Powered By Blogger

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.
Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!
Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!
Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.


Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

20 kommenttia:

  1. Askeesi on minulle outo kirja, Zorbaksen tarina sentään tuttu elokuvan verran. Nyt olen seurannut pitkää TV-sarjaa Kreetalta. Se tulee Saari-nimisenä tiistaisin klo 19 ja uusintoina pari kertaa viikon mittaan. Sarjassa esittäytyy sellainen Kreeta, josta en ennen tiennyt mitään ja joka karuudesta huolimatta on melko viihteellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saari-sarjaa olen silloin tällöin vilkaissut. Todellakin se Kreeta, joka kuvissa esiintyy, ei ole valkoiseksi kalkittujen talojen ja taivaansinisten ikkunaluukkujen Kreikkaa. Ehkäpä nämä normit ovat syntyneet turismin myötä? Myös Henry Miller kuvaili Kreetan nykyistä pääkaupunkia Iraklionia aika kalseaksi paikaksi vuoden 1939 vierailunsa perusteella.

      Saari-sarjan tämänhetkisissä osissa on hieno tunnusmusiikki, jossa kerrotaan mustasta perhosesta. Edellinen tunnusmusiikki oli jotenkin heppoisempi.

      Poista
  2. Voi että, minulla on mennyt ihan ohi tuo tv:stä tullut Zorbas-elokuva! Luin sen vasta kirjana ja olisin katsonut leffan jos sen olisin huomannut. Askeesi kuulostaa todella syvälliseltä, ei taida nousta luettavien listalleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuva esitettiin teema-kanavalla, jolla on tapana uusia elokuvien esitys parin vuoden aikana. Ainakin muistelen joskus kuulleeni tai lukeneeni, että ovat tehneet sellaisen sopimuksen esitysoikeuksista.

      Poista
  3. Erityisesti kiinnitin huomioni tähän kohtaan Kazantzakis-esittelyssäsi: "[I]hmisen -- tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia." Tähän tai vastaaviin ajatuksiin törmää useasti yli sadan vuoden takaisissa länsimaisissa teksteissä, kun nykysloganin mukaista on elää itseään varten materialistisessa maailmassa. Pitäisi minunkin patistaa itseni lukemaan setä Nikosia.

    Tulevaan Kreetan-matkaanne liittyen: Oletko tutustunut Kirjasammon kirjahakutoimintoon? Tulokset saattavat olla suurpiirteisiä, mutta silti esimerkiksi hakusanalla Kreeta löytyy aika liuta romaaneja ynnä muuta: http://www.kirjasampo.fi/fi/search/kulsa/Kreeta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vain Kirjasampo-vinkistä! Siinä näyttäisi tosiaan olevan pari kiinnostavaa kaunokirjallista teosta. Mary Renaultin vuonna 1961 ilmestynyt Kuninkaan on kuoltava. Se on tosin aika pitkä, mikä saattaa tympäännyttää ketjiksen heti alkuunsa. Toinen on Anne Mäkilän vuonna 2010 ilmestynyt Nea Kreetalla. Rakkausromaani, pitäisikö ottaa häämatkalle mukaan? Muutamissa kirjoissa on mukana joku henkilö, jonka nimi on Kreeta, kuten Kreeta Haapasalon tapauksessa - ei silti että se mitään estäisi. Kazantzakisin Tilinteko El Grecolle tietysti sopisi nyt Askeesin jälkeen ehkäpä paremmin Zorbas. Sitä paitsi kesällä juhannuksen seutuun Kreetalla avautuu näyttely, jossa El Grecon taiteesta esitellään käsittääkseni töitä, joissa näkyy vielä bysanttilaisen taiteen vaikutus. Toisaalta kirja ei näyttäisi niinkään puhuvan El Grecon taiteesta vaan siitä mitä on olla kreetalainen maailmankansalainen ja kuuluisa taiteilija. Sitten olisi vielä Kazantzakisin Kristuksen viimeinen kiusaus, jonka voisin kyllä suostua katselemaan ihan vain elokuvana, kun sen jostain löytäisi.

      Muuten Kuopion kirjaston sivuilla voi myös tehdä asiasanahakuja samoin kuin Melinda-tietokannassa. Tosin esim. Kuninkaan on kuoltava ei taida sillä asiasanalla Kuopiosta löytyä. Tarkastin huvin vuoksi myös Melindasta, eikä löydy sieltäkään hakusanalla Kreeta. Merkillepantavaa on, ettei myöskään Sinuhe egyptiläistä mainita kummassakaan luettelossa Kreeta-hakusanalla ja kumminkin Minea on erittäin tärkeä henkilö Waltarin romaanissa. Waltari taitaa muuannessa radiohaastattelussa nimetä Minean kaikkein rakkaimmaksi romaanihenkilökseen!

      Tuosta hengen ja Jumalan auttamisesta sen verran, että alunperin Askeesi-kirjan nimenä ollut Salvatores Dei todellakin tarkoittaa "Jumalan pelastajat". Käsittääkseni Kreetan ortodoksipiireissä ei ihan kaikkia Kazantzakisin näkemyksiä otettu riemusaatossa vastaan...?

      Poista
    2. Kuten nettikeskusteluissa on tapana, luin huolimattomasti kommenttisi ja haluan vähän täydentää omaa vastaustani Askeesin filosofian osalta. Ensinnäkin Jumala (joka on siemenenä kaikessa elollisessa) on lempeästikin kuvailtuna "kilvoittelun" Jumala. Hänelle kelpaa vain paras ihmisestä ja sen hän ottaa. Muun hän jättää, saattaa jopa polkaista päälle ja vähän hieraista. Ihmisen on autettava henkeään nousemaan parhaimpaansa ja siten auttamaan sekä Jumalaa että ihmiskunnan kehittymistä. Ihmiset suhteessa toisiinsa ovat Kazantzakisin mielestä parhaimmillaan taistelutovereita, eivät ystäviä. Kazantzakis ei saarnaa lauhkeaa ilosanomaa.

      Poista
    3. Ensimmäisen vastauskommenttisi jälkeen ei mielessäni olisi käynytkään, että olisit lukenut rivini huolimattomasti, ellet olisi itse väittänyt niin täydennyskommentissasi. Täydennyksesi valaisee hyvin Sirkka Saksan mainintaa Nietzschestä Kazantzakisin vaikutteenantajana. Selvästikään keski-ikää lähestyvä kirjailija ei ole Askeesissa ihan ortodoksinen ortodoksi... Eipä hän aivan ortodoksinen taida olla 30 vuotta ikäännyttyäänkään Viimeisessä kiusauksessaan.

      Kiitos kirjastohakukantojen vertailusta Kirjasammon järjestelmään! Eipä siis löydy Sinuhe egyptiläistä Kirjasammostakaan Kreeta-hakusanalla, vaikka neljä muuta "konkreettista tapahtumapaikkaa" luetteloidaan.

      Kreetan ja Minean Hollywood muuten karsi kokonaan pois Sinuhe-sovituksestaan (1954). Katsoin elokuvan uusintana muutama viikko sitten, kun Yle Teema lähetti sen, ja olin havaitsevani sen huomattavasti mainettaan ansiokkaammaksi. Ei tarvinnut edes vilkuilla kelloa hermostuneesti! Ehkä täällä Suomessa sovitusta on tiirattu kohtuuttoman mustasukkaisesti, liiaksi uskollisuutta Waltarin alkuperäisteokselle vaatien. - Kirjailijan erityisrakkaudesta Mineaan en aiemmin ollutkaan perillä. Kiitos tuostakin tiedosta!

      Havaitsin Kirjasammon hakutoiminnon helmikuussa, kun sattumalta jouduin sivustoon tarkistaessani, että selaamani Marko Tapion Tarina viidestä kilometristä todella on urheiluromaani, jollaisista hait tietoa. Jostain syystä Kirjasammon urheilu-hakusanatulokset eivät tuntuneet tuolloin riittävän mielekkäiltä, ja siksi en maininnut toiminnosta vielä.

      Ja pahasti asian sivuun mennen lopuksi: Vappuna Nelonen lähettää keskipäivän jälkeen brittielokuvan Paluu vapauteen (1985), jonka itse näin ensi kertaa parikymmentä vuotta sitten. Intuitioni on väittävinään, että olisit ehkä halukas lukemaan tuon elokuvan ennakkoesittelyt vähän tarkemmin.

      Poista
    4. Kazantzakisista sen verran, että nyt olisi vielä lähemmäs sata sivua luettavana Zorbaksesta. Aika pientä tekstiä. Siinä vieraillaan luostarissa, eikä munkkien elämää kuvailla kovinkaan kivaan sävyyn.

      Sinuhessa kyllä tapahtumapaikkoja riittää. Jos neljä pitäisi mainita, valitsisin Theban, heettien maan, Babylonin ja Kreetan. Kirjassa liikutaan muistaakseni myös Syyriassa, Mitannissa, Amorin maassa ja merkittävä tapahtuma on myös Gazan piiritys sekä farao Ekhnatonin oma kaupunki Akhetaton. Minäkin katselin sen elokuvan, eikä se ollut lainkaan hullumpi. Tehtäessä elokuvaa Sinuhen kokoisesta kirjasta on pakko muokata tarinasta rajusti pelkistetty versio ajatellen katsojan istumalihaksia sekä elokuvan tuotantokustannuksia.

      Marko Tapioon palaan sitten lopummalla kesää, nyt keskityn Kreeta-kirjoihin. Tilasin sen Anne Mäkilän kirjan "Nea Kreetalla" netin kautta ja kirja saapui minulle päivässä kakkospostina! Mary Renaultin kirjan lainasin kirjastosta, jossa sitä säilytettiin varastossa. Takaa löytyvän kortin mukaan viimeksi lainattu vuonna 1970. Kirjasammon kuvailun mukaan tapahtumat sijoittunevat samaan härkätanssijoitten maailmaan kuin Sinuhen ja Minean rakkaustarina.

      Paluu vapauteen on minulle täysin tuntematon elokuva. Nelonen esittää aina tuolloin tällöin päivälähetyksenä oikein mielenkiintoisia ja antoisia elokuvia. Tämä voisi olla sellainen. Vappupäiväkään ei muodostune esteeksi elokuvan katsonnalle.

      Poista
    5. Nolo tunnustus: En ole milloinkaan sen enempää lukenut kuin katsonut elokuvanakaan Zorbasta (vaikka elokuvan yhdessä pääosassa näyttää olevan Alan Bates, joka kohosi vähän ikäännyttyään niin korkealle kuin ihan lempinäyttelijöideni kakkoskategoriaan - nyt vasta huomasin, että Bates on esiintynyt edustavasti Tammen Keltaisen kirjaston alkupään filmatisoinneissa: # 2:ssa eli Zorbasissa (vuonna 1964) ja # 6:ssa eli Sanansaattajassa (vuonna 1970)). Vielä nolompaa on, että sekoitan Kerro minulle, Zorbasin aina Viulunsoittajaan katolla, vaikka olen yrittänyt päntätä päähäni, mikä erottaa ne toisistaan.

      Stephen Kingikään ei yhtään tykännyt, kun ohjaaja Kubrick meni muokkaamaan hänen Hohto-romaaniaan, vaikka pelkistäminen on pakko. Meillä on ollut jo aiemmin puheena uskollinen Steinbeck-televisiointi Eedenistä itään (1981). Kuuluisa elokuvasovitus James Deaneineen (1955) puolestaan kattaa vain pienehkön murto-osan tuosta eepoksesta, lähinnä loppusuoralta.

      Minullakin on yhä Marko Tapio kesken. Tarina viidestä kilometristä julkaistiin siis postuumisti, vaikka se edustaa kirjailijan varhaistuotantoa. Televisiokäsikirjoitus
      Sekuntikello (1972) puolestaan on aivan viimeisiä Tapion kelvollisia käsikirjoitusyritelmiä, ennen kuin poikkeuksellisella tavalla synkkä alkoholismi veti hänet kokonaan muassaan, ja sitä kirjoittaessaan hän käytti apunaan tuota varhaista Tarinaa viidestä kilometristä. Näin kertoo Tapion vaimo Tuulikki Tapper (myöhempi Valkonen) Tapio-elämäkerrassaan Mäyhä (2003).

      Lähetys päivässä kakkospostina... Pitäisin tuota vielä suurempana ihmeenä kuin minulle pari viikkoa sitten siunaantunutta ykkösluokan lähetystä kolmessa päivässä. Toivottavasti Renault-varastohakusi pelasti kirjan tulevaisuuden varastossa taas muutamaksi lisävuosikymmeneksi.

      Luota Paluun vapauteen kanssa enemmän medioiden ennakkotietoihin kuin minun epävarmaan intuitiotaitooni. Omalta osaltani totean, että kun huomasin ennen pääsiäistä tiedon uusinnasta, peräti ilahduin. Varmasti Paluu vapauteen häviää syvällisyydessä esim. Malickin Elämän puulle, mutta ihmisläheisessä lämminhenkisyydessään pidin sen vetoavasta pikku tarinasta. Ja löytyypä käsikirjoittajan lavitsalta peräti mestarielokuvakäsikirjoittaja Harold Pinter, joka Nobel-kukitettiinkin sitten myöhemmin. Nyttemmin kai etnisiä alfamiehiä esittämään keskittynyt Ben Kingsley näyttelee kirjakauppamyyjää, joka asuu aika vaatimattomasti (ja suomalaissilmin samalla eksoottisesti) solutyyppisessä lontoolaisasunnossa.

      Poista
    6. No niin! Nyt sain luettua sen Zorbaksen ja blogeerasin kirjasta, joten pääsen pänttäämään Renaultia.

      Aika vähän taitaa löytyä kirjoituksia siitä kilppari-elokuvasta. Sanoin jo vaimolle, että katsotaanpas se vapunpäivänä ja hän lupautui seurakseni kotikatsomoon. Kilpikonnien vapauttamisoperaatiosta tulee mieleen Johanna Sinisalon novelli, jossa Särkänniemestä vapautetaan delfiinejä! No, oli aikamoinen spoilaus minulta, kieltämättä.

      Poista
    7. Nyt on katseltu se kilpikonnaelokuva ja kävin vaimon kanssa kävelylenkilläkin. Aika vähän sattui muita kulkijoita reitillemme. Lopuksi tosin pyöräili ohitsemme pikkupoika äitinsä kanssa. Poika soitti kelloa ikäänkuin vaatien loputkin siitä kevyenliikenteenväylän puolikkaasta, joka meiltä muutoin liikeni. Äiti selitti, että kun on kello niin sitä pitää käyttää! Minä ajattelin, että hyvä sentään ettei ollut konekivääriä.

      Mutta oikeastaan meinasin kertoa tunnelmiani kilpparielokuvasta. Siinähän symboliikka toimi tietensäkin niin, että kilpikonna, joka vetäytyy kuoreensa tai tässä tapauksessa elää vangittuna akvaarion vesitankissa, symboloi suurkaupungin ihmisiä, jotka ovat sulkeutuneet omaan hermeettiseen maailmaansa. Kolme ihmistä vissiin samaistuu kilpikonniin, tuntee niitten tuskan itsessään ja vapauttaa eläimet saaden samalla itsekin vapautumisen fiilarit osakseen. Sen sijaan neiti Neap ei pääse ulos kuorestaan, vaan hänen muistokseen nautitaan mukilliset lientä.

      Elokuva etenee varsin suoraviivaisesti tuumasta toimeen ja olen sitä mieltä, että se on hyvä ratkaisu. Oikeastaan paras kohta elokuvassa on se, kun kirjamyyjä ehdottaa akvaarion huoltajalle, että kilpikonnat pitäisi vapauttaa ja tämä suostuu ajatukseen muitta mutkitta.

      Kiitos vinkistä, oikein oli mukava iltapäiväelokuva!

      Poista
    8. Olen hyvin huojentunut tiedosta, etten suosituksineni sentään pilannut vapunpäiväänne. Ja kyllä elokuva kesti oikein hyvin minunkin uuden katsomiseni, vaikka se silloin 20 vuotta sitten olikin suurempi juttu.

      Ylös kirjaamasi symboliikka taitaa näkyä voimakkaimmin vapautusoperaation jälkeisissä kohtauksissa, joissa William lopulta päästää rohkeutensa irti ja uskaltaa nousta soluasunnon kovanaamaa vastaan.

      Sain havaita, että muistikuvani edelliseltä katsomalta syksyltä 1992 olivat vahvat ja vieläpä paikkansapitävät, mutta paljon olin myös unohtanut. Muistini kuitenkin virittyi nopeasti: Kun kovanaamanaapuri näyttäytyi ensi kerran, tiesin heti hänen könittävän Williamin myöhemmin (vaikka William ehkä sittenkin könitti vähän tuloksellisemmin). Samoin jo aivan ensi otokset neiti Neapista kertoivat minulle, että hän on yrittävä itsemurhaa (kosken voinut uskoa, että näin herttaisessa elokuvassa itsemurha saattaisi onnistua). Harhaan tosin osui muistikuvani elokuvan päättymisestä kilpikonnien mereenpaluuseen, kun kerran filmi jatkui vielä puolisen tuntia sen jälkeenkin.

      Hassasin luonnollisesti taas tietokoneelle päästyäni runsaasti aikaani IMDb:n parissa Paluu vapauteen lähtökohtana. Selvisi esimerkiksi, että eläinhoitaja-Georgea näytelleelle Michael laulavasalapoliisi Gambonille väitetään tarjotun kerran James Bondin roolia, josta hän näkyy kieltäytyneen vedoten ulkonäköönsä. Russell Hobanin suomentamattomasta alkuperäisromaanistakin (1975) löytyy paneutunut erittely.

      Poista
    9. Lukaisin tuon linkittämäsi paneutuneen erittelyn 3AM:n sivuilta. Siitä muodostuu kuva kirjasta, jossa on sullottu aika paljon asiaa pieneen tarinaan. Tämä on elokuvassa mielestäni hienosti onnistuttu välttämään, elokuvan vahvuus nähdäkseni on juuri sen sujuvuus ja suoraviivaisuus. Eläintarhassa (kuten kirjassa nähtävästi kuvataan) ilman muuta on myös muita eläimiä, mutta miksi niitä pitäisi kaikkia käydä vilkaisemassa - eli: miksi mennä kilpikonna-allasta pitemmälle eläintarhaan. Elokuvassa asia on ratkaistu keskittymällä ainoastaan kilpikonniin ja se on viisas ratkaisu. Elokuvan eläintarha onkin ainoastaan Akvaario.

      Lukiessani em. erittelyä, tuli mieleen, että kirjoittaja Philadelphiasta vaikuttaa vertaavan kilpikonnain kiinteää elämän maalia, Ascension-saarta, hakeutumiseen Jumalaa kohti, tai mitä kiintopistettä zeniläiset mahtanevatkaan käyttää. Tämä johtaa kysymykseen, ovatko suurkaupungin ihmiset (muutkin kuin keski-ikäiset) yksinkertaisesti vain tuuliajolla, vailla päämäärää elämässään? Siinä mielessä tästä elokuvasta puhuminen sopii oikeastaan hyvin ketjun alkuperäisen aiheen, Askeesi-kirjan teemaan. Onhan molemmissa kyse aika syvällisestä filosofiasta, joka vivahtaa vahvasti uskonnon suuntaan.

      Kaikenlainen vapaus voi tuntua myös hajottavalta voimalta, se riisuu ihmisen liian alastomaksi, kilpikonnaan verrattuna, liika vapaus poistaa ihmisen panssarin eikä jätä mitään suuntaviittaa elämälle, jolloin elämä muuttuu tyhjänpäiväiseksi kehäksi akvaarion vesitankissa.

      Poista
    10. Kommenttisi sitoo yhteen montakin tällä Askeesi-sivullasi aiemmin esiin noussutta teemaa, esimerkiksi käsikirjoittaja Pinterin kyvyn raakata ja pelkistää alkuperäisromaani elokuvamuotoon, kuten esimerkein toteat. (Pinter näyttäytyy itsekin elokuvassa pienessä roolissa kai kirjakauppa-asiakkaana, kuten lopputekstit paljastivat.) Hobanin romaanissa näyttää olevan vain 208 sivua, mutta joskus rikas tematiikkaviidakko mahtuu hämmästyttävän vähille sivuille. (Pakottomasti paljon tapahtumista löytyy esim. Elizabeth Jolleyn novellista "Viimeinen sato" (jos muistin oikein novellin) antologiassa Pahoja tyttöjä, villejä naisia (suom. 1993).)

      Sinä luit Rabbermanin kirjoittaman romaanierittelyn huomattavasti paremmin kuin minä, joka lähinnä silmäilin sen läpi todetakseni teoksesta elokuvan ja Hobanin lastenkirjailijataustan pohjalta tekemäni oletuksen virheelliseksi. Zeniinkään en ole perehtynyt paljonkaan enempää kuin ostamalla vuosi pari sitten yhä lukemistaan odottavan Alan W. Wattsin klassikkoteoksen Zen (1957), kun halvalla sain.

      Kirjoittamasi (suur)kaupunki-ihmisen tuuliajosta saa miettimään eksistentialistien, Sartrejen ja Camus'jen, ajattelua ratkaisuyrityksenä juuri kuvaamaasi ongelmaan. Vastoin esim. Kazantzakisia eksistentialistit pohjasivat kuitenkin filosofiansa (uskonnollisen) mysteerin kiellolle.

      Poista
    11. Zen tuli mieleeni koska sen 3:AM -artikkelin otsikko on Turtle Zen. Itse luin joitakin vuosia sitten veljieni suosittelun perusteella 4/5-osaa kirjasta "Zen ja moottoripyörän kunnossapito". Sitten tajusin lopettaa. Sartrea en ole vielä lukenut. Elokuvat "Inho" ja "Altonan vangit" olen joskus katsellut, enkä paljon niistä pitänyt. Camus'n "Sivullista" en ymmärrä edelleenkään.

      Niin, suurkaupungin ihmisten lisäksi aiemmin kirjoittamani voi tietysti koskea ketä ihmisiä tahansa. Elokuvassa nyt satuttiin kuvaamaan suurkaupungin asukkaita. Muuten Kazantzakis kirjoitti Askeesin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Berliinissä, joten suurkaupungin ilmapiiristä ponkaisee sekin teos.

      Näkyy olleen englantilaisnainen tuo mainitsemasi Jolley. Muuttanut sitten wikipedian kertoman mukaan Ausseihin. Renault, jonka kirjaa olen jo jaksanut lukea ensimmäiset 26 sivua, on myös englantilainen. Hän muutti elämänkumppaninsa kanssa Etelä-Afrikkaan, kertoo wikipedia.

      Poista
    12. En tiedä miten laajalti kyseenalaistetaan käsitys, että modernismin juuret löytyvät nimenomaan suurkaupunkikokemuksesta (Pariisi 1800-luvun jälkipuoliskolla), mutta tuosta käsityksestä käsin miellän huolettomasti suurkaupunkikokemuksen lonkeroiden ehtineen vaivatta levitä harva-asutusseuduillekin.

      Wienin mondeeniin suurkaupunkiin muuten teki nuori Stalinkin nähtävästi elämänsä merkityksellisimmän matkan.

      Luin antologian Pahoja tyttöjä, villejä naisia viattomaan aikaan ennen internetin, joten en päässyt tuolloin tarkistelemaan laajemmin Elizabeth Jolleyn ja muiden suureksi osaksi tuntemattomien novellistien taustoja. Antologia on koottu kasaan jokseenkin feministisin lähtökohdin, ja pidän tulosta hyvinkin virkistävänä.

      Poista
    13. Pidetään pahat tytöt ja villit naiset mielessä! Lupaavalta kuulostaa, joskin kaikkiin lupauksiin ei ole aina luottaminen. Tom Waitsin toteamus Warm Beer Cool Women nousee näin pessimistille helpommin mieleen.

      Stalinin Wienin kokemukset kuulostavat ajatuksen tasolla aika mielenkiintoiselta viritykseltä. Syntyisivätköhän Stalinista ja Wienistä ainekset musikaaliin? Hurmioituneet keltaiset silmät, Straussin valssit, balettitanssijat, musiikin dekandenttiset kokeilut, riikinkukon sulkia ja freudilaisia leimahduksia.

      Nyt olen muuten lukenut Renaultin teoksesta jo 82 sivua. Kävin myös teatterissa, pitäisiköhän kertoa siitä omassa artikkelissaan! Oli meinaan urheiluaiheinen näytelmä.

      Poista
    14. Ja Maaninkavaarastahan syntyi artikkeli, kuten huomaan, omenanyytteineen päivineen. Visioimassasi musikaalissa opintomatkalla olleelle Stalinille istuisi ehkä parhaiten pienen tulitikkutytön rooli, tai kenties rooli sopisi vielä paremmin samoihin aikoihin Wienissä kirkonrotan elämää viettäneelle Hitlerille. Ehkä he yhtenä päivänä kävelivät toisiaan vastaan kadulla, edes hyvitykseksi siitä, etteivät saaneet kai kertaakaan kohdata toisiaan myöhempinä diktaattorivuosinaan.

      Poista
    15. Joo, Stalin ja Hitler törmäisivät toisiinsa puistossa puolihuolimattomasti! Siitä voisi muuten tulla hieno pikku kohtaus, jota ei tarvitsi katsojille turhan tarkasti selittää. Tai voisihan siihen lisätä Freudin ja vielä Chaplinin! Kyllä siinä viikset vipattaisivat! Sitten jos vielä tekisi sellaisen erikoisefektin, että kaikilla herroilla alkaisivat mahat paisumaan ja he nousisivat vaijereitten varassa ilmaan ja ponnahtelisivat kevyesti toisiaan vasten. Chaplin nostelisi hattuaan ja Freud polttelisi piippuaan. Aatu vetäisi vuorotellen kumpaakin kättä oikoseen pysyäkseen tasapainossa ja Stalin sinkoaisi hurjia silmäyksiä ympärilleen.

      Olen saanut luettua Renaultin kirjaa sivulle 164 eli noin kolmasosan olen selvitellyt. Ehkä siinä kirjassa jo ylihuomenna päästään Kreetalle, nyt ollaan vasta Ateenassa.

      Poista