelmä esitettiin Yhteiskoululla. Edellisen näytelmän aikana olin havaitsevinani katsomossa yhden tyhjän paikan, nyt oli hieman useampia. Katsottavaa olisi kyllä riittänyt isommallekin joukolle. Ehkä tieto scifi-näytelmästä ei vielä ole tavoittanut scifihenkistä kuopiolaisyleisöä? Näytelmän scifi-aineksissa oli paljon samaa Asimovin robottiaiheisten novellien kanssa ja vilahtipa androidia noutamaan tulleen työntekijän työtakin selkämyksessä viittaus Blade Runneriinkin.

Näytelmässä aiheena oli tekoäly ja androidit, joita oli valmistettu tv:n saippuasarjojen näyttelijöiksi. Näyttelijäandroideja nimitettiin roolikoneiksi. Niitä varten ei näytelmän mukaan tarvittu varsinaista käsikirjoitusta vaan roolikoneet latelivat tilanteen tullen samanlaisia yleisiä repliikkejä, joita kuulee kaikissa saippuasarjoissa. Näin ollen tämän komedian huumorin lajina oli satiiri, kuten näytelmän sisään rakennettua saippuasarjaa kuvailtaessa opastetaan. Komedian tekeminen ei kuitenkaan suju roolikoneiltakaan ihan noin vain – ajoituksen on pelattava suuntaan jos toiseen ja yleisön olisi hyvä ennättää mukaan esityksen aivoituksiin. Ehkäpä alleviivaus ja pelkistys (saippuasarjojen tapaan) olisivat paikallaan? Näytelmässä on myös aika paljon toiminnallisuutta, etten sanoisi actionia, joka saattaa esityskertojen myötä muuttua vieläkin sulavammaksi. Jotkut kohtaukset – kuten tanssi ja kamppailu – toimivat jo nyt erittäin hienosti. Oheislaitteiden eli tv-kameran ja jättikokoisen screenin käyttö olivat mielenkiintoisia ja toivon että Kuopion teatteri rohkeasti jatkaa tämänkaltaisten teknisten tehosteitten liittämistä näytelmiin. Näyttelijättärien puvustus miellytti ainakin tätä mieskatsojaa...

                                                            * * * *
Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin neljän romaanin pohjalta toinen norjalainen Axel Hellstenius rakensi näytelmän nimeltä Elling. Kuopion teatteri esitti tämän komedian Puistokoulun pikkuiseen voikkasaliin rakennetulla studionäyttämöllä. Näytelmä on kuvaus kahden mielenterveyden ongelmista kärsivän miehen yrityksestä palata omaan elämään laitoshoidosta. Elling ja Kjell Bjarne saavat yhteisen, Oslon kaupungin sosiaalitoimen järjestämän asunnon, jossa heidän sopeutumistaan piipahtaa tarkkailemassa kaupungin sosiaaliviranomainen Frank.
Puistokoulu.
Näytelmä on pelkistetty kertomus Ellingin ja Kjell Bjarnen sopeutumisvaikeuksista. Maailma oman kodin ulkopuolella on pelottava, vaikka naiset tosin kiinnostaisivatkin. Näytelmässä kuvataan tiiviisti isot määrät isoja asioita, jotka pienellä näyttämöllä näyttävät pieniltä ja jotka katsoja ennättää nielaista. Rakenne on toimiva, henkilöhahmojen määrä sopiva ja komiikka lämmintä, sanalla sanoen yleisöön menevää. Kissanristiäisvitsinkin voi näköjään kertoa kahdessa näytöksessä kun sen osaa! Kyseessä on näytelmä, jossa on klassikkoainesta.

Koska tämä Kuopion teatterin produktio on ohjaaja Tommi Auvisen kolmas työ samasta aiheesta, uskon sen juuri vaikuttavan esityksen sujuvuuteen ja toimivuuteen. Näyttelijät onnistuvat luomaan sekä uskottavat että hauskasti karrikoidut hahmot.

Ilokseni tätä näytelmää oli seuraamassa lähes täysi katsomo, pari tyhjää paikkaa taisin havaita. Suosittelen! Mikäli käytte katsomassa tämän Kuopion esityksen voitte samalla nähdä sen pikkuisen salin, jossa kansakoulunope aikoinaan opetti ketjukolaajaa ja hänen luokkatovereitaan marssimaan armeijan tyyliin. Tosin nyt ihan oikeaksi teatteriksi nikkaroituna.

                                                              * * * *
Ruotsista käy Kuopion teatterissa vuosittain vierailulla jokin Riksteaternin kokoonpano esittämässä näytelmän yhtenä iltana. Tällä kertaa Kuopiossa nähtiin kaksi näytelmää, nimittäin August Strindbergin Dödsdansen ja Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra. Samat näyttelijät esittivät molemmat näytelmät. Ja kun kyseessä ovat jonkin sortin kolmiodraamat, ei näyttelijöitäkään tarvittu kolmea enempää. Sopivan sattuvat sopat syntyivät näilläkin aineksilla. Ehkä kyseessä olivat alunperin draamat, mutta yleisökö lie kaivanut niistä esiin komedialliset elementit – joka tapauksessa illan mittaan lehtereiltä kaikuivat ihan kunnon naurut. Blomqvistin näytelmä oli jonkinlainen mukaelma Strindbergin näytelmästä, mutta silti täysin itsenäinen teos omanlaisine maailmoineen ja tapahtumineen. Nykyajassa tapahtuvana sen rytmi oli nopempi kuin sata vuotta vanhemmassa Kuolemantanssissa ja kumma kyllä sen vuoksi näytelmää oli helpompi seurata. Ehkäpä osa nauruista kohdistui ruotsalaisen itseironian osuvuuteen?

Koska Kuopio on oikeasti pikkukaupunki, eikä näyttelijöitä teatterissa ole kovin monta, tunnistin tietysti joitakin täpötäydessä katsomossa istuneita teatterilaisia. Heidän rohkea ja reipas eläytymisensä vierailijoitten esityksiin taisi houkutella minun laillani muitakin rentoutumaan ja naurahtelemaan muun porukan mukana. Eikö siis yleisölläkin ole osuutensa siihen, millainen kuva näytelmästä katsojalle muodostuu? Tämän syksyn esityksiä seuratessani olen ollut havaitsevinani miellyttävää lenseyttä yleisön parissa. Väliaplodejakin kuului Siunattua hulluutta katseltaessa. Vielä joitakin vuosia sitten sellainen vaikutti olevan sallittua vain musikaaleissa. Ehkäpä pikkukaupungin provinsiaalinen jäykkyys on sittenkin murrettavissa? Toivon Kuopion teatterille kaikkea parhainta tämän suhteen ja muutenkin.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Bertolt Brecht: Setšuanin hyvä ihminen

Saksalainen Bertolt Brecht (1898 – 1956) kirjoitti maanpaossa vuosina 1938 – 1940 näytelmän Der gute Mensch von Sezuan. Elvi Sinervon suomennos ilmestyi vuonna 1967.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, Setšuanin maakunnan kaupunkiin. Kuten yleensä, ajat ovat hankalat, kaupungissa on paljon köyhyyttä. Sen vuoksi vaikuttaakin varsin onnelliselta sattumalta, että kolme jumalaa päätyy Setšuaniin. He ovat laskeutuneet taivaasta maan päälle etsiäkseen hyviä ihmisiä. Hyvän ihmisen kriteeri jumalilla vaikuttaa olevan varsin selkeä. Se ihminen, joka tarjoaa heille yösijan, on hyvä. Vedenkaupustelija Wang, joka sattuu olemaan jumalia vastassa kaupungin laidalla, uskoo kenen tahansa ottavan jumalat vieraakseen. Hän saa kuitenkin koputella moneen oveen ja ikkunaan etsiskellessään taivaan asujille yösijaa. Lopulta ainoa, joka suostuu jumalat majoittamaan, on Šen Te, prostituoitu, joka asuu häätöuhan alla pienessa vuokra-asunnossa. Kun Šen Te valittaa jumalille miten kallista kaikki on, nämä heltyvät ja maksavat muhkean korvauksen yösijastaan. Jumalilta saamallaan reilulla tuhannella hopeadollarilla Šen Te hankkii itselleen tupakkakaupan ruvetakseen viettämään kunniallista elämää. Muitten kaupunkilaisten kurjuus ja Šen Ten hyväntahtoisuus ovat kuitenkin yhdistelmä, joka ajaa hyvän ihmisen hetkessä konkurssin partaalle. Hyväntekeväisyydellään Šen Te onnistuu tulemaan monien ihailemaksi, niin että saa lisänimen ”Esikaupungin Enkeli”. Liiketoimissa hän on kuitenkin auttamattoman löperö eikä pärjäisi ilman salaperäistä auttajaansa.

Näytelmänä Setšuanin hyvä ihminen kysyy, onko ihmisen mahdollista olla yksipuolisen hyvä muita kohtaan. Onko toisten auttaminen ilo vai johtaako se perikatoon ilman vahvoja tukijoita? Näytelmän köyhät ihmiset eivät varsinaisesti loista moraalinsa osalta, tosin heidän joukossaankin on monella tavoin hankalaan tilanteeseensa suhtautuvia. Myös varakkaammalla väellä on omat hyvät puolensa. Näytelmä on toki asetelmallinen ja tietyssä mielessä sitä voi hyvällä syyllä nimittää musta-valkoiseksi, joskin ihan erinomaisen onnistuneella tavalla.

Vaikka kirjassa on vain 138 sivua, meni minulta näytelmän lukemiseen pari päivää. Luulisi kyllä, että tämmöisestä lyhyestä näytelmästä selviäisi parissa tunnissa varsinkin jos jättää väliajan pitämättä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Revolutionära svar?

Leena Lumi blogissaan esitti kysymyksiä ja vastauksia ja ymmärtääkseni minun on tarkoitus nyt tarjota omanlaisiani vastauksia samoihin kysymyksiin. Tartun mielihyvin tähän tehtävään. Vastaukseni tuskin ovat erityisen vallankumouksellisia, mutta mitäpä se sellainen valta olisikaan jota kaikki vain vastustaisivat? Ollakseen todella valtaa, tarvitsee valta nöyriä nyökyttelijöitä, jollaiseksi minä reilusti tunnustaudun. Pidän yllä valtaa ja kumarran sen siunauksellisuudelle. Toisaalta olen toki sitä mieltä, että kulisseissa on se hyvä puoli, että niitten taakse pääsee piiloon. 
(Taidan muuten lisätä tähän yhden kysymyksen niin tulee kymppi täyteen, vastatkaa muutkin näihin, jos siltä tuntuu!)

1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, kuten halusivat elokuvan Revolutionary Road April ja Frank, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?
En olisi valmis muuttamaan kaikkea ja toivon totisesti ettei tarvitsekaan. Olen niin huono sopeutumaan uusiin tilanteisiin, että möhlisin vain kaiken vieläkin pahemmin kuin nyt.

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?
Todennäköisesti elelisin siinä kuplan sisällä, sillä junia kyllä löytyy joka lähtöön, mutta upeita kuplia riittää vain harvoille ja valituille. Selvennyksen vuoksi mainittakoon, etten lukeudu harvojen ja valittujen hilpeään joukkioon.

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
No, luultavasti olen itse kolme tärkeintä asiaa elämässäni, mutta näin julkisesti kirjoitellessa lienee viisainta väittää, että vaimo ja lapset.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Hauska kysymys. Joskus olen haaveillut, miten muuttaisin asumaan Romanian vuoristoon, jos olisi varallisuutta. Luultavasti en ikimilloinkaan sinne muuttaisi. Tulkoon vedenpaisumus, tuskin sen seurauksilta välttyy vuoristossakaan. 
Vastaan siis: Ruotsi. Sopinee huomisen teemaan.

5) Elämäsi parhain saavutus?
Perheeni. Saavutus kuuluu luokkaan: miten selviytyä edes jotenkuten mikäli olet auttamaton ketjukolaaja.

6) Suosikkiharrastuksesi?
Katselen televisiosta elokuvia. Joskus käyn kävelyllä myös.

7) Suosikkimusiikkisi?
Pidän sekä kauniista että rumasta musiikista. Oikeastaan musiikissa kuten yleensäkin taiteessa todellinen vetovoima syntyy usein näitten kahden tekijän välisestä jännitteestä. Ja minä todella tiedän mistä nyt kirjoitan, sillä tämä ajatus pälkähti päähäni kirjoittaessani.

8) Paheesi?
Uskomaton velttoilu. Olen siinä erittäin hyvä.

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?
Tähän voisi kehittää korkealentoisen vastauksen, mutta onneksi tajusin pyyhkäistä edes sen pois. Ehkäpä vastaan vain, että pidän syksystä. Tosin tämänhetkinen pimeys menee kyllä vahvasti liioittelun puolelle. Tarkoitan pimeyttä tuolla ulkosalla. Vaikka saattaahan tuo ajatukseni sopia noin yleisemminkin ymmärrettäväksi? Tai minun tapauksessani ennen muuta yksityisemmin. 

10) Suosikkisanontasi?
 "Eiköhän ruveta koko porukka sutjottammaan!"