Powered By Blogger

torstai 28. tammikuuta 2016

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Amerikkalainen luonnon ystävä ja filosofi Henry David Thoreau (1817 – 1862) kirjoitti The Atlantic Monthlyn vuoden 1862 kesäkuun numerossa julkaistun tekstin, joka sai otsikokseen Walking. Wikipedian mukaan Thoreau kuoli saman vuoden toukokuun alussa, joten teksti on varmaan julkaistu hänen muistokseen. Kirjoituksen loppu vaikuttaa hengellisesti sävyttyneeltä, matkalta kohti Taivaan kirkkautta. Vuonna 1997 ilmestyi Thoreaun tekstistä Markku Envallin laatima suomennos nimellä Kävelemisen taito.

Pieni katkelma tekstistä kertonee sen hengellisistä sävyistä:

Nämä tilat, jotka olen itse mitannut, nämä rajat jotka olen saattanut voimaan, näkyvät vielä hämärinä kuin usvan läpi, mutta niillä ei ole kemiallisia ominaisuuksia niitä kiinnittämään; ne lakkaavat näkymästä lasin pinnassa, ja maalarin maalaama kuva erottuu hämärästi alta.

Vrt. 1. Kor. 13:12 ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Thoreau kirjoittaa Luonnosta isolla alkukirjaimella niinkuin uskova ihminen kirjoittaa Jumalasta. Viittaukset eri uskontoihin antavat mielestäni ymmärtää, että Thoreaun suhde Luontoon on tavallaan kurkottamista kohti Jumalaa. Tekstissään Thoreau kuvaa kävelemistä Luonnossa, kulkemista siellä missä ei ole teitä ja ihmisen luomaa ympäristöä. Ihminen on Luonnossa sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on alunperin osa Luontoa, Luontoäidin lapsi. Thoreaun mukaan kullakin ihmisellä saattaa olla sivistyneen yhteiskunnan käyttämää nimeä todempi nimi, joka voi nousta esiin hänen nukkuessaan tai vihastuessaan tai hänen joutuessaan intohimon tai innoituksen valtaan. Kirjallisuudesta Thoreau ei löydä ihmisen aitoa luonnonlapsen kieltä, lähimmäs sitä pääsevät mytologiat, joissa ihminen on lähimpänä yhteyttä siihen maaperään, josta ihmissuku on kasvanut.

Tekstin alkupuolella Thoreau kertoo kävelevänsä itse mieluiten lännen suuntaan. Hän näkeekin lännen ihmiskunnan oikeaksi kulkusuunnaksi. (Ja onhan se myötäpäivään kulkemista!) Hän yhdistää tekstissään lännen Amerikkaan ja kuvailee miten Amerikka on vielä neitseellinen, tuottaa runsaita satoja ja kasvattaa monenlaisia korkeita puita. On hyvä ettei Thoreau tiennut kirjoittaessaan millaiset ajat preerioilla olivat koittamassa! Toisaalta hän viisaasti täsmentää, että suunnalla kohti länttä hän tarkoittaa ihmiskunnan etenemistä Luonnon suuntaan. Niin että saavutettuaan tietyn kehitysasteen ihmiskunta oivaltaa edetä siihen mikä on olennaista, Luonnon yhteyteen. Thoreau ei kirjoita paluusta menneeseen vaan kehittymisestä Luonnon osaksi ja ihastelijaksi.

Thoreau rakastaa metsiä. Jaan hänen kanssaan tämän rakkauden. Thoreaun mukaan Uudessa Englannissa ei vielä hänen aikanaan maisemaa omistanut kukaan. Kävellä sai melko vapaasti. Hän kuitenkin ennustaa tulevan ajan, jolloin metsäinen

maa erotetaan aidalla niin kutsutuiksi huvipuistoiksi, joista vain jotkut saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.

Tästä on esimerkkinä Siilinjärvelläkin sähköpaimenella aidattuja metsämaita.

Kirjasessa on 77 sivua. Sen lueskeluun kului minulta pari päivää.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle

Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti wikipedian mukaan jo vuonna 1971 julkaistun romaanin Obsluhoval jsem anglického krále. Ilmeisesti valtiovallan sallimana kirja ilmestyi Tšekkoslovakiassa joskus myöhemmin. Vuonna 1991 julkaistiin Hannu Ylilehdon laatima suomennos nimellä Tarjoilin Englannin kuninkaalle.

Tarjoilin Englannin kuninkaalle on minämuodossa kirjoitettu, paikoin ilkikurinen, mutta loppua kohti filosofisemmaksi kääntyvä romaani. Se kertoo lyhytkasvuisen tšekkiläisen tarjoilijan elämäntarinan.

Kirjan alkupuolella tarjoilija on kiinnostunut elämän materiaalisesta puolesta – ennen kaikkea rahasta ja tyylikkäistä vaatteista. Sänkyhommat kiinnostavat myös. Nuorella tarjoilijalla onkin menestystä tavoitteissaan: rahaa ja frakkipukuja kertyy, niin myös eroottisia elämyksiä. Samaan aikaan hänen ammattitaitonsa kasvaa. Hän pääsee töihin arvostettuihin ravintoloihin, joissa saa koulutusta alan ammattilaisilta. Erityisen tärkeäksi opettajaksi muodostuu hotelli Pariisin ilmiömäinen hovimestari Skřivanék, mies joka on tarjoillut Englannin kuninkaalle, kuten hän useampaan kertaan pääsee huomauttamaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930- ja 40-luvuille, joten tšekkien ongelmallinen suhde saksalaisiin nousee vahvasti esille. Kirjassa kuvataan nuorten tšekkiradikaalien hyökkäilyä maassa asuvia saksalaisia kohtaan. Kertoja tutustuu sudeettisaksalaiseen naiseen ja solmii hänen kanssaan läheisen suhteen. Tšekkoslovakian miehitys ja saksalaisten merkilliset meiningit uuden Euroopan rakentamiseksi saavat oman osansa kirjan tapahtumista kuten myös sotaonnen kääntyminen ja siitä seuraavat hankaluudet saksalaisten myötäilijälle.

Kertojan näkemykset elämästä ja sen tarkoituksesta kehittyvät tapahtumien myötä. Loppua kohti materialistinen suhtautuminen elämään saa väistyä uudenlaisen, mietiskelevän asenteen vallatessa mieltä. Kirjan loppupuoli olikin mielenkiintoisinta luettavaa, sitä vastoin kertomukset hankehommista, keikaroinnista ja naimisista tuntuivat lähinnä kertomuksilta. Sodanjälkeisen uuden hallinnon ohjaama kertoja joutuu fyysilliseen työhön syrjäisille seuduille ja tutustuu siellä aluksi ranskalaisen kirjallisuuden professoriin sekä professorin seurassa viihtyvään nuoreen naiseen. Nämä tuttavuudet, samoin kuin entinen työtoveri, hovimestari Zdeněk, osoittavat hänen elämälleen uuden suunnan ja lopulta kertoja löytää itsensä rajaseudulta muistojensa parista:

te idiootit, sinä inha ihmissuku, kavala ja alhainen, hän sanoi ja sätti meitä saadakseen meidät sinne minne halusi, sinne missä huvituksenamme olisi runous, kauniit asiat ja tapahtumat, ja että kauneudella on aina suunta ja ulottuvuus kohti transsendenttista, siis ääretöntä ja ikuista.

Katselin tämän romaanin pohjalta tehdyn, samannimisen, vuonna 2006 valmistuneen elokuvan, jonka ohjasi Jiři Menzel. Koska pidän Menzelin vuonna 1966 ohjaamasta, Hrabalin novelliin perustuvasta elokuvasta Tarkoin vartioidut junat, odotin ehkä vähän liikaa tältä uudelta elokuvalta. Menzel on hajottanut romaanin selkeän aikajärjestyksen ja nuorta ja keski-ikäistä kertojaa esittävät eri näyttelijät. En pidä näistä ratkaisuista, eivätkä mielestäni romaanin pohdiskelevat sävyt välity elokuvasta kovin vakuuttavasti, vaikka loppua kohti tiettyä parannusta asiassa tapahtuukin.
Saan tästä suoritusmerkinnän Seitsemännen taiteen haasteeseen.

Kirjassa on 263 sivua. Luin pääosan siitä eilen sunnuntaina, alkupuolen aikaisemmin.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Neuvostolyriikkaa 4


Neuvostolyriikkaa sarjassa hyppäsin ykkösosasta suoraan neloseen, koska sen osan sain lainaan. Laina-aika alkaa lähestyä loppuaan, joten käydä rohelsin läpi koko kirjan sunnuntaina. Eipä siinä ole kuin 174 sivua, niin että ei ollut mikään ylivoimainen urakka.

Neljännessä osassa otetaan käsittelyyn sellaisia runoilijoita, joita ei vielä aiemmissa osissa ole esitelty. Kirjan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Runoja suomensivat Natalia Baschmakoff, Aila Meriluoto, Pekka Pesonen, Pentti Saaritsa ja Ilpo Tiihonen. Alussa on Johdatukseksi-niminen kirjoitus, jonka pääosin laati Pekka Pesonen. Suosittelen Pesosen kirjoitusta sellaiselle henkilölle, joka haluaa tietää mitä runoudessa tarkoitetaan käsitteellä sosialistinen realismi. Pesonen tarkastelee Neuvostoliiton runoutta monelta eri kantilta, poimin tähän kuitenkin vain tekstistä ensimmäisenä löytyvän, hienon kiteytyksen 1930 ja -40-lukujen neuvostorunoudesta:

Runouden ja hallitusvallan sille asettamien normien välillä ei juuri ilmennyt näkyvää kitkaa. Syynä ei ollut kuitenkaan se, että runous olisi ollut vain orjallista, huonoa kirjallisuutta. Monilla taiteilijoilla vaatimukset vastasivat heidän omaa näkemystään ja innoitustaan. Optimismi, usko tulevaisuuteen, teemojen etsintä kunniakkaasta menneisyydestä ja raskaasta, mutta uljasta tulevaisuutta luovasta nykyisyydestä synnytti vahvan tunnelatauksen kannattamaa runoutta.

Uskoisinpa jopa, että edellä oleva piti paikkansa monien osalta vielä pitkään sotien jälkeenkin. Sitä paitsi se runouden uljashenkisyys mielestäni näkyy ja tehoaa minunlaisiini herkkiin, nuoriin lukumiehiin. Minusta sosialistinen realismi on parhaimmillaan ponnistelujen romantiikkaa, ihmisen taistelua paremman tulevaisuuden puolesta. Kirjassa kerrotaan sekin, että sosialistinen realismi vahvistettiin vuoden 1934 I kirjailijakokouksessa ainoaksi luovan taiteellisen toiminnan metodiksi.

Kirjassa esitellään yhdeksän runoilijan elämää ja runoutta. Puheena olevasta kirjasta lukemani perusteellä listaan aika lyhyesti jotain pientä ja nättiä jokaisesta runoilijasta:

Nikolai Tihonov (1896 – 1978) valmistui Pietarin kopiksesta. Hän soti talvisodassa Suomea vastaan ja osallistui myöhemmin mm. Berliinin valtaukseen. Niinpä Tihonov sopii erinomaisesti Leningrad – Ost-Berlin -haasteen runoilijaksi. Lainaankin tähän katkelman hänen runostaan Balladi nauloista. Runo kertoo sotalaivan miehistöstä, joka kohtaa kunniakkaasti loppunsa:

Miehistä kaikkein nuorin, rohkein, uhmapäisin
katseli kuinka aurinkoinen aallokossa läikki.

”Samapa sikseen, sanoi, – tuleehan se kerta.
Rauhallisinta kai on päällään kilometri merta.”

Nikolai Tihonov: Balladi nauloista (1921 – 24) suomentanut Ilpo Tiihonen

Nikolai Zabolotski (1903 – 1958) oli siitä kiinnostava runoilija, että hän muutti lapsena vanhempiensa mukana seudulle, jota asuttivat suomensukuiset marit. Ilmeisesti elämä oli luonnonläheisempää kuin venäläisillä ja tämä vaikutti runoilijaan, jonka runoissa kuvataan marien lisäksi myös luontokappaleita.

Daniil Harms (1906 – 42) kirjoitti absurdeja tarinoita ja lastenrunoja. Valitettavasti kokoelmaan ei ole suomennettu yhtään hänen lastenrunoaan. Harmsin tarinoita on saatavilla suomennettuina ainakin kolmen tai neljän kirjan muodossa. Olen lukenut niistä pari ja minusta Harms kyllä ottaa poliittisesti kantaa toisin kuin Pesonen Johdatuksessa kirjoittaa.

Stepan Štšipatšov (1899 – 1979) kirjoitti suosittuja helppotajuisia laulunomaisia runoja.

Margarita Aliger (1915 – 1992) kirjoitti sota-aikana kuuluisaksi tulleen runoelman partisaanityttö Zojasta, joka jää saksalaisten vangiksi.

Olga Berggolts (1919 – 75) kirjoitti nk. Piiritysrunoelmat Leningradin piirityksestä. Myöhemmin hän kirjoitti vielä Stalingradistakin.

Konstantin Simonov (1915 – 79) kirjoitti pääasiassa proosaa ja usein sota-aiheista. Sodan aikaan tulivat kuitenkin tunnetuiksi hänen sota-aiheiset runonsa, joista kaksi on kirjassa. Ne ovatkin ihan komeita, mutta niistä olisi ollut hankala näpsäistä katkelmaa, joten lukekaa itse, jos kiinnostaa. Runoa Odata minua mainostetaan kirjassa Neuvostoliiton tunnetuimmaksi sotarunoksi. Runossa sotilas kertoo taistelevansa sen voimalla, että tietää rakkaansa odottavan häntä vaikka mikä tulisi. Kirjasta löytyvä Dagestanilainen maljapuhe loppuu hersyvän pirullisesti. Simonov vuorotteli Aleksandr Tvardovskin kanssa suojasäitten ja tiukempien aikojen vaihdellessa aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana.

Leonid Martynov (1905 – 80) kuvataan mielenkiintoisena runoilijana, jota jotkut olisivat halunneet nimittää tieteisrunoilijaksikin. Valitettavasti kirjaan hänen töistään valitut viisi runoa eivät tuo tätä puolta esiin.

Aleksandr Tvardovski (1910 – 71) toimi aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana suojasäitten aikaan. Häneltä on kirjassa esillä kosolti runoja, pidin varsinkin varhaistuotannon selkeästä tyylistä ja maalaisaiheista. Tvardovski on kirjoittanut myös smolenskilaisesta kansanmies-tyyppisestä sotasankarista Vasili Tjorkinista. Tjorkin-runoja on mukana jonkin verran, mutta niistä en nyt innostunut.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Bohumil Hrabal: Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille

Tšekkoslovakialainen Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti vuonna 1964 julkaistun teoksenTaneční hodiny pro starši a pokročilé. Vuonna 1966 ilmestyi Aarno Peromiehen tekemä suomennos nimeltä Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille. Suomennoksen takakannessa teosta kuvaillaan laajaksi novelliksi.

Hrabalin Tanssituntien erityispiirre on se, että kirjan teksti ei varsinaisesti katkea lukuihin tai kappaleisiin, takakannessa kerrotaan tekstin koostuvan yhdestä ainoasta monikerroksisesta virkkeestä. Välimerkkejä on sentään käytetty ja tavallaan sanottava kyllä ajoittain katkeaa, mutta siitä siirrytään ilman sen kummempia yhdistelyjä puhumaan jostain muusta edelliseen ehkä jollain tapaa liittyvästä? Yhtymäkohtia edellä kerrottuun voi yrittää etsiä toistoista – kirjassa mainitaan kertojan lukukokemuksina Maailmankatsaus, Havliček ja herra Batistan kirja sukupuolisesta terveydenhoidosta. Karel Havlíček Borovsky näyttää wikipedian mukaan olleen tšekkiläinen, valtion jonkinasteiseen kotiarestiin sulkema kirjailija 1800-luvulla. Toinen muutamaan kertaan toistuva maininta koskee Euroopan renessanssin rakastamista. 1500-luvun kirjailijoista ainakin Rabelais käytti Pantagruel-tarinoissaan katkeamattomasti höpöttävää kertojaa. Näitä nimiä ei kumminkaan kirjassa mainita.

Tarinoijana kirjassa on vanhempi mieshenkilö, joka vaikuttaa kertovan elämänvaiheistaan nuorelle naishenkilölle. Aina niin tarkkaavainen kirjan takakansi on löytänyt kertojalle nimenkin, Pepin, minulta se nimi jäi huomaamatta. Wikipedia-artikkelissa kerrotaan Hrabalin omaksuneen herkeämättä noruvan jutustelutyylisen kerronnan Pepin-sedältään, https://fi.wikipedia.org/wiki/Bohumil_Hrabal. Joka tapauksessa kertoja on palvellut Itävallan armeijassa ja hänen sinne tänne polveilevat kertomuksensa ylipäätään sijoittuvat monin paikoin Itävallan aikaan. Itävalta nähdään tiukan komennon maana, jossa pidettiin huolta täsmällisestä sotilaskurista viimeiseen asti. Siitä huolimatta tai sen vuoksi juuri kertoja käyttäytyy tarinoissaan kuin sotamies Švejkin ja Don Juanin luistavasti toimiva yhdistelmä. Naimajuttuja riittää vaikka ihmeempiin rivouksiin ei langetakaan. Myös kirjoitusajankohdan olot mainitaan verrantona menneisiin aikoihin. Esimerkiksi äitinsä kertoja sanoo olleen stahanovilainen työn sankari kastellessaan uutterasti lanttupeltoaan ja menneinä aikoina on laulamalla ja juttuja kertomalla jouduttu hoitamaan se viihdyke, jonka nykyään tarjoavat televisio ja radio.

Laitan tähän näytteen tekstistä:

on minulla muisti! ja siitä on mieleni hyvä! tai: leipä tehtiin semmoisesta rukiista, jota oli pidetty ladoissa marraskuuhun saakka, kaikki ehti vielä imeytyä tähkäpäistä jyviin, vasta sen jälkeen puitiin, tuoksu leijaili kilometrien päähän, kun tätä jumalanlahjaa leivottiin, kuta vanhempaa sitä parempaa, sen takia keisarikin ajoi mieluummin landoovaunuissa kuin autossa, ja mieluiten hän joi viiniä, hänhän kuoli käymälässä, mutta Euroopan renessanssia hän osasi vaalia sen Schrattinsa kanssa, minä olin vartiomiehenä Meidlingissä ja näin keisarin, Katharina Schratt seisoi tikapuilla ja nyppi nuppineuloja ja keisari kurkisteli hänen hameidensa alle kuin Goethe, tikapuita pidellessään ja avustaessaan,

Kirjassa on 94 sivua, luin sen eilen, mutta en jaksanut illalla kirjoittaa tätä tekstiä, se jäi nyt krapulaiseen aamuun. Nyt olisi ollut parempi lukea neuvostolyriikkaa, mutta jospa senkin ehtii. Tämä kirja sopii itäblokin maitten kirjallisuus -haasteeseen kuin isä äidin selkään – tai ristinpuu Kristuksen selkään.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Miljoona kilometriä Budapestiin

Hannu Launonen valitsi ja suomensi valikoiman unkarilaisia novelleja vuosilta 1909 – 1986. Launonen kirjoitti kirjaan myös Jälkisanan, jossa hän kertoo lyhyesti Unkarin novellitaiteen kehityksestä 1900-luvulla sekä kuvailee kirjan kunkin novellistin tuotantoa. Valikoima ilmestyi vuonna 1987 ja sai nimekseen Miljoona kilometriä Budapestiin.

Ensimmäinen novelleista on mielestäni kirjan komein. Se on Zsigmond Móriczin vuonna 1909 julkaistu novelli Seitsemän kreutseria. Seitsemän sivun aikana novellissa piirtyy kuva köyhästä maasta. Äiti opettaa poikansa nauramaan silloinkin kun itkettää, äiti nauraa, kun kaikki toivo on jo tiessään.

Kirjan alkupuolen novelleissa kuolema on turhankin tavallinen vierailija. Ihme kyllä sotien jälkeisissä novelleissa tahti vähän tasoittuu (tai sitten siihen tottuu!?), ainakin jos kaikki muistelojaksot jätetään laskuista. Tunnelma novelleissa on usein pessimismin leimaama. Varsinaisesti vain yhdessä kirjan kahdestakymmenestäyhdestä novellista ollaan koomisella virityksellä liikkeellä. Tämä harva poikkeus on István Csurkan novelli LSD (vuodelta 1972). Voi tietysti olla, että puheet maailmanvallankumouksesta eivät ole tuolloin Unkarissa jaksaneet huvittaa kaikkia ihan siinä määrin kuin meikäläistä.

Muutaman novellin sävyä voisin kuvailla toteavaksi. Tähän ryhmään luen esim. Károlyi Szakonyin novellin Korallinpunainen Fiat (1977). Fiat-tarinan yksinäisestä naishenkilöstä tuli mieleeni Christoph Heinin romaanin Vieras, ystävä (1982) sankaritar. Magda Szabó on novellissaan Kukonlaulun aikaan (1967) käyttänyt samantapaista näkökulmatekniikkaa kuin Virginia Woolf joskus lukemassani teoksessa Aallot (1931). Tosin siinä missä Woolf kirjoittaa aalloista, puutarhasta ja auringon kimalluksesta, kertovat Szabón hahmot kesäkeittiöstä, omenista ja sairaalan katon hohteesta. Szabón novelli kuvaa uusperheen sisäisiä suhteita.

Omanlaisiaan lempeitä kerronnallisia sävyjä rankoissa aiheissa edustaa István Örkény kahdella novellillaan, jotka sijoittuvat hänelle tyypillisesti sotaan. Ferenc Sánta on myös saanut mukaan kaksi novellia. Jumala vaunuissa (1970) muistuttaa mystistä kansantarinaa maaseudulta, sen sijaan Vanha mies ja nuori (1959) jutustelevat työn ohessa kirjoitusajankohtaansa valitettavan hyvin sopivassa ympäristössä. Lempeän tarinoinnin vastakohtana toimivat mm. Géza Csáthin hurja lapsikuvaus Pikku Emma (1912) ja Miklós Mészölyn surrealistisella tavalla vertauskuvallinen Varjo (1959). Tuoreimmat kertojat ovat vankasti eurooppalaisen proosakirjallisuuden edustajia. Unkarilainen yhteiskunta ei nouse heidän kertomustensa pääosaan. Géza Bereményin novellissa Kaulus pystyssä (1983) tosin luetellaan parin sivun verran Unkarin historiaa koulun seinillä oleville tauluille ripustettuna. Että minulle jäisi hyvä maku suuhun, lainaan näytteeksi valoisimman pätkän valikoiman niminovellista Miljoona kilometriä Budapestiin (1967), jonka kirjoitti Erzsébet Galgóczi. Katkelmassa 14-vuotias poika kertoo miksi hän haluaa kouluttautua rakennuksen apumieheksi:

”Minä haluan rakentaa äidille talon. Ensin teen ihan pienen, vähitellen suurennan sitä, rakennan huoneen tai kaksi lisää, verannan, kylpyhuoneen, vajan ja kaikki. Ja äiti voi istuttaa pihan täyteen kukkia, ja ystävät tulevat käymään, ja naiset kertovat, miten kurkut säilötään talveksi.”

Kirjassa on 282 sivua. Luin sen läpi kolmessa päivässä.