Powered By Blogger

tiistai 16. syyskuuta 2014

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos on romaani Isänmaan tähden. Se julkaistiin vuonna 2011.

Isänmaan tähden kertoo Saksan armeijan suomalaiseen SS-pataljoonaan vuonna 1941 lähtevistä neljästä miehestä sekä yhdestä miehestä, joka jää Suomeen. Romaanissa on monessa eri ajassa liikkuvia jaksoja. Tuoreimmat tapahtumat sijoittunevat 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin kaksi päähenkilöä ovat jo vanhuksia. Erityisesti keskitytään näihin kahteen serkukseen, Antti ja Kaarlo Vallakseen, jotka lopulta elelevät maaseudulla samalla paikkakunnalla. Antti taisteli SS-joukoissa samassa ryhmässä kolmen Erkki-nimisen miehen kanssa. Kaarlo jäi Suomeen.

Romaanissa käsitellään miesten sotaa heidän muistojensa kautta. Tärkeänä teemana ovat moraaliset kysymykset. Antin muisti on heikentynyt, puhekyky on vähissä. Hänen muistinsa tukena olisi rintamalla pidetty päiväkirja, jota Antti ei onnistu löytämään. Kaarlo sen sijaan alkaa vanhemmiten kirjoittaa muistelmia omista sotakokemuksistaan. Hän haluaa muistelmiensa kautta lahjoittaa kuolleelle vaimolleen sellaisen miehen, jonka vaimo olisi ansainnut. Antin maailmassa muistot sotakavereista heräävät henkiin. Hän näkee vaimonsa ja tyttärensä hahmoissa taistelutoverinsa, jotka ovat jo kuolleet.

Isänmaan tähden kertoo saman SS-pataljoonan miehistä kuin edellinen lukemani kirja, Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla. Siten myös tapahtuma-ajankohdat ja tapahtumapaikat ovat koulutusta ja sotaa kuvattaessa usein samoja. Aluksi vertailinkin tapahtumia, kunnes arvelin, että muuttuvathan ne muistotkin vuosien saatossa ja jokainen näkee tapahtuneen omalla tavallaan. Luulen että minulle kuitenkin oli hyötyä siitä, että Lauttamuksen romaani oli niin tuoreessa muistissa, sillä Linturin romaanin sirpaleinen kerronta sai sitä kautta tukevuutta.

SS-joukot olivat Saksan armeijan valioyksikkö. Linturin romaanissa mainitaan, että samoilla seuduin suomalaisten kanssa palveli SS-joukoissa myös ruotsalaisia, norjalaisia ja balttilaisia vapaaehtoisia. Miten suomalaisiin SS-miehiin sitten Suomessa mahdettiin suhtautua, siitä poimin tekstistä pienen näytteen:

Antti sytytti tulitikun yhdellä kädellä ja alkoi puhua ampumisesta. Siitä, miten tärkeää oli keskittää kaikki voima katseeseen ja unohtaa muu. Suomessa kaikki oli helpompaa, menestyminen ja moraali. Iltalomillakin saattoi vieraiden naisten sijaan kerjätä omalta vaimolta. Poika keskeytti Antin. Hän halusi tietää Saksasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt natsia yhtä läheltä. Erkki naurahti.

Sittenhän sinulla on ollut onnea.

Linturin aikajärjestystä rikkova kerronta palvelee heikenneen muistin kuvausta ja luo tarinaan arvoituksellisuutta, mutta samalla se myös vähän syö tehoja. Olen silti sitä mieltä, että Linturin romaanissa tuodaan esiin sellaisia puolia sodasta, jotka ovat saattaneet jäädä vähemmälle käsittelylle Suomessa. Sota on varmasti hyvin sekava tapahtumasarja. Se tuottaa paljon tuskaa sekä vammoja, joista kaikki eivät näy päälle päin, mutta voivat kulkea ihmisen mukana koko hänen lopun elämänsä.

Kirjassa on 233 sivua ja lukemiseen kului minulta pari päivää.

8 kommenttia:

  1. Minulle tästä jäi mieleen se häpeä, jota SS-joukoissa palvelleet saivat osakseen, vaikka he sankareina lähtivät. Historia kulkee arvaamattomasti ja uhreiksi joutuvat tavalliset ihmiset. Hyvä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en tuota häpeää niin paljon edes huomannut! Oli siellä jossain pohdiskelua siitä, mitä vastata kun työkaverit kysyvät millä rintamalla olit sodassa. Minusta pääaiheena on varsinkin Antin osalta syyllisyys. Sodan tapahtumat painostavat hänen jatkoelämäänsä. Siinä mielessä ajallemme tyypillistä lienee, että synnistä ei kai puhuta kirjassa mitään. Jumala taidetaan mainita vain kerran ja silloinkin pienellä alkukirjaimella.

      Poista
    2. Lienee tuo SS-menneisyys ollut kova paikka monellekin. Kouluaikaisen ystäväni isä oli ollut SS-mies. Hän oli kova komentamaan kotona ja lisäksi alkoholisti. Kerran hän siveli minun pellavapäätäni ja sanoi, että "Dieser Junge hat blondes Haar", lienee ollut ensimmäinen saksanlause, minkä olen oppinut. Sitten olivat myös kaukaiset Rusko ja Sorjo-sedät, jotka olivat myös kumpikin olleet SS-miehiä. He muuttivat sukunimensä heti sodan jälkeen ja olivat muutenkin hissukseen menneisyydestään.

      Poista
    3. Enpä muista tavanneeni miehiä, jotka olisivat SS-joukoissa palvelleet. Tai sitten eivät vain ole minulle maininneet. Itse olen sotilasarvoltani reservin jääkäri. Alkoholia käytän myös, sitä käytellessäni olen sen vähän aikaa surutta. Yleensä olen aika apaattinen, mutta toisinaan on hassunkurisia vimmakohtauksia.

      Poista
  2. Luin kirjan, kun se oli ihan vasta ilmestynyt, joten yksityiskohdat ovat ehtineet jo unohtua. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että onpas Linturi onnistunutkin kirjoittamaan uskottavan kirjan hankalasta aiheesta.

    Suomalaisista SS-miehistä sentään keskustellaan. Sen sijaan minusta on mielenkiintoista, että Venäjän sisällissotaan eri puolilla osallistuneet suomalaiset ovat jääneet lähinnä historiantutkimusten reunahuomautuksiin, vaikka vieraissa maissa sotiminen on muuten kovasti pinnalla. Sekin oli kammottava sota, mutta se ei ilmeisesti enää herätä mitään intohimoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linturin teos oli siinä määrin hieno, että luultavasti tajusin sen tapahtumia huomattavasti paremmin, kun olin juuri lukenut Lauttamuksen romaanin samasta aiheesta.

      Venäjän sisällissodan tuntemukseni ei ole kovin kummoinen. Ehkä asiasta haluttiin yleisemminkin olla vaiti, kun se sota kääntyi länsimaisittain tarkastellen väärän puolen voittoon? Voihan se olla, että kohta joku kirjoittaa aiheeseen liittyvän romaanin ja saa yleisempää kiinnostusta aihetta kohtaan viriämään. Nykyään kirjoitetaan niin monenlaisista teemoista. Minä olen tässä syyskuun sotateemassani halunnut rajoittua vain Suomen viime sotiin (vanhaa kiinalaista sotataidon opasta lukuunottamatta).

      Poista
    2. En minäkään Venäjän sisällissodasta mitään tiedä, vaikka olen muka Venäjän historiaa tenttinytkin. Ehkä nyt joku tarttuu aiheeseen, kun ensimmäinen maailmansota on puheenaiheena. Viime viikolla kuuntelin professori Kari Aleniuksen luennon, jossa hän väitti, että ensimmäinen maailmansota oli oikeastaan 1911-23, koska myös Välimeren ja Balkanin sodat sekä Itä-Euroopan sisällisodat kuuluvat siihen. (Meni nyt vähän ohi aiheeesta, pahoittelen.)

      Poista
    3. Minun palstallani on tilaa mennä aika paljonkin ohi. Itse menen melko usein ohi.

      Niin, tuskinpa maailmansotia on aloitettu tarkalleen ottaen tietystä pisteestä ja sanottu, että "nyt minä aloitan maailmansodan". Muistelen että joku intialainen historioitsija, nimestä ei mitään tietoa, olisi nimittänyt ensimmäistä maailmansotaa Euroopan sisällissodaksi. Hänen mielestään vasta toinen maailmansota oli maailmansota. Tällaista minä kirjoittelen, enkä pysty todistamaan sitä mihinkään suuntaan. Heh-heh!

      Poista