Powered By Blogger

maanantai 1. helmikuuta 2016

John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa

John Steinbeck (1902 – 1968) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun matkakertomuksen nimeltä A Russian Journal. Valokuvat teokseen otti Robert Capa (1913 – 1954). Olli Mäkisen laatima suomennos ilmestyi vuonna 2002 nimellä Matkalla Neuvostoliitossa.

Maaliskuussa 1947 kirjailija Steinbeck ja valokuvaaja Capa saivat newyorkilaisessa baarissa ajatuksen matkustaa Neuvostoliittoon. He tahtoivat puhuttaa neuvostokansalaisia, kysellä heidän elämänmenostaan ja tehdä aiheesta reportaasin. Neuvostoliiton viisumi järjestyi helposti Steinbeckille, mutta valokuvaajaksi konsulaatista ehdotettiin neuvostoliittolaista henkilöä. Lopulta viisumi kuitenkin heltisi valokuvaajallekin ja elokuun alussa 1947 Steinbeck ja Capa matkustivat Tukholman ja Helsingin kautta Neuvostoliittoon.

Kirjassa Steinbeck kertoo sanoin ja Capa valokuvin vierailusta aikajärjestyksessä. Ensimmäinen majapaikka Moskova on amerikkalaisvierailijoille masentava, iloton paikka, jossa tulkkia lukuunottamatta kukaan ei uskaltaudu puhelemaan vierasmaalaisen kanssa. Moskovasta Steinbeckille jää kiireisen, hieman tylyn kaupungin vaikutelma. Kirja saa valoisampia sävyjä, kun miehet pääsevat matkustamaan Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan ulkopuolelle, Ukrainaan ja Gruusiaan. Sen sijaan käynti Stalingradissa tuottaa pettymyksen toisensa jälkeen, valokuvauskielto koskee kovin monia kohteita ja vetää valokuvaajan mielen matalaksi. Neuvostoliitossa eletään sota-aikaa vielä vuonna 1947, Kiovan ja Stalingradin kaduilla marssivat saksalaisten sotavankien joukko-osastot.

Kiovassa miehet saavat kosketuksen neuvostoliittolaisiin, jotka ovat avoimia ja kiinnostuneita heistä eivätkä kaiken aikaa pelkää omia viranomaisiaan. Ukrainalaisten kirjailijoitten kanssa käydyt keskustelut täydentyvät vierailuilla kahdella kolhoositilalla, joilla molemmilla on Ukrainan kansallisrunoilijan, Ševtšenkon nimi. Miehet saavat nähdä miten sodan runteleman valtion maatalous toimii koneitten puuttumisesta huolimatta. Heitä myös syötetään ja juotetaan, laulu ja tanssi seuraavat maljapuheita.

Stalingradissa Steinbeck ja Capa vierailevat sankarillisella panssarivaunutehtaalla, joka piti yllä toimintaansa jopa saksalaisten saartaessa kaupunkia. Vaikka tehdas onkin muutettu traktoritehtaaksi, ei kuvauslupaa heru, mutta miehet saavat käydä tehtaassa.

Reissun kohokohta on vierailu eksoottisessa Gruusiassa. Matkalla lentokone tekee välilaskun Suhumissa, niin että lentäjät pääsevät uimaan Mustaanmereen! Tbilisissä miehet tutustuvat hurjapäiseen autokuskiin, joka kiidättää heitä jeepillä nähtävyydestä toiseen. He tapaavat paikallisia taiteilijoita ja vierailevat myös Batumissa katselemassa erilaisten parantoloitten ja lepokotien kirjomaa Mustanmeren rannikkoa sekä piipahtavat teesovhoosissa. Vieraat ahdetaan joka paikassa täyteen ruokaa ja juomaa.

Se on lumoava paikka, Gruusia, ja sillä hetkellä kun sieltä lähtee, se muuttuu unennäöksi. Ja sen ihmiset ovat lumoavia. On totta, että heidän maansa on koko maailman rikkaimpia ja kauneimpia, ja he elävät sen mukaan. Ja nyt me ymmärsimme täydellisesti, miksi venäläiset olivat aina sanoneet meille: ”Ennen kuin olet nähnyt Gruusian, et ole nähnyt mitään.”

Moskovaan palattuaan Steinbeckin on jo pakko kieltäytyä votkasta ja hän alkaa harrastaa gruusialaisia viinejä. Loppuhuipentuman Neuvostoliiton reissuun tarjoaa Moskovan 800-vuotisjuhla, joka kuitenkin jää melko ulkokohtaiseksi kokemukseksi.

Kaiken kaikkiaan kirjasta syntyy sellainen olo, että Neuvostoliitossa vierailija on saanut paremman kuvan maasta lähestymälle sitä syrjäseutujen ihmisten kautta. Miesten tapaaman amerikkalaisen kirjeenvaihtajan siteeraama kirja 1600-luvulta kertoo hyvin miten pitkään ulkomaalaisen on ollut vaikea solmia suhteita venäläisiin.

Kirjassa on 205 sivua. Aloitin lukemisen ehkä lauantaina ja loppuun pääsin maanantaiaamuna.

8 kommenttia:

  1. Vuosia sitten olen tämän lukenut, muistanko oikein, että Steinbeck arveli itsekin kohtaamisten ihmisten kanssa olleen enemmän tai vähemmän järjestettyjä? Poika Tuominen taisi Kremlin kelloissa todeta, että ulkomaalaisille kovasti ainakin 1930-luvulla järjestettiin edullinen kuva sosialismista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle ei jäänyt sellaista kuvaa, että Steinbeck olisi pitänyt tapaamisia järjestettyinä paitsi tapaamisia kirjailijoitten ja muitten taiteilijoitten kanssa. Tietysti käynnit kolhooseille ja sovhooseille oli järjestetty myös, mutta kohtaamiset ihmisten kanssa tuntuivat menevän ihan inhimillisiä latuja, siitä kuka saa kestitä vieraita jopa vähän kiisteltiin kolhoosissa! Minun mielestäni tässä kirjassa Neuvostoliitosta nousee esiin kuva, joka tuntuu aika todelta. Maa on valtava, se on keskusjohtoinen, epääluuloa ja Stalin henkilöpalvontaa esiintyy, samoin kuin uuden sodan pelkoa. Asiat toimivat miten toimivat silloin kun toimivat. Ihmiset ovat yhteistiloilla ahkeria ja työteliäitä, haluavat kehitystä. Tehtävää on paljon, maa on isolta osin raunioina sodan jälkeen.

      Poista
  2. Hieno vinkki, laitoin tämän heti kirjastovaraukseen! Olen tosi innostunut Steinbeckista juuri nyt. :) Luin hiljattain Routakuun aika -kirjan, ja myös Tyytymättömyyden talvi on luettuna. Näistä molemmista pidin tosi paljon, ja Steinbeckin kerrontatyyli on minun makuuni näissä kirjoissa. Tästä esittelemästäsi kirjasta saankin hyvän alun haasteeseesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidän myös Steinbeckin kerronnasta. Se on niin luonnollisen oloista ja kikkailematonta. Tämä kirja ei loista kerronnallisesti. Uskon, että Steinbeck esittää itsensä aika lailla sellaisena kuin on. Hänen matkan aikana tekemänsä ironiset huomautukset Neuvostoliitosta ovat jääneet pääasiassa kirjan sivuille. Tosin tulkki-opas saa välillä toimia sijaiskärsijänä koko neuvostokansan puolesta matkan rasituksista kärsivien miekkosten äkäillessä.

      Poista
  3. Olen lukenut paljon Steinbeckin kirjoja, mutta tämä on täysin vieras minulle. Mielenkiintoinen kirja, ehdottomasti lukuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämän voi lukea ihan muuten vain. Sodanjälkeinen Neuvostoliitto on mielenkiintoinen matkakohde. Ja käväistään siinä kirjan alkusivuilla Helsingissäkin - rautaesiripun takana!?

      Poista
  4. Steinbeck näyttää olevan nyt Herran vuonna 2016 ajankohtainen kirjailija sekä sinulle ja kustannusosakeyhtiö Tammelle että minulle.

    Tähän mennessä vuoden ainoana romaanimuotoisena kirjana olen lukenut Steinbeckin natsimiehityskuvaelman Routakuun aika (1942), muutamaa päivää ennen kuin Tammi toi markkinoille siitä uuden painoksen Keltaisessa kirjastossa. Samaisessa Keltaisessa kirjastossa on tarkoitus myös syksyn tullen julkaista kokonaan uusi suomennos Steinbeckin pääteoksesta Vihan hedelmät (1939), 72 vuotta Matsonin ensisuomennoksen jälkeen.

    Esittelysi Matkalla Neuvostoliitossa -matkakertomuksesta valokuvaosioineen kaikkineen tuo mieleen, että se taisi saada vuonna 1966 sisarteoksen Steinbeckin julkaistessa Amerikka ja amerikkalaiset -reportaasinsa. Kyseessä oli muuten viimeinen Steinbeckin elinaikanaan julkaisema teos. (Itse en ole lukenut sen enempää Steinbeckin Neuvostoliitto- kuin Amerikka-raporttiakaan. Sen sijaan hänen matkakertomuksensa Matka Charleyn kanssa. Amerikkaa etsimässä (1962) - kuvaus Yhdysvaltain-kierroksesta matkailuautolla Charley-koira kumppanina - on tuttu, ja lukukokemus herättää edelleen idyllisluontoisia muistoja, vaikka Steinbeck matkallaan törmää mm. roturistiriitoihin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen ollut tietoinen siitä Amerikka-raportista, sen sijaan siitä, mistä Matka Charlien kanssa -teos kertoo en ollut muistaakseni tietoinen. Olisivat varmaan molemmat kelpo luettavaa juuri tuon Neuvostoliitto-kuvauksen perään. Routakuullakin olisi varmasti oma annettavansa.

      Poista