Powered By Blogger

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Neuvostolyriikkaa 3


Neuvostolyriikkaa esittelevästä kirjasarjasta luin viimeisenä kolmososan. Siinä on mukana nimekkäitä runoilijoita. Esittelyvuorossa ovat Velimir Hlebnikov, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Valikoiman sydämeksi muodostuvat Neuvostoliiton ja Venäjän runojen ruhtinattaren, Anna Ahmatovan, runot.

Tämänkin valikoiman ovat toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomentajina toimivat Natalia Baschmakoff, Eila Kivikkaho, Aila Meriluoto, Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Valikoiman alusta löytyvän Johdatukseksi-tekstin laati Pekka Pesonen. Natalia Baschmakoff kirjoitti Hlebnikovia käsittelevän osuuden. Teos ilmestyi vuonna 1978.

Aluksi on sanottava, että ihan kerralla en näitten runojen jalaksille päässyt keikkumaan. Toisella silmäilylläkin oli useimmiten katseltava vähän syrjäkarein. Se pisti miettimään sitä, mistä runollisuus syntyy, mikä oikeastaan on runon tehtävä, millaisista aiheista sen tulisi kertoa ja onko runon syytä sisältää jonkin sortin lopputulema? Se mitä osaan vastata, lienee viisainta esittää kysymysmerkin saattelemana. Valikoiman neuvostorunoilijoita on ehkä vähän väkinäistä nimittää neuvostorunoilijoiksi, sillä monella heistä oli vähintäänkin tuotantonsa suhteen napit vastakkain uusien vallanpitäjien taidekäsityksen kanssa. Sosialistinen realismi ei isompaa juhlaa vietä tässä valikoimassa. Mieleiseni näyte siitä löytyy Boris Pasternakin vuoden 1941 runosta, joka loppuu seuraavasti:

Moskova otti meidät vastaan,
hämärä vaihtui hopeaan,
nousimme metron maailmasta
portaita toiseen maailmaan.

Ja jälkikasvun tungoksesta,
kaidetta vasten vellovan,
lehahti mesileivän tuoksu
ja raikkaan tuomisaippuan.

(runosta Aamujunilla, suomentanut Anna-Maija Raittila)

Pasternakista muuten sivumennen kerrotaan, että Venäjällä häntä pidetään ennen muuta lyyrikkona. Minulle Pasternakin runot aukenivat yleisesti ottaen aika kitsaasti tai sitten ne eivät em. runoa lukuunottamatta tehneet ihmeempää vaikutusta. Sama pätee useimpiin valikoiman runoihin. Mandelštam vaikutti olevan parhaimmillaan Armenia-sarjansa runoissa. Mieleeni juolahti, että ehkäpä kaikille näille vallanpitäjän kanssa vaikeuksiin joutuneille runoilijoille olisi ollut viisainta lähteäkin oleskelemaan väljemmille vesille laajaan Neuvostoliittoon eikä yrittää pysytellä Moskovan ja Leningradin piireissä?

Anna Ahmatovalta teoksessa on mukana hänen kaunis rakkausrunonsa, jossa Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin Pentti Saaritsan suomentamana. Ahmatovan runoista muita merkittävämpi osa myös aukeni minulle – vaikutuksen kanssa oli sitten eri asia. Tykkäsin Ahmatovan nuoruusaikojen ironisia letkautuksia sisältävistä pikku runoista.

Kirjassa on 171 sivua ja lueskelin sitä nelisen päivää.

4 kommenttia:

  1. Tässä satsissa taitavat olla nykypäivänä parhaiten tunnetut runoilijat, onko sitten juuri pesäero sosialistiseen realismiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea varmaksi mennä vannomaan millä perustein meidän kulttuurinen viiteryhmämme on arvottanut Neuvostoliiton runoilijoita. Tämän valikoiman runoilijoista tuli mieleen, että heillä on ehkä jäänyt keisarillisen Venäjän (ja eurooppaalaisen ylipäätään) runouden kehitys päälle ja siitä syystä ovat tulleet omassa maassaan kaltoin kohdelluiksi, kun valta ja arvostukset ovat vaihtuneet.

      Mutta kun kysyit aikaisemmin, mikä kirjasarjan kirjoista olisi sopiva lukaista, niin ehkä minun suositusjärjestykseni voisi olla 1-3-4-2. Kakkosessakin oli silti ihan kelpo runoutta.

      Poista
  2. Olipa yllätävää, että juuri "Aamujunilla" puhutteli sinua. Itsekin olen aina pitänyt juuri tuosta runosta. Pasternak ja Mandelstam ovat osin kryptisiä runoilijoita, joiden runojen ymmärtäminen vaatii vaivannäköä. Tuon kolmososan runoilijat ovat niitä suurimpia järkäleitä, ja heillä kaikilla oli sukset ristissä neuvostovallan kanssa.

    Jos joskus matka sattuu Pietariin, kannattaa ehdottomasti käydä Ahamtovan Fontannyi domissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun mielestäni Aamujunilla, joka muuten oli minulle tuttu jo Venäjän runottaresta, on juuri sellainen runo, josta Neuvostoliiton valtiojohdolla on ollut aihetta ilahtua. Se on sitä paitsi lähes täydellisen uskottavan tuntuinen kuvaus, ainoastaan yksi kohta vähän särähtää korvaan, mutta se saattaa olla tulkintakysymyskin. Runona parempi kuin Majakovskin Runo neuvostopassista.

      Joo, olisi kiva käydä vielä Pietarissa, miksen voisi käydä Ahmatovan kuistillakin, mutta mieluummin jossain Sennajan liepeillä Dostojevskin Kellariloukkoa etsimässä.

      Poista