Powered By Blogger

lauantai 3. toukokuuta 2014

Maaninkavaara Kuopion teatterissa

Kuopion kaupunginteatteri vetelee kevään viimeisiä esityksiään edelleen evakossa Kuopion Yhteiskoululla ja Puistokoululla. Käsittääkseni syksyllä on vuorossa juhlava paluu arkeen varsinaiselle teatteritalolle Valkeisen lammen läheisyyteen. Nyt älysin sentään käydä katsomassa Yhteiskoulun suurella näyttämöllä Miika Nousiaisen romaaniin perustuvan esityksen Maaninkavaara. Kyseessä on urheiluvalmennuksen maailmaan sijoittuva tarina, jota voi luonnehtia draamakomediaksi. Näytelmän nimi viittaa suoraan suurjuoksija Kaarlo Maaninkaan, jonka hopeamitalijuoksu Moskovan olympiakisojen 10000 metrillä vuonna 1980 viritti minutkin sellaiseen hurmokseen, etten ihan kaikkia yksityiskohtia voi tässä paljastaa. Yleisurheilu ja varsinkin menestys pitkänmatkan ratajuoksussa oli tietysti minunlaiselleni 1970-luvun lapselle ja penkkiurheilijalle suurinta mitä on – aina Losin kisoihin asti. Vaikkei näytelmässä kuvatakaan huippu-urheilumme suurimpia nimiä, voi penkkirivien välistä tunnistaa suomalaisen urheiluhengen kouristelun kovenevan kilpailun puristuksessa.

Kuopion teatterin Maaninkavaara on toteutettu isolle näyttämölle sopivasti useamman näyttelijän voimin. Miespääosaa, Huttusen perheen isää, esitti tv:stä tuttu Jukka Pitkänen ja naispääosassa hänen tyttärenään hehkui Outi Kärpänen, jonka suoritus omenavarkauskohtauksessa ylsi liki chapliniaanisiin mittoihin. Pidin kovasti myös Sari Harjun suorituksesta. Hänen lavasäteilynsä on ihailtavaa. Kun muutkin näyttelijät vetivät osansa mainiosti, oli tulos siltä osin ihan mukiinmenevä.

Maaninkavaara on tarinana aika pitkälti sitä, mitä nykypäivän illuusioista riisutulta urheilukertomukselta odottaakin. Tätä vaikutelmaa täydensi näytelmän avausmusiikki, joka ei ihan päässyt yllättämään. Näytelmässä on erityisen vahvasti erotettavissa alku, keskikohta ja loppu. Alku ja loppu ovat kenties aika epäkomediallisia, mutta keskikohta sisältää pientä piruilua oikein mukavasti. Niinpä katsoimmekin, vaimoni ja minä, viettäneemme peräti miellyttävän iltapäivän teatterin katsomossa. Ja nautimmehan me myös kahvit ja omenanyytit väliajalla.

Kun olen kaipaillut urheiluaiheisia tarinoita luettavakseni, voinen tässä omassa blogissani esittää toiveen taivaisiin siitä, että joku kuopiolainen, mieluiten miessukukuntaan kuuluva kirjoittaja usutettaisiin laatimaan näytelmäkäsikirjoitus kuopiolaisen jalkapallon 1960- ja 1970-lukujen menestyksistä ja romahduksista. Näkisin oikein mielelläni KuPS:n, Elon ja Koparit teatterin lavalla katsojien räikeän näsäviisaasti kannustaessa. Näinä päivinä Kuopiosta löytyy vielä kosolti miehiä, jotka ovat itse kentällä ja kentän laidalla olleet kuopiolaisen jalkapalloilun menestystarinoita rakentelemassa. Heiltä voisi kysyä jutun aiheita ja sitten ei muuta kuin virittelemään Vänäriä isolle näyttämölle.

7 kommenttia:

  1. Kuulosti kirjanhenkiseltä toteutukselta. Nousiaisen teksti on taitavaa satiiria ja sisältää viiltäviä totuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pitää tässä joku kerta lukaista se Vadelmavenepakolainen. Ihailen nimittäin aivan erityisesti ruotsalaisia.

      Poista
  2. Jaa-a, urheilu yhtä lailla kirjan kuin näytelmän aiheena ei ole minun heiniäni. Edesmennyt mieheni ja muu perhekunta on minunkin puolestani hoitanut ja hoitaa urheiluhommat penkiltä sekä tosi toimin. Mainiolta kumminkin kuulostaa, että Kuopiossa on tehty kelpo teatteriesitys juoksijamestarista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei siinä Maaninkavaarassa kerrota Kaarlo Maaningasta, vaan hän on idolina mukana tarinassa, joka kertoo nuoren juoksijan harjoittelusta. Kirjoitukseni taisi olla siltä osin aika epäselvä.

      Mutta etkö sinä pidä urheiluna sitä rytmistä kilpavoimistelua? Aikoinaan katselin tv:stä mielelläni naisten telinevoimistelua, nimittäin siihen aikaan, kun vielä mukana oli Ludmila Turishevan kaltaisia naisia eikä niitä nuoria tyttösiä kuten Nadia Comaneci ja Nelli Kim. Nykyään mielenkiintoni naisurheilussa on kohdistunut ampumahiihtoon. Katselen tosin mielelläni myös murtomaahiihtoa. Taitoluistelusta katselen joskus loppunäytöksen.

      Poista
  3. Olenpa sokea, kun en huomaa joukkueavoimistelua urheiluksi, vaikka olen sitä seurannut kauan. Pojantytärtä ja yhtä kaveriaan hain keskiviikkoisin koulusta, ruokin heidät ja vein harjoituksiin, kun seitsenvuotiaita ei voinut yksin päästää vilkasliikenteisille kaduille. Itsekin koulutyttönä voimistelin joukkueessa ja luistelin hetken kilpaa. Sain neljäsluokkalaisena jopa palkinnon Varsinais-Suomen koululaisten kisoissa. Se tuli minulle jälkikäteen kouluun, kun en itse tiennyt tulleeni toiseksi enkä osannut jäädä odottamaan lusikoiden jakoa.

    Siksi toiseksi olen yli kymmenen vuotta toiminut ukkoni kanssa huoltajana Kangasalan Melojissa ja kuskannut ratamelojia milloin minnekin. Omat lapseni, vävy, kaksi tyttärentytärtä ja toisen avomies ovat tosissaan kilpailleet ja olleet myös maajoukkueessa. Kaikkein kirkkain menstys jäi kuitenkin saavuttamatta, mutta silti mitaleja pyörii jokaisen laatikoissa. Kukaan tästä porukasta ei enää jatka tosissaan kilpailemista.

    Taitaa siis paremminkin olla kyse siitä, etten enää jaksa tosissani innostua urheilusta. Olin sitä paitsi liian kova jännittämään katsomossa, kun omaa väkeä oli koitoksessa. Väliin piti ihan kääntyä selin, että sain olluksi, kun melojat lähestyivät maalia. En siis sittenkään ole mikään urheilun vastustaja!

    VastaaPoista
  4. Jäi mainitsematta, että taisin lukea Maaninkavaara-tekstisi liian pikaisesti, kun en huomannut kovan harjoittelun pointtia. Kyllä se tekstistä erottuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi voinut erottua paremmin.

      Tavallaan näytelmäkin kertoi siitä, että valmentajaisällä oli mennut urheiluhulluus niin veriin, ettei hän nähnyt muuta elämää urheilulta. Urheilunhan olisi parempi olla fyysinen harrastus, eikä itsensä rääkkäämisen taidetta, johon tiedekin huippu-urheilussa sotketaan.

      Minä pelasin poikana jalkapalloa ja pidän jalkapallosta edelleen. Tosin nykyään en jaksa katsella huippujalkapalloakaan kuin yhden puoliajan. Pelaajat ovat uskomattoman taitavia, syötöt osuvat kohdalleen ja osin sattuma, osin henkilökohtaiset suoritukset ratkaisevat otteluita. Kuopion 1960-1970-lukujen jalkapallossa pelaajat olivat pääasiassa paikallisia ja varsinkin paikallispelit sen mukaisia. Katsomosta löytyi reheviä ja rehenteleviä kansanmiehiä ja -naisia, jotka värittivät tunnelmaa murteellisilla kannustushuudoillaan.

      Poista