Powered By Blogger

perjantai 30. joulukuuta 2016

Satavuotiaan Suomen kirjallisuus, joka solahtaa ketjukolaajan kynsiin

Vuonna 2017 aion lukea ennen muuta suomalaista kirjallisuutta. Saatan lukaista muutakin, mutta pääpaino on kotimaisessa. Tarkoituksena ei ole lukea mitenkään kattavasti. Luen varsinkin niitä kotiin hankkimiani kirjoja, joita ei ole vielä tullut lukaistua. Kirjastosta haen lisää, jos siltä tuntuu ja jos vielä antavat. Vuonna 2018 olen suunnitellut lukevani pohjoisen Euroopan kirjallisuutta. Sen jälkeen voin siirtyä lukemisissa etelämmäksi jne.

Jospa osaisinkin jatkossa pitää tekstini näissä mitoissa. Kirjoitteluni arvo ei näet sakene tekstin pidentyessä. Samaa vikaa olen havainnut julkaistussa kirjallisuudessakin.

Hyvää Uutta Vuotta!

torstai 8. joulukuuta 2016

Saki: Avoin ikkuna ja muita tarinoita

Skotlantilainen Hector Hugh Munro (1870 – 1916) kirjoitti lyhyitä tarinoita nimimerkillä Saki. Luin hänen tarinoistaan koostetun suomennosvalikoiman nimeltä Avoin ikkuna ja muita tarinoita. Suomentaja on Mervi Hämäläinen, esipuheen kirjoitti Erkka Leppänen ja kirja julkaistiin vuonna 2015.

Kirjaan on otettu mukaan ennen muuta Sakin fantasia-aineksia sisältäviä tekstejä. Mitä fantasialla kirjallisuudessa tarkoitetaan, en tiedä, mikä on fantasian ja surrealismin ero, en tiedä sitäkään, kirjastossa tämä teos löytyi fantasiahyllystä. Joskus aikoja sitten taisin kuunnella Sakin teksteihin perustuvia kuunnelmia radiosta, ainakin muistan lukeneeni lehdestä arvion niistä kuunnelmista. Käsitykseni mukaan Saki käytti sanallista sukkeluutta tavalla, jolla hän sai muljautettua asiat eriskummalliseen tarkastelukulmaan. Tässä kirjassa on monia esimerkkejä hänen sanailustaan, joka näyttää elegantilta, mutta peittää alleen pirullisen juonteen. Edellä sanottu näyttäisi pätevän myös tarinoitten luonteeseen – hyvien loppuratkaisujenkin takana lymyää anarkia hymistelyn ja marjakuusien maailmaa kohtaan. Brittiläisen hienomman väen elämä näyttäytyy siten sietämättöminä teekutsuina, tenniksen- ja bridgenpeluuna, ajantappamisena, joka vertautuu jonkinlaiseen itsealisteiseen kidutukseen. No, ehkä vähän liioittelen, mutta nevermind. Täytän blogini tyhjyyttä joutavalla jaarittelulla.

Pari itseäni kiinnostavaa huomiota tarinoista. Sakin tarinoitten nk. fantasia-aines näyttäisi usein kantavan sisällään outojen henkisten kykyjen tai vinksahtaneitten uskontojen teemoja. Yliluonnollisuus, myyttiset hahmot, kuolemanjälkeinen elämä pintautuvat näkyville monessa tarinassa. Saki ei sorru kertomaan näistä asioista liian tarkasti, mikä antaisi lukijalle mahdollisuuden väittää vastaan. Hän jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle, kuten viimeisessä tarinassa kehotetaan jättämään hiirenloukkuun juuston oheen tilaa hiirelle.

Toinen huomioni on lasten rooli tarinoissa. Toisinaan lapset ovat viattomia kuin lemmikkikanit, jolloin heidät on helppo vaikka pistellä poskeensa. Toisissa tarinoissa taas lapset ja nuoret ihmiset ovat yhtä sisällä ihmisen kaksijakoisuuden pahemmalla puolella kuin aikuisetkin. Sakin lapset eivät siis ole ainoastaan juustona loukussa vaan he myös asettelevat omia loukkujaan tai ainakin valmistautuvat niin tekemään.

Ja tässähän tätä blaablaata tuli taas esitettyä. Ihan kiva kirja eikä ollut pitkäkään, vain 102 sivua ja mainokset päälle. Kun pääsin oikein lukemiseen hajuun, sujahti kirja reilussa päivässä. No mitä, laitan tähän loppuun mielestäni hienon näytteen tekstistä:

Valittavaan huutoon tiivistyi jäätyneen maailman koko nälkiintynyt, kylmä kurjuus sekä luonnon säälimätön, saaliinhimoinen raivo, joihin sekoittui muita lohduttomia ja koskettavia melodioita, joita kuulijat eivät kyenneet nimeämään.

(Cernogratzien sudet)

Kirjasta on näkemyksensä kertonut myös Raija / Taikakirjaimet.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Teeman elokuvafestivaali 2016


Poimin tähän elokuvat, joita tulin katselleeksi:

Buster Keaton: Teatteri (1921) Huumori vanhentunutta. Tarkoitettu naurattamaan, mutta ei naurattanut. Tai ehkä en ollut vain sillä tuulella?
Paolo Sorrentino: Suuri kauneus (Italia, 2013) Seuraavan elokuvan alussa korostetaan, ettei lisää ole parempi. Onneksi tätä herkkua ei ollut enää tämän enempää. Tuo mieleeni  Federico Fellinin elokuvaa . Molemmat saaneet oscarin. Ihme kyllä tai sitten ei, aloin jälkeenpäin miettiä eniten juuri tätä Suuri kauneus -elokuvaa. Sen ellottavuudessa on jotain puhuttelevaa.
Chris Marker: Vailla aurinkoa (Ranska, 1983) Sekava essee-elokuva, joka on pääosin kuvattu Japanissa. Pohtii mm. aikakäsityksen eroja eri kulttuureissa. Elokuvan aikana luettavassa (lopussa Sandor Krasnan kirjeiksi nimetyssä) tekstissä sanotaan kutakuinkin näin: ”Muistaminen ei ole unohtamisen vastakohta vaan sen kääntöpuoli. Me emme muista vaan kirjoitamme muistia uudelleen, kuten historiakin kirjoitetaan uudelleen.” Loppuhaminoissa mietitään, että länsimaissa pidetään olevaista tärkeämpänä kuin olematonta ja sanottua tärkeämpänä kuin sanomatta jätettyä. Kuvat eivät avanneet minulle juuri mitään. Tekstin olisin voinut lukea. Yhdistelmänä liian vaikeaselkoista ja siksi tyhjää.
Buster Keaton: Viikko rakennusmiehenä (1920) Katselin tästä pätkän ja elokuva vaikutti sattuvalta kuvaukselta tee-se-itse -rakentajan touhuista. Paikoin nauratti, varsinkin se savupiipun asennus.
Crystal Moselle: The Wolfpack (USA, 2015) Dokumenttielokuva, joka omalta osaltansa osoittaa, että kertomus todellisista tarinoista voi kohota teeman elokuvafestivaalin kaltaisen tapahtuman huomattavimmaksi taideteokseksi. Sillä dokumenttikin on taidetta, siinä ei kuvata kaikkea mitä havaitaan vaan luodaan näkemys tapahtuneesta.
Nagasi Oshima: Merry Christmas, Mr. Lawrence (Japani, 1983) Katselin tämän perjantai-iltana, kun ei vaimon kanssa jaksettu Svengijengiä katsella. Vaimo ei jaksanut katsella tätäkään. Pidin kovasti tästä elokuvasta silloin 1980-luvulla, kun sen katselin veljien kanssa jonkin pääsiäisen aikaan. Nyt huomasin aika paljon pieniä puutteita, mutta onneksi elokuvan sydämeksi rakennettu takaumaosio toimii ihan ok.
Michelangelo Antonioni: Ammatti: reportteri (Italia, 1975) Katselin mustan perjantain lopuksi tämän elokuvan, jossa oli ihan jännä tunnelma, mutta pituutta ehkä vähän liikaa. Lopussa oleva ikkunasta kuvattua näkymää taltioiva kohtaus toi mieleen Michael Haneken elokuvat Kätketty ja Valkoinen nauha, joissa esitetään samaan tapaan jotakin vaikeasti havaittavaa, joka tapahtuu osin katsojan nähden, mutta jonka merkitystä ei ymmärrä, ellei katsele tarkkaan.
Chris Marker: Kiitorata (Ranska, 1962) on tullut sen verran tutuksi vuosien myötä, että jätin sen nyt katselematta, pätkän lopusta näin saunasta tultuani.
Peter Bogdanovich: Viimeinen elokuva (USA, 1971) Olin nähnyt tämän elokuvan joskus tv:stä. Siitä jäi mieleen lähinnä opettajan vaimon suhde nuoreen koijariin. Samaa aihetta käytetään Mikko Niskasen elokuvassa Ajolähtö. Aika pitkäveteinen oli Viimeinen elokuva, lyhentely olisi ollut paikallaan, tosin lopun kuvat tuulisesta pikkukaupungista olivat jotenkin vetoavia.
Buster Keaton: Kalpeanaama (USA, 1921) Näin tästä vain pätkän lopusta, oli oikein hauska. Varsinkin se, kun Buster pakenee riippusillan yli. 70-luvulla näitä paljon esitettiin tv:ssä, lie silloin tullut tämäkin nähtyä.
Wes Anderson: Moonrise Kingdom (USA, 2012) Minulla on oikutteleva suhde tähän elokuvaan. Yritin katsella sitä jo aikaisemmalla esityskerralla, mutta se ei silloin imaissut mukaansa. Tällä kertaa katselin kiinnostuneemmin, mutta kerrassaan väkivaltainen päiväunentarve selätti minut olohuoneen divaanille. Nukuttuani puolisen tuntia katselin kyllä loput. Uskon joskus katselevani elokuvan kokonaan, se vaikutti kivalta.
Laurie Anderson: Koiran sydän (USA, 2015) Nimestään huolimatta tämä runollinen kuvaus kuolemasta ja elämästä sitä ennen ja vähän sen jälkeenkin, kertoo sattumoisin myös elokuvantekijän äidin kuolemasta. Sattumaa tässä on se, että juuri tänä viikonloppuna kasasin keväällä kuolleen äitini viimeisestä vuodesta kertovaa valokuvakirjaa. Aloin ajatella kuvastuuko kirjassani suru. Luulen että kuvastuu, vaikka on siinä valoisillakin kuvilla sekä osansa että paikkansa.
Yaron Zilberman: A Late Quartet (USA, 2012) Ältsin hieno elokuva klassillisen musiikin maailmoista, jotka eivät minulle ole tuttuja. Pystyin seuraamaan elokuvaa helposti. Tykkäsin Pablo Casals-kohtauksesta, siitä miten suuren sellistin antama opetus kerrottiin.
Alan Schneider: Viimeinen rooli (USA, 1965) Tätä pientä elokuvaa markkinoitiin teeman elokuvafestivaalin mainonnassa Samuel Beckettin ja Buster Keatonin harvinaisena yhteistyönä. Onhan se sitäkin. Buster Keaton esittää yksinäisyyteensä linnoittautuvaa miestä, joka joutuu kohtaamaan itsensä, kun on torjunut muitten kohtaamisen mahdollisuuden. Onko elämässä sitten kyse itsensä kohtaamisesta ja voiko itsensä nähdä sellaisena kuin on? Se tuskin tämän elokuvan kautta selviää, mutta tiettyä mielenkiintoa asetelmaan avaa se, että pääosassa on omana aikanaan arvostettu elokuvakoomikko, joka kuvataan itseäänkin (jostain syystä, en tiedä miksi) kauhistuttavana hylkiönä. Tykkäsin siitä, ettei elokuvaan ollut sovitettu mitään musiikkia eikä muutakaan ääntä. Se tarjosi mahdollisuuden keskityttyä kuvaan.
Elokuvan jälkeen esitettiin teemalla vielä tätä lyhyttä elokuvaa taustoittava laaja elokuva nimeltä Notfilm (USA, 2015), tekijänä Ross Lipman. Tekijän itsekritiikistä kertoo elokuvasta kertovan elokuva nimi. Joskus on ihan tarpeen taustoittaa elokuvia tähän tapaan, joten aamulla katselin puolisen tuntia tätäkin elokuvaa.

torstai 24. marraskuuta 2016

Ai Weiwei @ Helsinki

Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei (s. 1957) piti Helsingin taidemuseossa (HAM) takautuvan näyttelyn 25.9.2015 – 28.2.2016. Näyttelyn pohjalta HAM julkaisi näyttelystä ja taiteilijasta kertovan näyttelykirjan Ai Weiwei @ Helsinki. Sain kirjan isänpäivälahjaksi tyttäreltäni. Kiitokseni! Aloittelin kirjaa jo isänpäivänä ja eilen sitten otin luin sen kokonansa.

Kirjan esipuheessa museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila kiittelee kaikkia tahoja, jotka ovat avustaneet näyttelyn toteuttamisessa. Näyttelypäällikkö Erja Pusa kertoo tekstissään Ai Weiwei – julkea ja julkinen taiteilijan työstä, tyylistä ja elämästä Kiinan viranomaisten puristuksessa. Erja Pusa kertoo Ai Weiwein todenneen elävänsä ollakseen eri mieltä. Kuvituksena kirjassa on valokuvia taiteilijan töistä, joissa shokeerataan keskisormella, alastomuudella, rikkomalla antiikkiruukku tai maalaamalla siihen Coca Colan logo. Ai Weiwein taide on käsitetaidetta, mitä se sitten merkitseekin. (Huom! Tämä ei ole kysymys!)

Amanuenssi Heli Harni on laatinut kirjaan kolme kirjoitusta eri aiheista. Ai Weiwein arkkitehtuurista on näistä teksteistä ensimmäinen. Jos shokeeraaminen ei minuun niin vedonnutkaan, pidin kumminkin näistä taloista, joita Ai Weiwei on suunnitellut. Hänen kerrotaan tavoitelleen julkisivujen siniharmaan tiilen käytöllä jotain sellaista, mikä oli katoamassa Pekingin kaupunkialueelta. Siellä oli sijainnut nk. hutong-kortteleita, asuinalueita, joissa yhtenäisen tyyliset asuinrakennukset oli sommiteltu luomaan sisäpihoja ja käytäviä rakennusten väliin. Tätä vaikutelmaa Ai Weiwei on tavoitellut suunnittelemissaan selkeäpiirteisissä, yksinkertaisissa rakennuksissa, jotka muodostavat yleensä kokonaisuuksia, vähintäänkin pihapiirejä. Ai Weiwei oli myös suunnittelemassa Pekingin olympiakisojen (2008) stadionia, Linnunpesää.

Toinen Heli Harnin teksteistä Ai Weiwein teosten juurella – puusta dadaa esittelee taiteilijan puusta tehtyjä taideteoksia. Helsingin näyttelyn aiheeksi Ai Weiwei oli valinnut juuri puun. Kun katselin kuvia teoksista ja luin tekstiosuutta, jäi minulta aika paljon arvailujen varaan ellei peräti kokonaan tajuamatta. Ai Weiwei on kuulemma taiteessaan yleensä suunnittelija, teokset valmistavat palkatut, ammattitaitoiset käsityöläiset – puutöistä vastaavat siis puusepät. Kuulemma jotkut heistä ovat ottaneet kerrasta loparit, kun ovat saaneet kuulla tehtävänsä olevan valmistaa perinteisistä materiaaleista ja tarkasti perinteisiä työmenetelmiä noudattaen korkealaatuisia esineitä, joilla ei ole mitään käyttötarkoitusta: pöytiä, joille ei voi asettaa mitään, penkkejä, joilla ei voi istua jne. En ihmettele puuseppien hämmennystä. Sen sijaan ihmettelen miten kauan tällainen taide jaksaa ihmistä kiinnostaa. Olen tosin itsekin pitänyt hauskana Bonk -taidetta, koneita, jotka eivät tee mitään järkeenkäypää. Kiasmassa näin kerran myös moottoroidut sukset ja ne tuntuivat hauskoilta. On totta, että taide ei luo varsinaisesti mitään kestävää ratkaisua elämän ongelmiin ja että monikin taideteos herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin ja kauneuden lisäksi nykytaiteessa taideteoksen merkityskin on usein katsojan itse määriteltävissä. Mutta eivätkö puuseppien lisäksi taiteilija itse ja hänen taiteestaan nauttijat ole tukahtua syntyvään turhuuden vaikutelmaan katsellessaan kokonaisen näyttelyn verran kauniisti luotua tarkoituksettomuutta?

Kolmas Harnin teksteistä, Ai Weiwei – elämäkerta on sitä mitä se lupaakin. Taiteilijan elämän tärkeimmät tapahtumat aikajärjestyksessä.

Kirjan viimeinen tekstiosuus ennen näyttelyn teosluetteloa on Kiinantuntija Pertti Seppälän kirjoittama Modernin taiteen vaiheita Kiinassa. Siinä käydään lyhyesti läpi modernin taiteen tulo Kiinaan, sen kohtaamat vakavat vastoinkäymiset ja rauhoittuneempi nykytilanne. Seppälä kertoo, että Kiinan kommunistit jo varhain ilmaisivat selkeästi haluavansa taiteen pysyttelevän samoilla linjoilla kuin Neuvostoliitossa, jossa sosialistinen realismi oli vakiintunut ainoaksi hyväksytyksi taidesuuntaukseksi. Kiinan tulevan kommunistijohtajan Maon jo vuonna 1942 pitämät Yan'anin puheet kirjallisuudesta ja taiteista määrittelevät kuulemma joiltain osin vielä nykyäänkin Kiinan valtion suhtautumista taiteeseen. Taiteilijoilta odotetaan virallisen linjan noudattamista ja pidättäytymistä individualismista. Ilmeisesti tätä vastaan Ai Weiwein kaltaiset taiteilijat asettuvat. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, Ai Weiwein vanhemmat karkotettiin vuonna 1958 Pekingistä, koska he olivat taiteilijoina erehtyneet arvostelemaan Kiinan järjestelmää. Perhe sai palata Pekingiin vasta vuonna 1976.

Toisaalta sitä tulee miettineeksi eivätkö taiteilijat käyttäessään taidettaan oman kotimaansa järjestelmän kyseenalaistamiseen tee taiteestaan poliittista ja muuttuvatko he ehkä jopa enemmän poliitikoiksi kuin taiteentekijöiksi? Ai Weiweistä minulle tuli jo kirjan alkuvaiheessa mieleen Tšekkoslovakian tunnettu toisinajattelija, kirjailija Václav Havel (sittemmin maan presidentti) ja kuinkas ollakaan, Ai Weiweille on vuonna 2012 myönnetty Havelin nimeä kantava Luovan toisinajattelijan palkinto. Eipä silti, kyllä poliittinen taiteentekijäkin voi tuottaa upeaa taidetta, usein poliittinen taistelo tuo siihen taiteeseen oman särmikkään mausteensa. Mutta keskisormen näyttäminen tai muut alatyylin ilmaukset eivät ole mitään taidetta. Mitä ja miksi ovat luonnollisia kysymyksiä myös taidetta ihmetellessä. Jos taiteilija onkin se, joka esittää ne kysymykset, olisi sen syytä käydä katselijalle selväksi heti kättelyssä.

Kirjassa on erittäin paljon valokuvia ja 135 sivua.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Ajatuksia sosialismin ajan kirjallisuudesta



Hyödynnän tekstini väliotsakkeissa tunnetun kirjallisuuden nimiä.

Landet som icke är

Noin vuoden ajan luin eurooppalaisen sosialismin aikaista kirjallisuutta saadakseni sitä kautta jonkinlaisen käsityksen elämästä sosialistisissa maissa. Halusin tutustua katoamassa olevaan lähihistoriaan, kun siihen vielä on mahdollisuus vähällä vaivannäöllä. Sain todeta, että kyseinen kirjallisuus on todellakin katoamassa kirjavarastojen kätköihin uudemman kirjallisuuden vallatessa tilaa kirjastojen hyllyiltä. Muutamaa lukemaani kirjaa ei ollut Kuopion kirjaston lainausjärjestelmässä lainkaan, onneksi ne sentään löytyivät kirjaston tietokannasta lainattavina, joskin varastossa säilytettävinä. Yksi oli kadonnut, sain sen hankittua divarista. Kaiken kaikkiaan tiedon hakeminen sosialismin ajan kirjallisuudesta muistutti jossain määrin salapoliisin työtä – siksi kai tämä loppuanalyysikin. Koska en ole mikään Poirot, heittelen ajatuksiani tähän missä sattuu järjestyksessä, eivätkä kaikki palaset loksahda kohdalleen.

Totuus ja oikeus

Virolaisen A. H. Tammsaaren moniosaisen romaanin nimi sopinee kuvastelemaan sitä vaikeutta, mikä sisältyy sosialistisen ajan kirjallisuuden tulkintaan. Monet näkevät reaalisosialismin 1900-luvun suurimpana rikoksena, ihmisiä vangittiin, tuomittiin leireille, teloitettiin, pidettiin jatkuvassa pelossa. Tämä on varmasti totta. Mutta onko se koko totuus? Reaalisosialismissakin ihmiset elivät ihmisen elämää, niissä puitteissa, jotka heille oli suotu. Olisiko kaikki se elämä ollut turhaa? Olisiko kaikki sosialismin ajan taide turhaa? Pelkkää hengissä sinnittelyä tai valehtelemista?

Oman näkemykseni mukaan ihmisen itsetunnolle on hyväksi, mikäli hän keksii ruveta syyttämään jotakin toista omasta onnettomuudestaan. Sosialismi – luhistunut menneisyyden talousjärjestelmä on erinomainen syntipukki, koska se ei voi puolustautua ja sitä kohtaan tunnetaan yleistä vastenmielisyyttä. Monessa tapauksessa se vastenmielisyys on oikeutettuakin, mutta tuskinpa kumminkaan joka asiassa.

Minun mielestäni on totta, että sosialismin ajan kirjallisuus tuotti kelpo luettavaa samalla tavalla kuin aikansa kirjallisuus muuallakin. Sosialismin ajan kirjallisuutta on oikeus pitää kuvauksena todellisuudesta, vaikka sen mahdollisuudet koko totuuden ilmaisemiseen olivatkin rajoitetut.

Wovon man nicht sprechen kann...

Kaikkia asioita ei saanut sanoa suoraan sosialismin ajan taiteessa. Sama päti koko yhteiskuntaan. Neuvostoliiton johdon sananvalintoja tulkittiin mikroskooppisen tarkasti, puhuttiin kremnologiasta, lähes huomaamattomien vihjausten näkemisestä ilmaisujen erilaisuuden kautta. Lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa sosialistista järjestelmää ei arvostella kovinkaan merkittävästi. Jopa sosialistimaitten ulkopuolelta tulevat kirjoittajat suhtautuvat sosialismiin kohteliaalla ymmärtämyksellä. Poikkeuksen muodostavat Pentti Saarikoski (Aika Prahassa, 1967) ja Jörn Donner (Berliini – arkea ja uhkaa, 1958), jotka luultavasti kuvaavat näkemäänsä sellaisena kuin sen näkevät ja tuntevat. Yleensä järjestelmän arvostelu sosialistimaitten kirjallisuudessa ei kyseenalaista sosialismia vaan näkee sen toteuttamisen yksityiskohdissa tiettyjä puutteita, esim. virkavaltaisuudessa. Arvostelu kohdistuu usein myös maaseudun muuttumiseen, perinteisen venäläisen kyläyhteisön katoamisesta runoili jo Sergei Jesenin 1920-luvulla. Osip Mandelstam (Egyptiläinen postimerkki, 1927) verhoaa syvän huolensa lapsuutensa Pietarin kaoottisesta muutoksesta syyttämällä siitä maaliskuun vallankumousta.

Sota –

Sota on tärkeä teema sosialismin ajan kirjallisuudessa. Se ei tietenkään ole aina pääteema, mutta rauhan aikanakin se näyttelee tärkeää roolia kuolleena miehenä kulissien takana. Sota synnytti sosialistiset valtiot. Venäjällä tsaarin valta kaatui ensimmäiseen maailmansotaan, toinen maailmansota ajoi keski- ja itä-Euroopan Neuvostoliiton otteeseen. Usein sota on merkinnyt paitsi draamaa ja tragediaa, myös sankaruutta. Sitä ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton syntyyn liittyneet sodat tosin yleensä esitetään masentavina. Mutta Suuri Isänmaallinen Sota, kuten toista maailmansotaa Neuvostoliitossa kutsuttiin, synnytti sankaritarinoita. Kun sankaruus oli puhkikulutettu, syntyivät uudenlaiset sankarit, sellaiset joita Emmanuil Kazakevitš edelsi hämmästyttävän hienolla novellillaan Kaksi miestä arolla (1948). Kokematon, hätääntynyt upseeri saattaa toiminnallaan pataljoonansa vihollisen hyökkäyksen armoille. Kenttäoikeus tuomitsee miehen kuolemaan, mutta ennen tuomion täytäntöönpanoa omat joukot perääntyvät ja tuomittu jää vartijansa kanssa kahden arolle. Samaan erikoisen asetelmalliseen ja myyttistä sankaruutta rikkovaan sävyyn kirjoitti Boris Vasiljev romaanissaan, joka suomennettiin nimellä Ja ilta oli rauhaisa (1969).

Sota ei jäänyt pelkkiin sodan kuvauksiin vaan sota jatkui ihmisten mielessä vielä rauhan aikanakin. Aluksi sodan loppuminen lienee vaikuttanut innostavalla tavalla. Yhteinen vihollinen, fasismi, oli murskattu, nyt ruvettaisiin rakentamaan uudenlaista yhteiskuntaa. Sodan aikana kuitenkin tapahtui yhtä ja toista, joka vannehti ihmisten mielessä myös kirjojen sivuilla. Esimerkkeinä tästä voi esittää vaikkapa latvialaisen Evalds Vilksin juutalaisvainoista kertovan kummituskertomuksen Keskiyöllä (1968) tai liettualaisen Vytautas Martinkusin saksalaismiehityksen tapahtumista kertovan novellin Russellin paradoksi (1969). Myös joissakin romaaneissa sota kummittelee taustalla vielä vuosikymmenien jälkeen. Merkillepantavaa on kuinka sekä liettualainen Algirdas Pocius novellissaan Heinäkuorma (1961) että virolainen Rein Saluri novellissaan Muisti (1972) kertovat kumpikin metsäveljistä, jotka jatkoivat taistelua neuvostomiehittäjiä vastaan sodan loputtua.

Jörn Donner kuvaa monipuolisesti kylmää sotaa kirjassaan Berliini – arkea ja uhkaa (1958). Jos Tšekkoslovakian miehitystä voi nimittää kylmäksi sodaksi, siitä kertoo myös itäsaksalaisen Reiner Kunzen teos Nuo ihmeelliset vuodet (1976). Unkarin kansannousu muodostaa ajallisen jakolinjan Ákos Kérteszin romaanissa Kunnon ihminen (1971).

ja rauha

Sodanjälkeinen rauhanaika on kuvauksen kohteena monissa romaaneissa ja novelleissa. Sotilaan vaikeasta kotiinpaluusta kertovat Andrei Platonov novelleissaan Potudanjoki (1936) ja Paluu (1946) sekä ukrainalainen Grigor Tjutjunnik novellissa Ustin ja Oljana. Mitä tehdä, kun vaimolla on toinen – niin vai onko sillä? Huomattava novelli on myös unkarilaisen Tibor Déryn kirjoittama Rakkaus (1956), jossa mielipidevanki palaa kotiin vuosikausien linnareissun jälkeen. Vankilasta palaa vapauteen myös Vasili Šukšinin romaanin Punainen heisipuu (1973) päähenkilö Jegor. Hän on taparikollinen, hänelle vapaus merkitsee paluuta rikoksen teille – vai merkitseekö?

Lähes idyllisenä kuvauksena elämästä DDR:n maaseudulla koin Christa Wolfin romaanin Kesänäytös (1989), jossa toisilleen tutut kaupunkilaiset perhekunnat hakeutuvat kesäasunnoilleen, joita ovat hankkineet samasta, pienestä mecklenburgilaiskylästä. Oili Tannisen kuvaus elämästään Neuvostoliiton pääkaupungissa Samovaari – elämää Moskovassa (1963) henkii rauhanomaista rinnakkaineloa ja venäläisen elämäntyylin lempeää hyväksymistä. Konstantin Paustovskin kertomusten valikoima Venäjän sydänmailla kuvaa näkymiä, jotka tosiaankin soveltuvat kirjan otsikkoon. Monenlaisten luonnonilmiöitten parissa Paustovski löytää aikaa vaikka katsella poutapilvien vaellusta.

Kuinka teräs karaistui

Rauha tuo tullessaan jälleenrakennuksen, jossain maan kolkissa otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön vesivoimavaroja, kuten Nikolai Tihonovin novellissa Bolsevikki Simon (1932). Leivän sijasta kansalaisille saattaa ollakin tarjolla sähkövaloa, kertoo Andrei Platonov novellissaan Sähkön kotimaa (1939). Työ on tärkeä osa arkea, kuten virolaisen Mats Traatin romaanissa Viisi tanssia (1971), joka koostuu viidestä maalaiskylän elämän kuvauksesta 1900-luvun alkuvuosista maatalouskolhoosien aikaan. Näennäisen idyllisen kuvauksen työstä kodin piirissä ja vähän muuallakin tarjoaa unkarilaisen Magda Szabón novelli Kukonlaulun aikaan (1967). Unkarilainen Erzsébet Galgóczi kuvaa novellissaan Miljoona kilometriä Budapestiin (1967) yhteiskunnallista kiipijää, joka vähät välittää työnsä tuloksista yhteiskunnalle, kunhan itse saa tarvitsemansa hyödyn. Säntillistä työntekijää kuvaa romaanissaan Kunnon ihminen (1971) unkarilainen Ákos Kértesz. Moitteettomuutta tavoittelevan päähenkilön elämää kahlitsee isoisän maahanmuuttajataustasta johtuva oman erilaisuuden pelko. Tehdastyön parissa, vaikkakin ammattikirjailijan johdattamana, kuljetaan Ilja Erenburgin romaanissa Suojasää (1956), joka antoi nimen koko aikakaudelle.

Omat versionsa työnteosta kertoo myös tšekkiläinen Bohumil Hrabal romaaneissaan Tarjoilin Englannin kuninkaalle (1971) ja Liian meluisa yksinäisyys (1976). Tarjoilin Englannin kuninkaalle pohtii rahanteon mielekkyyttä, kun taas Liian meluisa yksinäisyys keskittyy yhteiskunnallisesti vanhentuneen kirjallisuuden pelastamiseen paalaimelta(!).

Nuoren Wertherin kärsimykset

Modernia ihmiskuvaa edustavassa novellissaan Fro (1937), Andrei Platonov kuvaa nuorta, itseään etsivää naista, jonka poikaystävä on vielä vankemmin virittynyt ula-taajuuksille. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä kansandemokratioissa tämänkaltaisia hahmoja nousee esiin myös. Nuorisokuvauksina virolaisen Mati Untin pienoisromaani Velka (1964) ja itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin nuorisoromaani Nuoren W:n uudet kärsimykset (1973) ovat kesympiä kuin Platonovin Fro, mutta ne ovat selvästi yhteiskunnallisempia. Itäsaksalaisen Reiner Kunzen pieni kirjanen Nuo ihmeelliset vuodet (1976) kuvaa karulla tavalla nuorison vaikeutta sopeutua tylyn sotilaalliseen DDR-menoon. Paljon laimeammalla linjalla yhteiskunnallisesti ollaan slovakialaisen Klára Jarunkován nuorisoromaanissa Vaitelias veli (1967),Vera Panovan nuorisoromaanissa Serjoža (1955) ja Gavriil Trojepolskin romaanissa Bim Mustakorva (1971). Romaanit kuvaavat lapsia ja nuoria jokseenkin uskottavalla ja lämpöisellä tavalla, mutta sisältävät myös vakavia teemoja. Omilla ulottuvuuksillaan pelaa Eduard Uspenskin satukirja Fedja-setä, kissa ja koira (1974), kertomus, johon useampi ihastuu ensilukemalta.

Aikuisväestön luettavaksi tarkoitettu lapsuuskuvaus on albanialaisen Ismail Kadaren romaani Kivisen kaupungin kronikka (1971), jossa eteläisen Albanian kaupunki vapautuu milloin minkäkin vallanpitäjän otteesta ja saa viimein nähdä vallassa albanialaiset kommunistit. Vielä lohduttomampi nuoren elämän kuvaus on bulgarialaisen Jordan Raditškovin romaani Vuoret tulivat lähelle (1977), kertomus täpärästi kuolemalta pelastuneen nuoren ajautumisesta omaan, erilliseen maailmaansa. Ehkä vieläkin rankempi on kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin romaani Valkoinen laiva (1971). Vanhempiensa hylkäämä lapsi viettää yksinäistä elämää vuoristossa uneksien paluusta isän ja äidin huomaan. Erittäin hieno, mutta astetta lempeämpi lapsuuskuvaus on Valentin Rasputinin novelli Ranskan tunteja, jossa nuori ranskanope yrittää auttaa omillaan sinnittelevää, köyhää oppilastaan.

Nenä

Huumorin osuus lukemissani kirjoissa on hankalasti määriteltävä juttu. Osa huumorista on sellaista sarkasmia, jota kaikki eivät huumorina pitäisi. Joitakin selkeitä huumoripläjäyksiä joukkoon silti mahtui.

Vasili Belovin kertomusvalikoima Kaksi valoisaa vastakkain (1960- ja 1970-luvuilta) sisälsi sentyyppistä maaseutuhenkistä huumoria, joka ei oikein minuun tehonnut. Naurut jäivät vähiin. Herakat naurut kirvoitti lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira. Bohumil Hrabalin kirjat sisältävät myös paljon huumoria, joskin se huumori ei aina naurata. Ehkä humoristisin hänen teoksistaan oli Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille. Jotkut novellit oli tehty pakinamaisella asenteella. Erityisesti muistuvat mieleen bulgarialaisen Liljana Mihailovan novelli Solisti, joka kertoi maalauskeikkoja tekevästä oopperalaulajasta sekä bulgarialaisen Georgi Velitškovin kertomukset Tuhkimosatu ja Kilpailevat kaupungit. Myös latvialaisen Andris Jakubānsin novelli Anton ja Kleopatra edustaa makaaberista aiheestaan huolimatta lämmintä, humoristista asennoitumista elämään. Aidon humoristiseksi luen myös liettualaisen Saulius Tomas Kondrotasin kertomuksen Keräilijä (1980). Näen siinä sellaista todellisuutta taivuttavaa vinhan kaunista outoutta, joka minua kunnon kertomuksissa miellyttää. Oudon kertomuksen tarjosi myös Mihail Bulgakov Gogolin Kuolleitten sielujen fanifiktiossaan Tšitšikovin seikkailut (1925). Neuvostoproosa sisälsi Mihail Zoštšenkon kertomuksen Pirunpeliä (1922), jonka huumori ei kumminkaan uponnut minuun erityisemmin. Ehkä sitä ratkiriemukkainta tekstiä sisälsi unkarilaisenGyörgy Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), jossa jalkapallovalmentaja ottaa valmennettavakseen apinajoukkueen.

Olisin kernaasti sallinut huumorin tulla tyköni laajemminkin, mutta tähän oli tyydyttävä.

Saatana saapuu Moskovaan

Koska luin myös valikoiman Mihail Bulgakovin kertomuksia, tulee hänet ilman muuta mainita tässä. Novelli Kaanin tuli ja kertomus nimeltä Morfiini sopivat otsakkeen alle hieman eri syistä. Kaanin tuli kertoo matkailijajoukosta, joka tulee vierailemaan museona säilytetyssä kaanin palatsissa. Vanha ja uusi maailma kohtaavat. Morfiinissa kohtaavat huumaavasta aineesta riippuvaiseksi rapsahtavan lääkärin maailmat ja todellisuus, jossa elää hänen hoitajansa. Koska Saatana saapuu Moskovaan kertoo Pahan voimien vierailusta neuvostokaupungissa, mainitsen tässä jotain muutakin otsakkeen alle sopivaa lukemastani. Osip Mandelstamin novellissa Egyptiläinen postimerkki (1927) Pietarin kaupunkiin saapuvat neuvostot ja ne saavat kaupungin sekaisin. Arkadi ja Boris Strugatskin scifi-romaanissa Stalker (1972) kaupunkiin saapuu toisen aurinkokunnan alus aiheuttaen pitkäaikaista huolta ja hämmennystä. Strugatskien toisessa romaanissa Hankala olla jumala (1964), ihmiskunnan edustajat menevät sotkemaan elämää planeetalla, jossa elellään vielä keskiaikaa. Puolalaisen Stanisław Lemin romaanissa Costaricanan pikkuvaltiossa järjestetyssä Futurologisessa kongressissa (1971) mieltäohjailevat huumeet sotkevat kaikkien asiat. Toisen puolalaisen Jerzy Andrzejewskin romaanissa Vetoomus (1968) mielen sairaudesta kärsivä mies näkee itseään vakoilevana paholaisena oman maansa salaisen poliisin. Eihän sellaista voi tapahtua. Dmitri Šoštakovitš näkee muistelmissaan paholaishahmona Stalinin. Virolaisen Jaan Krossin novellikokoelmassa Silmien avaamisen päivä (1979 – 1986) nähdään paholaisena miehittäjät, ensin saksalaiset, sitten neuvostoliittolaiset. Liettualainen Antanas Vienuolis kertoo novellissaan Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952) maalla asuvasta miehestä, jota kiinnostaa muukin kuin heinänteko – ja sekös on kyläläisille liikaa. Bertolt Brechtin näytelmässä Galilein elämä (1955) tunnettu luonnontutkija joutuu papiston vainon kohteeksi. Jugoslavialaisen Branimir Šćepanovićin pienoisromaanissa Suu täynnä multaa (1974) on vuoristoon saapuneen miehen poikkeava käytös liikaa muille luonnossa liikkujille, mikä riittää käynnistämään vainon.

Kuolema Venetsiassa

Joku varmaan ajattelee, että eihän Venetsia liity sosialismin ajan kirjallisuuteen mitenkään, mutta kumma kyllä tšekkiläisen Josef Škvoreckýn dekkarikertomusten sarja Luutnantti Borůvkan murheet (1962 – 1965) sisältää tarinan, jossa tehdään murha Venetsiassa. Škvoreckýn kertomukset ovat viihdehenkisiä, joskin toisinaan hän ajautuu kirjoittamaan kuolemasta pohdiskelevampaankin sävyyn. Toisessa lukemassani dekkarissa, latvialaisen Alberts Belsin romaanissa Häkki (1972), kuvataan kuoleman lisäksi riikalaista elämää. Erikoinen kuoleman kuvaus on Nodar Dumbadzen nimikertomus valikoimasta Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja. Satavuotias huomaa syntymäpäivänään eläneensä jo tarpeeksi. Äidin kuolema ja hautajaiset ovat aiheena romanialaisen Zaharia Stancun romaanissa Miten sinua rakastinkaan (1968). Kylän leipurin ja hänen vaimonsa kuolemaa ratkotaan bulgarialaisen Jordan Raditškovin kolmessa novellissa, jotka ovat peräisin kokoelmasta Ruutiaapinen (1971). Jaakko Rugojev runoilee pienten karjaiskylien kuolemasta kokoelmassaan Maan huolia (1978), samasta aiheesta kertoo Antti Timonen novellissaan Järvi vain kohisee ja kohisee (1958). Itäsaksalaisen Christoph Heinin romaani Vieras, ystävä (1982) alkaa päähenkilönä olevan sinkkunaisen miesystävän hautajaisista. Romaanissa keskitytään kuitenkin ennen muuta kyseisen naishenkilön sisäiseen rakenteeseen.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Tässä viimeisessä luvussa tarkastelen pienen esimerkin kautta sitä tärkeintä tunnetta mitä kuvitella saattaa. Appelsiininkukkien tuoksua. On vaikea keksiä missä lukemistani kirjoista ei olisi ollut mukana rakkautta. Runoista sitä löytyy. Neuvostolyriikkaa 3 -valikoimassa oli Anna Ahmatovan rakkausruno, se jossa ”Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin, eikä pilvillä ollut lupa sitä kupolia pimentää...” Ainakin erään suomennoksen mukaan. Majakovskin Amerikkaa mollaavat runot pysähtyvät ihastelemaan Brooklynin siltaa. Fedja-sedän vanhemmat etsivät poikansa laajan Venäjänmaan kylistä. He tekevät sen tietenkin rakkaudesta. Dmitri Šoštakovitš sanailee kyynillisesti, mutta hän rakastaa musiikkia, muusikkotovereitaan selvästi myös. Samanlaista rakkautta omaan lajiinsa tuntee jääkiekkoilija Valeri Harlamov. Puolalainen Krzysztof Kieślowski ei hymyile paljon ja on taipuvainen pessimismiin, mutta hän rakastaa elokuvaa.

Sitten se esimerkki. Novellissaan Paluu (1946) neuvostoliittolainen Andrei Platonov kertoo tarinan kapteeni Aleksei Ivanovista, joka kotiutetaan asepalveluksesta pitkien sotavuosien jälkeen. Kotimatkalla hän tutustuu Mashaan. Aleksei jää pariksi päiväksi naisen luokse. Sitten hän jatkaa keskeytynyttä kotimatkaansa. Kotona odottavat vaimo, poika ja tytär. Isä ei tunne asemalle vastaantullutta Pjotr-poikaa, 11-vuotiasta, joka on kotona oppinut tekemään kotitöitä. Aleksei ja Pjotr saapuvat kotiin. Petruška neuvoo ja opastaa viisivuotiasta siskoaan, toisinaan äitiäänkin. Jokin on oudosti, Aleksei saa kuulla äidin työtoverista, Semjon-sedästä, joka usein poikkeaa kylässä. Mustasukkaisuus roihahtaa sodasta palaavan soturin mieleen. Asiaa ei auta, kun vaimo kertoo miten Semjon on ollut perheelle avuksi. Seuraa sekava välienselvittely, joka sekoittaa enemmän kuin selvittää. Aleksei muistaa Mashan, hän päättää jättää perheensä matkustaakseen naisen luo. Hän nousee junaan, juna lähtee, mutta junan ikkunasta hän näkee kaksi lasta, pienen pojan ja vielä pienemmän tytön juoksevan junan perässä ikäänkuin he yrittäisivät huutaa jotain sellaista, että juna kulje hitaammin! Laitan tähän kauniiksi lopuksi lainauksen kyseisen novellin lopusta:

Nyt Petruška ja Nastja juoksivat kaukana junan takana kiskojen viereistä hiekkapolkua pitkin. Petruška piti edelleenkin pientä Nastjaa kädestä ja raahasi tätä perässään kun tämä ei enää ehtinyt tepsuttaa omilla jaloillaan.
Ivanov heitti selkärepun vaunusta ratapenkalle ja laskeutui sitten itse vaunun alimmalle askelmalle ja hyppäsi junasta samalle hiekkapolulle, jota pitkin hänen lapsensa juoksivat hänen jäljessään.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Leningrad – Ost-Berlin -haasteen tilastollinen tutkimusparodia

Sitaatti Oleg Kuvajevin romaanista Pakenemisen säännöt:

Hän ymmärsi mahdollisesti historiallisessa tiedekunnassa, että historiaa kirjoitetaan juonikkaasti ja omituisella tavalla, että se virtaa niissä uomissa, jotka objektiiviset lait ovat sille sanelleet, mutta ne uomat ovat väljät ja niiden sisäpuolella historia heittelehtii hurjana, omituisena jokena ja heittää jatkuvasti särkille persoonallisuuksia, elämäntapoja, aikakausia ja kokonaisia valtioita.


Pienimuotoisen tutkimusprojektini tarkoituksena oli perehtyä entisen itäblokin alueen ihmisten jokapäiväiseen elämään pääasiassa kaunokirjallisuudesta löytyvien aikalaiskuvausten kautta. Toteutin tutkimustani hakemalla kirjastojen tietokannoista ja muista nettiavaruuden tietolähteistä tietoa olemassa olevista, suomennetuista entisten sosialistimaitten sosialismin aikaisia oloja käsittelevästä tai ainakin kyseiseen aikaan sosialistimaissa julkaistusta tai kirjoitetusta kirjallisuudesta. Löydettyä aineistoa, siis kirjoja lukemalla koetin muodostaa kuvan ihmisten tunnoista sosialistisen arkipäivän keskellä. Onnistuin tavoitteessani jokseenkin yhtä hyvin kuin šašlikkitarpeitten hankinnassa suomalaisesta keskivertolähikaupasta.

Pyrin valitsemaan mahdollisimman lyhyitä kirjoja, sillä olen hidas lukija ja sitä paitsi lyhyitä lukemalla tarjoutuu tilaisuus lukea monien kirjoittajien näkemyksiä monista maista ja monenlaisista oloista. Sosialistinen maailmanjärjestelmä koostui jo Euroopan osalta (koko Neuvostoliitto mukaan lukien) yli 400:n miljoonan ihmisen väestömassasta. Lukemissani teksteissä liikuttiin maantieteellisesti itäisestä Saksasta Tšuktšien niemimaalle tai Sahalinin saarelle ja tundravyöhykkeeltä Tadžikistaniin, Tbilisiin ja eteläiseen Albaniaan. Matka Leningradin ja Berliinin välillä on tässä katsannossa kuin matka paikallisjunalla datshalle ja minun tekemäni vähäiset kirjalliset matkat vain pysäkinväli trollikassa.

Kaikkein tunnetuin kirjallisuus rajautui pois, koska ne on niin paksuja opuksia, ettei jaksa käsissä pidellä. Toinen ulosrajautunut alue olivat vankileirikertomukset ja muu vainokirjallisuus paria poikkeusta lukuunottamatta. Halusin lukea tavallisen sosialistimaan kansalaisen elämästä ja kyllä siihen tilaisuus tarjoutuikin. Keskivertososialisti osoittautui melko tutunoloiseksi henkilöksi. Poikkeamat suomalaiseen verrattuna vaikuttaisivat minusta väkisin väännellyltä jälkiviisaudelta. Monet sosialistimaitten kirjailijat ovat käyttäneet kovin nykytyyppistä sarkastista sanailua, joka toimii kuin vitsikkäinä vitsansivalluksina omille kintuille.

Mutta huomaan ryhtyväni tulkitsemaan todistusaineistoa ennen sen varsinaista kategorisointia ja analysointia. Tarkoitukseni on suoltaa vakavasti otettavaa tekstiä lukukokemusteni herättämistä ajatuksista vasta seuraavassa kirjoituksessani. Nyt siirrän puheenvuoron tilastotieteen osa-alueelle.

AINEISTO

Aineiston karsinta

Luin reilut seitsemänkymmentä kirjaa, mutta en viitsi nyt tähän tutkimukseen ihan kaikkea ängetä. Otin laskennalliseen tarkasteluuni mukaan 64 teosta mutu-meiningillä ja vähän osastoinninkin perusteella.

Aineiston jako osastoihin

Jaoin tarkasteltavan aineiston kuuteentoista osastoon. Kuhunkin osastoon valitsin neljä (4) kirjaa. Jako muodostui seuraavaksi:

1. Neuvostoliitto 1917 – 1953
Neuvostolyriikkaa 2, Neuvostolyriikkaa 3, Neuvostoproosaa 2, Andrei Platonov: Sydän paikallaan
2. Neuvostoliitto 1954 – 1970
Jevgeni Jevtušenko: Kyllä ja ei, Ilja Erenburg: Suojasää, Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa, Valentin Rasputin: Marian rahat
3. Neuvostoliitto 1971 – 1991
Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt, Vasili Šukšin: Punainen heisipuu, Arkadi ja Boris Strugatski: Stalker, Jaakko Rugojev: Maan huolia
4. Muu Neuvostoliitto
Neuvostoproosaa 3, Kamelinsilmä, Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja, Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva
5. Viro
Uusien siipien kasvaminen, Debora Vaarandi: Tuulen valossa, Jaan Kross: Silmien avaamisen aika, Mats Traat: Viisi tanssia
6. Baltia
Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja, Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja, Suomenlahden takaa – Viron uutta proosaa, Alberts Bels: Häkki
7. Puola
Stanislaw Lem: Futurologinen kongressi, Jerzy Andrzejewski: Vetoomus, Lech Walesa, Kieślowski on Kieślowski
8. Itä-Saksa
Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset, Christoph Hein: Vieras ystävä, Christa Wolf: Kesänäytös, Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet
9. Tsekkoslovakia
Bohumil Hrabal: Liian meluista yksinäisyys, Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille, Tarjoilin Englannin kuninkaalle, Josef Škvorecký: Luutnantti Borůvkan murheet
10. Unkari ja Romania
Miljoona km Budapestistä, Puulta puulle, Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan, Ákos Kértesz: Kunnon ihminen
11. Balkan
Helakukkula, Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka, Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa, Jordan Raditškov: Vuoret tulivat lähelle
12. Suomi
Oili Tanninen: Samovaari – elämää Moskovassa, Pentti Saarikoski: Aika Prahassa, Juho Mäkelä: Näin naapurimaata, Jörn Donner: Berliini – arkea ja uhkaa
13. Muisteloita, esseitä ja morfiinia
Dmitri Šostakovitšin muistelmat, Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17, Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus, Mihail Bulgakov: Morfiini ja muista kertomuksia
14. Sosialismin lanu
Vera Panova: Serjoža, Klára Jarunková: Vaitelias veli, Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva, Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
15. Muu maailma ja sosialismi
Vihreä lisko, Kello 0, Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta, John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
16. Toisinajattelijat
Neuvostoproosaa 1, Sukukansojen novelleja, Bertolt Brecht: Galilein elämä, Osip Mandelstam: Ajan kohina

Aineiston pisteytys

Aineisto on pisteytetty neljäntoista sanaparin avulla. Sanaparit eivät aina ole toistensa vastakohtia, kuten eivät itä ja länsikään joka asiassa ole napit vastakkain. Mikäli vaikutelmani kirjasta on lähinnä ensin mainittua sanaa, olen antanut kirjalle yhden (1) pisteen. Mikäli kirjaa kuvaa lähinnä toiseksi mainittu sana, olen antanut sille viisi (5) pistettä. Mikäli vaikutelma pysähtyy sille välille tai jonnekin muuanne, kirja on saanut kolme (3) pistettä. Joskus olen antanut myös neljää (4) tai kahta (2) pistettä, mutta mitäpä siitä.

Sanaparit, joitten perusteella olen eritellyt kirjan subjektiivisen arvioni mukaan kuvastamia aiheita, tunnelmia tai kerrontaa:

rakkauskertomus – vihoittelu
toiveikas – alistunut
uskottava – uskotteleva
edistyksellinen – perinteinen
arkinen – jännittävä
asiallinen – humoristinen
juonikas – ennalta-arvattava
yhteiskunnallinen – propagandavapaa
eläväinen – kuolevainen
kehtuuttava – sujuva
tiukkamoraalinen – jarruttelematon
yhteisöllinen – yksilökeskeinen
kriittinen – maailmoita syleilevä
maalainen – kaupunkilainen

Kuten lukija huomaa olen tarkoituksellisesti sekoittanut sanaparien ennalta arvattavan järjestyksen ennalta-arvattavuuden ehkäisemiseksi. Sillä voisinhan pisteyttää kirjat haluamaani tulosta tukevalla tavalla, mikäli en tällä lailla olisi pakkaa tietoisesti sekoittanut!

Aineiston pisteytys on käytännön tasolla toimitettu syöttämällä osastoittain niin kirjan nimet kuin pisteetkin taulukkolaskentaohjelman märehdittäväksi. Eikä se kauaa niistä leivokaan näyttäviä esityksiä, kun vain jotain komentoja ohjelmalle antaa. Pisteytystä voi käydä tarkastelemassa seuraavasta linkistä (jos sen saa toimimaan):

Pisteytetyn aineiston analysointi osastoittain

Osastoittaisen analysoinnin helpottamiseksi olen antanut taulukkolaskentaohjelmalle käskyn laskea keskiarvon osaston kirjojen saamista yhteispisteistä. Laskennallisessa tutkimuksessa esille nousevista huomioistani merkittävin (ja samalla ainoa) onkin, että kunkin osaston pistemäärien keskiarvoksi muodostui 42. Ainakin kokonaisluvuksi pyöristettynä. Ajattelin, että se olisi selkeämpää? Kokonaisluvuista on aina helpompi jutella kuin tarkoista ja täsmällisistä desimaaliluvuista. Varsinkin loppuillasta. Sitä paitsi kysehän on kirjallisuudesta eikä mistään atomitieteestä. Tosin olen kuullut, että atomeissakin saattaa olla monenlaista osatekijää, eivätkä atomipainotkaan aina pysyne painoindeksin puitteissa?

Keskiarvon lisäksi en ole erityisemmin ruvennut tähän tutkimukseen notkeampaa matematiikkaa soveltamaan. Niinpä aineiston sini, cosini ja cotangentti jäävät nyt tarkastelematta. Tangentti on mukana vain siltä osin, missä määrin tutkimukseni tangeeraa itse aiheen kanssa.

Lukemani sosialistimaitten sosialismin aikaisen kirjallisuuden itseisarvoksi muodostuu siis 42. Vai olikohan se 39? Pitää vielä tarkastaa nämä luvut. Yhteenlaskun vaihdantalaki voi bilateraalialueella toisinaan tehdä tepposensa. Siinä menee silloin viisaskin vipuun. On hankkivinaan brent-laadun raakaöljyä ja saakin itäsaksalaisia käsipyyhkeitä.

Muu analysointi

Ei muuta analysoitavaa. Siis lukemieni kirjojen osalta. Lieneeköhän muuten?

maanantai 7. marraskuuta 2016

Leningrad - Ost-Berlin -haastekooste

Viime hetkellä entisten sosialistimaitten kirjallisuutta keräilemässä.

Joulukuussa 2015 päätin panna pystyyn lukuhaasteen, jossa tarkoituksena on entisten sosialistimaitten sosialismin aikaisen kirjallisuuden lukeminen. Nimeksi haasteelle rojautin Leningrad - Ost-Berlin. Nimi viittaa etäisesti Venedikt Erofejevin romaaniin Moskova - Petuski. Haasteen kaupunginnimet Leningrad ja Itä-Berliini edustavat tavallaan kadonneita kaupunkeja, sen nimisinä niitä ei enää tunneta. Sosialistiseen leiriin kuuluneet keskinen ja itäinen Eurooppa ovat muuttuneet, monilla valtioilla on nykyään uudet nimet, uusiakin valtioita on syntynyt. No, kaikkihan sen tietävät. Mutta tietävätkö kaikki millaista elämää ihmiset viettivät sosialistisissa maissa? Tietävätkö sen edes ne jotka sosialistimaissa elämänsä viettivät - muutoin kuin omalta osaltaan? Sainko minä asiat selville lukemalla kaunokirjallisuutta ja muutaman tietoteoksen? Tuskinpa vain. Moni asia tuntuu nyt tutummalta, mutta vielä enemmän kysymyksiä heräsi kuin vastauksia sain. Lue enemmän, luulet vielä enemmän? Ehkä ei ihan niinkään. Mutta jos jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan ja useammalla jopa kymmeniä tarinoita, niin kyllähän siinä lukemista kertyy vielä vuosiksi eteenpäin.
Kirjoja ei vahingoitettu kuvaa otettaessa.

Sitten se mainittu kooste. Luin reilut 70 kirjaa. Ihan kaikki eivät kerro elämästä sosialistisessa maassa. Tekijöillä on kuitenkin vahva kytkös johonkin sosialistiseen maahan. Esimerkiksi Bertolt Brecht kertoo lukemissani näytelmissä 30-vuotisesta sodasta ja Galileo Galileistä. Toisaalta kummassakin näytelmässä näkyy toisen maailmansodan vaikutus kirjailijaan. Noin yleisestikin toinen maailmansota oli erittäin merkittävä tapahtumasarja sosialististen kansandemokratioitten synnylle ja noitten maitten ihmisten elämälle. Mutta huomiot säästän toiseen tekstiini. Julkistan tässä joku päivä kaksi tekstiä aiheen piiristä. Ensimmäinen on gonzohenkinen tutkimusparodia, toisessa koetan puhua muutaman sanan tuntemuksistani ja lähes ymmärrettävällä tavalla. Nyt listaan tähän lukemani kirjat linkkeineen:

Neuvostoliitto:
Neuvostolyriikkaa 1 , Neuvostolyriikkaa 2 , Neuvostolyriikkaa 3 , Neuvostolyriikkaa 4
Neuvostoproosaa 1 ,  Neuvostoproosaa 2  , Neuvostoproosaa 3
Ilja Erenburg: Suojasää
Vera Panova: Serjoža
Osip Mandelstam: Ajan kohina
Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja
Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot
Jevgeni Jevtušenko: Kyllä ja ei
Vasili Belov: Kaksi valoisaa vastakkain
Marina Tsvetajeva: Valitut runot
Boris Pasternak: Tohtori Živagon runot
Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Konstantin Paustovski: Venäjän sydänmailla
Jaakko Rugojev: Maan huolia
Kamelinsilmä
Valentin Rasputin: Marian rahat
Andrei Platonov: Sydän paikallaan
Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa
Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia
Arkadi ja Boris Strugatski: Stalker - Huviretki tienpientareelle , Hankalaa olla jumala
Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva
Dmitri Shostakovitshin muistelmat
Vasili Šukšin: Punainen heisipuu
Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt
Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

Baltia:
Jaan Kross: Silmien avaamisen päivä
Suomenlahden takaa  Viron uutta proosaa
Uusien sulkien kasvaminen  Kymmenen nykyvirolaista runoilijaa
Debora Vaarandi: Tuulen valossa
Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus
Mats Traat: Viisi tanssia
Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja
Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja
Alberts Bels: Häkki

Puola:
Stanisław Lem: Futurologinen kongressi
Jerzy Andrzejewski: Vetoomus
Lech Walesa
Kieslowski on Kieslowski

DDR:
Christoph Hein: Vieras, ystävä
Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset
Bertolt Brecht: Galilein elämäÄiti Peloton ja hänen lapsensa
Christa Wolf: Kesänäytös
Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet

Tšekkoslovakia:
Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyysTanssitunteja aikuisille ja edistyneille , Tarjoilin Englannin kuninkaalle
Klára Jarunková: Vaitelias veli
Josef Škvorecký: Luutnantti Boruvkan murheet

Unkari:
Miljoona kilometriä Budapestiin  Unkarilaisia novelleja
Ákos Kertész: Kunnon ihminen

Romania:
Puulta puulle  Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transilvaniasta
Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan

Bulgaria:
Helakukkula  -  bulgarialaista lyhytproosaa
Jordan Raditškov: Vuoret tulevat lähelle

Jugoslavia:
Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa

Albania:
Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Suomi:
Juho Mäkelä: Näin naapurimaata
Pentti Saarikoski: Aika Prahassa
Oili Tanninen: Samovaari - Elämää Moskovassa
Jörn Donner: Berliini - arkea ja uhkaa

Americas:
John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta
Kello 0   Latinalaisen Amerikan runoja ja runoelmia
Vihreä lisko  Kuuban uutta runoutta

Unkarista, Virosta, Neuvosto-Karjalasta ja Suomen Lapista luin novelleja kirjasta
Sukukansojen novelleja.

Elämässä harvoin asiat loppuvat kerta kaikkiaan. Armonsa ainakin säilyy, jos ei muuta. Voi olla, että palaan vielä useinkin sosialismin ajan kirjallisuuden pariin. Nyt tämä projekti kuitenkin tulee pääteasemalle. Olisi ollut ihan kiva käydä joskus Berliinissä ihmettelemässä  tv-tornia, kulkemassa Unter den Lindenillä, katselemassa valtiopäivätaloa. Sen sijaan kävin Tallinnassa. Otin siellä valokuvan tylynnäköisestä seinästä. Olkoon se loppukuvana kertomassa, että se on loppu nyt. Kiitos kaikille kanssakulkijoille!