Powered By Blogger

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Juha Mannerkorpi: Runot 1945 – 1954

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) on tullut minulle tutuksi lähinnä kuunnelmiensa myötä. Niissä on kiehtova tunnelma, varsinkin myöhäisimmissä kuunnelmissa kuvatut hetket pariskunnan elämästä ovat puhutelleet minua.

Nyt luin kumminkin Mannerkorven runoja. Pienessä, kierrätyskeskuksesta puolella eurolla hankkimassani kirjassa vuodelta 1980 (ensimmäinen painos 1962) on kolmen kokoelman runot.

Lyhtypolku (1945) sisältää esiinastuvan runoilijan runoja. Aiheina mm. pieni poika liian suuren lumipallon kanssa ja minäkertoja tapaamassa suurta mestaria. Nimirunossa Lyhytpolku runoilija esittää kovat vaatimukset taiteellisen kuvaamisen tarkkuudelle – elämän pienimmätkin askelenjäljet on tallennettava suuren hämärän keskellä kulkevan polun pintaan. Mittana on trokee, runon loppusoinnut laskeutuvat omille paikoilleen vapaammin kuin kaavamaisesti pakotetussa tyylissä. Runoilija vaikuttaa harkitsevan mitallisuudesta luopumista. Runosarja Multavärejä sisältää mitallisia, tiukasti riimiteltyjä runoja. Runon Tabula rasa viimeisessä säkeistössä runoilija astuu ulos tarkoituksettomuuteen alistuneen runouden piiristä ja valitsee tavoitteekseen pohdinnan, tarkoitusten etsimisen. Runosarja Polulla palaa sisältää kuitenkin erilaisia aiheita, joissa harhaillaan siellä täällä. Harhametsässä voi jälkiviisaana nähdä kehkeytymässä Mannerkorven tunnetuimman runon, ”Kylväjä lähti kylvämään” teeman. Sittemmin runoissa käyskennellään myös rakkauden ja luonnon helmassa, jotka nekin tuntuvat kuuluvan Mannerkorven kirjoittajanlaatuun.

Ehtoollinen lasikellossa (1947) lähtee vastaamaan runoilijan esikoiskokoelmassa taiteelleen asettamiin haasteisiin prologin, kuuden runosarjan ja epilogin voimin. Runossa Elän, kuolen...? runoilija kertoo asettaneensa kysymyksensä kokoelman alussa ja esittävänsä vastaukset lopussa. Ja mikäli lukija niin tahtoo voi hän lukea vastaukset ensin ja lopettaa lukemisen kysymyksiin. Kysymysosasto prologissa näyttää paljolti vastaukselta toistellessaan ”ei piirua puutu”. Nimiruno Ehtoollinen lasikellossa on runollisen ilmaisun lävistämä. Runosarjan kaikki runot luettuaankin täyttä varmuutta vastauksista ei minuun synny. Koska lukijana kuitenkin päätän itse mitä runoissa olen näkevinäni, taivun kannattamaan runoilijan vastauksen sulkeutuvan kestävän parisuhteen lasikellon aliseen maailmaan. Tosin lasikellon voi katsoa tarkoittavan vaikka taivaan kantta ja runon minä voi olla alttarilla myös kahden Jumalansa kanssa.

Kylväjä lähti kylvämään (1954) jatkaa aluksi mitallisen riimirunon linjoilla, joskin säkeet välttävät jankuttavan poljennon vaikutelman vaihtelevan pituutensa ja elävän riimikuvion kautta. Seitsensivuinen runo Eeli, Eeli, lama sabaktani on vuoropuhelun muotoon laadittu pohdiskelu. Runoilija makaa rantakalliolla auringon paahtamana ja alkaa vaivaisia hyönteisiä ja kallionkoloissa kellastuvia vesoja katsellessa esittää kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Keskustelutoveriksi tai vastaanväittäjäksi ilmaantuu Kylväjä itse. Rankasti pelkistäen elämä ei ole luotu ihmistä varten vaan ihminen elämää varten. Luoja ja luotu eivät ole erillisiä vaan samaa tuskaa ja ahdistusta kaikki tyynni. Vähä vähältä kokoelman runot luovat nahkaansa, riimit irtoavat pois, mitallisuus vähenee. Runosarja Ovet huipentuu Mannerkorven mielestäni upeimpaan runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Siitä näytteeksi seuraava helmi:

Sillä muuta täyttymystä ei ole,
eikä muuta määrää ihmisen ahdistuksella,
kuin että he kaikki,
että heistä edes jotkut,
edes kaksi heistä
yhtä olisivat.

Kokoelman viimeisenä on Mannerkorven tunnetuin runo Kylväjä lähti kylvämään. Runo alkaa Raamatun tekstillä, jota sitten avataan kahdeksan sivun verran. Siemenet päätyvät mitkä paahteiselle kalliolle, mitkä orjantappurain varjoon, mitkä hyvään maahan. Kasvualustansa perusteella siemeniä käsitellään runossa erikseen. Painotus on hankalien kasvupaikkojen siementen kuvauksessa, elämän turhuus on kohtalona kylväjän käden kautta. Lopuksi kuvataan hyvän maan viljaa, mutta mielen pohjalle jäävät rankoista kasvualustoista kärsivät.

Luin runot parissa päivässsä, kirjassa on 136 sivua.

6 kommenttia:

  1. Kokoelmasta syntyy luetun perusteella hyvin myönteinen, syvällinenkin kuva. Taisit taas osua pikkurahalla loistohankintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tuossa ihan upeita runoja! Pikkuraha ei tässä ollut isoin ostoärsyke vaan enemmänkin se, että Mannerkorpi oli tuttu jo ennestään. Hänen osakkeensa nousivat nyt kotimaisen kirjallisuuden kentässä - sellaisena kuin minä sen tunnen - erittäin korkealle.

      Poista
    2. Muistan lukeneeni Mannerkorpea, pohdiskelevaa sanan taitajaa. Jokin päivänsinestä otsikkonsa saanut hiljainen kertomus kajastelee mielessäni merkittävänä lukukokemuksena. Kuunnelmia olen kuullut niitäkin häneltä, vaikken nyt muista yhtään.

      Poista
    3. Se Päivänsinet näyttää löytyvän Kuopion kirjastosta. Samoin siellä on tuommoinen Sudenkorento-niminen opus. Saattaa jopa olla, että niissä on samaa ainesta kuin Mannerkorven kuunnelmissa "Kuikka käskee lähtemään" ja "Isot ihmiset leikkii". Niissä kuunnelmissa kerrotaan pariskunnasta, jotka käyttävät toisistaan hellittelynimiä Kaapeli ja Dooroo. Heidän elämäänsä seurataan ensin nuorena parina sodan loppuessa ja sitten eläkeikäisinä kun "Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan", kuten Tuomari Nurmio asian ilmaisee. Pitäisi ihan sekata niitä kirjoja. Eivät näytä kovin pitkiltäkään. Mannerkorven ilmaisu ei ole runoissakaan ylenpalttisen vaikeata.

      Poista
  2. Kiitos, että nostat esiin Mannerkorven! Olen lukenut häntä joskus nuorempana. Pitäisi lukea uudestaan huonojen uutuuskirjojen sijaan.

    'Että he kaikki yhtä olisivat' nostattaa ihokarvat pystyyn ja tekee haikeanonnellisen olon. En osaa kokemusta muutoin kuvata. Tällä kertaa siteeraamasi kohta sai päänahkanikin kihelmöimään liikutuksen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että Mannerkorpi on tärkeä kirjailija sinullekin! Ilmeisesti Mannerkorven ystäviä on nettikirjoittelijoitten joukossakin paljon, mutta on luonnollista, että moni ei ala 1950-70 -lukujen lukukokemuksistaan enää 2010-luvulla kirjoittelemaan. Blogeeraajien viime vuosina lukemien kirjojen perusteella saattaa syntyä se harhakuva, että aikaisemmin ei olisi luettu paljon mitään tai että lukijat eivät pitäisi erityisemmässä arvossa vanhemman kaartin kirjailijoita.

      "Että he kaikki yhtä olisivat" oli yksi niistä harvoista Mannerkorven runoista, jotka entuudestaan tunsin. Ihan en sentään ulkoa osannut, mutta niin paljon muistin, että olen varmaan jostain sen lukenut useita kertoja. "Haikeanonnellinen" voi olla lähellä Mannerkorven tekstien minuun tekemää vaikutusta!

      Poista