Powered By Blogger

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Boris Pasternak: Tohtori Živagon runot

Boris Pasternak (1890 – 1960) oli tunnettu neuvostoliittolainen runoilija, joka kirjoitti 1950-luvun puolivälin paikkeilla romaanin runoja sepittävästä tohtorista nimeltä Živago. Romaania en ole lukenut, mutta David Leanin sen pohjalta vuonna 1965 ohjaaman elokuvan olen katsellut puolenkymmentä kertaa. Koska romaanit eivät varsinaisesti kiehdo lyhytjännitteistä mieltäni, etsiydyin tälläkin kertaa mieluummin runojen pariin. Olen huomannut, että Tohtori Živago -romaanin lopusta löytyvät Tohtori Živagon runot ja nyt satuin Kuopion kaupunginkirjastosta löytämään pienen vihkosen, jossa oli pelkästään nämä runot, joten nautin sen. Runot suomensi pääosin Helvi Juvonen, osan runoista suomensi Arvo Turtiainen. Kummankin suomentajan osuudet on kirjaan merkitty. Runovihkonen julkaistiin vuonna 1958. Tuona vuonna Boris Pasternakille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto sekä hänen runoudestaan että em. romaanista.

Helvi Juvonen oli taitava runoilija, jonka säkeitä on kiva lukea. Hänen suomennoksenaan Pasternakin luomat tohtori Živagon runolliset maailmat pääsevät oikeuksiinsa. Paikoin sävähdyttävääkin eroottista latausta sisältävät rakkauskuvaukset ovat tärkeällä sijalla näissä runoissa. Esimerkkinä ihan siitä parhaimmasta päästä säkeistö Helvi Juvosen suomentamasta runosta Syksy:

Lailla puitten lehdet riisuvain
vaatteesi heität, kun tulee yö.
Syliini vaivut, ylläsi vain
on silkkiviitta ja tupsuvyö.

Eikä Arvo Turtiainen häviä tällä saralla Juvoselle. Runossa Selvittely Turtiainen hehkuttaa tohtori Živagon säkeitä suomeksi tähän tapaan:

Kätesi kuuma nosta rinnaltain,
olemme johdot täynnä latausta,
sylikkäin taaskin meidät – varo vain,
halumme paiskaa ilman varoitusta.

Rakkausrunojen ja kansanperinteen kuvausten lisäksi runot sisältävät loppua kohden lisääntyvän määrän kristillisiä kuvia, joitten tulkinta johdattaa minut muuallekin kuin raamatullisiin ajatuksiin. Miksi runossa Joulutähti puhutaan tähden punaisesta loimotuksesta? Miksi runon lopussa joulun tähti katsoo luolan kynnyspuulta kuin vieras? Miksi vieras? Onko evankeliumin sanomaan sekoittunut jotain tohtori Živagon omasta ajasta? Jotakin johon liittyy vieras punainen tähti? Samaan tapaan pohdiskelin aikoinaan lukiessani Joseph Brodskyn runovalikoimaa Joulutähti. Mistäpä sitä kaiken tietää ja selvän ottaa.

Joka tapauksessa nyt on tämäkin lysti luettu ja oikein kelpo runoiksi osoittautuivat tohtori Živagon sepitykset. Saattaapa olla, että tämän kunniaksi nautin kohta lautasellisen omenapuuroa ja käyn sitten vielä saunassa.

Kirjassa on 62 sivua. Sen lukemiseen käytin pari päivää.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Neuvostoproosaa 3

Neuvostoliiton novellistiikkaa esittelevän kirjan viimeinen, kolmas osa keskittyy sodanjälkeisen ajan kertomuksiin. Novellit on valinnut Sergei Zalygin ja suomentajana on Esa Adrian lukuunottamatta virolaista novellia, jonka suomensi Eva Lille. Jotkut novellit on suomennettu niitten venäjännöksistä. Esipuheen nimeltä Novellin uusi kukoistus kirjoitti Pekka Pesonen. Kirja ilmestyi vuonna 1979.

Esipuheessa Pekka Pesonen kertoo, että Konstantin Paustovskin johdolla Neuvostoliiton novellistit alkoivat jo ennen suojasään aikaa kirjoittaa vapaammin kuin sosialistisen realismin peliohjeet edellyttivät. Varsinainen neuvostonovellin kukoistuskausi alkoi kuitenkin 1950-luvun puolivälissä. Kertomukset käsittelivät tapahtumia inhimilliseltä näkökulmalta, ei pelkästään yhteisön parhaan näkökulmasta. Novellitaiteessa alkoivat näkyä ja kuulua pienten neuvostokansojen äänet. Tärkeänä nimenä nostetaan esiin Tšingis Aitmatov. Hänen lisäkseen useammin toistuvat mm. nimet Aksjonov ja Iskander, Belov ja Šukšin.

Käynpähän kertomukset lyhyesti läpi:

Valentin Katajev: Orvokki. Isoäiti Gerasimovna on henkilökohtaisen pettymyksen takia valinnut sosialismin rakentamisen inhimillisen onnen sijasta. Näköala neuvostoyhteiskunnan vanhustenhoitoon.
Valentin Rasputin: Ranskan tunteja. Koskettava kertomus, jossa pieni oppilas näkee nälkää ja kaunis ranskanope yrittää puuttua asiaan. (Minä muuten oppikoulun välitunneilla pelasin seinistä, ihan kuten tässä novellissa tehdään.) Tykkäsin tästä tosi paljon!
Vasili Aksjonov: Sesongin jälkeen. Tarina Sotshista. Sisältää jatsia, arkipäivän anarkiaa ja elämää ylläpitävää surrealismia.
Andrei Bitov: Kuva. Vanha Asja alkaa janottaa Aljoshaa, jonka vaimo on synnyttämässä. Miehinen mieli myllertää välillä kulmikkaasti, välillä sumean suoraviivaisesti.
Vasili Belov: Vaikeina vuosina. Mallikelpoisesti hoidetun maatalousprikaatin hiljaiset sotaponnistelut häiriintyvät yli-innokkaan kolhoosin puheenjohtajan sekaantuessa asioihin.
Vasili Šukšin: Vanja Tepljašin. Suoraselkäinen Vanja suksii tiehensä sairaalasta. Hieno, lyhyt, tehokas kertomus! Näitä lisää!
Anatoli Kim: Meren morsian. Neuvostoliiton korealaisvähemmistöön kuuluneen, Venäjällä asuvan kirjailijan tarina lennättää Leningrad – Ost-Berlin -junan Sahalinin saarelle.
Sergei Zalygin: Lehmän aika. Maatalouden tuotannontekijäksi alistettu lehmä tavoittelee henkilökohtaista nirvanaansa aurinkoisella laitumella.
Fazil Iskander: Käsipuoli. Veijaritarinassa abhasialaisukko saa ennenaikaisen haudan, johon monet muut lankeavat ennen häntä.
Satimžan Sanbajev: Valkoinen aruana. Muuannemyydyn kamelin paikkariippuvaisuus aiheuttaa pitkiä takaa-ajoja pitkin Kazakstanin suolajärviä ja aroja.
Nodar Dumbadze: Kiittämätön. Luin tämän novellin jo aiemmin toisena suomennoksena gruusialaisten novellistien antologiasta, jonka niminovelli tämä on. Maahanhaudattu suuri viininsäilytysastia on siinä suomennoksessa nimeltään kvevri, tässä se on tšuri.
Andris Jakuban: Emille, rakkaalle, lauluissa ylistetylle. Humoristista markkinahumua vanhasta, mutta niin modernista Latvian pääkaupungista.
Agasi Aivazjan: Tiflisin kyltit. Naiivin avomieliset kyltit valloittavat kaupungin.
Grigir Tjutjunik: Ustin ja Oljana. Kotiin Ukrainan aroille palannut sotamies huomaa koko kylän tietävän hänen vaimonsa hairahduksesta.
Mihas Straltsou: Villisian kärvennys. Valkovenäläiskirjailjan rikkaan kuvallista, syksyistä kerrontaa, pohdiskelua elämän ja kuoleman rajamailta. Tästä näytteeksi katkelma:

Syyskynnös on jo saanut kuoren, pelloilla ovat paljaat korret harmaantuneet ja kuivuneet helähteleviksi, ilma on tyhjennyt. Taivas laskeutuu aamuisin yhä alemmaksi, painautuu maata vasten. Lehmät ajetaan vielä laitumelle – kauemmaksi kylästä, metsään. Illansuussa elikot eivät tahdo palata läävään vaan pyrkivät kun silmä välttää maleksimaan perunanvarsilta ja paleltuneilta kaalinlehdiltä tuoksuvalle pellolle.
Sekä iltaisin että aamuisin pakastaa, humalluttaa kuin pontikasta, tuoksuu savulta.

Irena Gansiniauskaite: Kanarialintu. Liettualaisen pikkukaupungin opettajainhuoneessa kihahtelee ulkopuolisten huomaamatta.
Rein Saluri: Muisti. Viron metsäveli-taistojen tie on traumatisoinut miehen menettämään muistinsa. On kuitenkin joku, joka osaisi kertoa mitä tapahtui. Kerronnan näennäinen selkeys ei hälvennä novellin painajaismaista tunnelmaa.

Luin näitä novelleja viitisen päivää, suurimman osan eilen ja tänään. Kirjassa on 347 sivua.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Marina Tsvetajeva: Valitut runot

Marina Tsvetajeva (1892 – 1941) oli venäläinen runoilija. Luin hänen runoistaan koostetun suomennosvalikoiman nimeltä Valitut runot. Suomentajina mainitaan Liisa Viitanen, Sergei Tšerašov ja Hannu Helin. Helin on kirjoittanut kirjan loppuun jälkisanojen sijasta kirjeen Marina Tsvetajevalle Jelabugaan. Kirjeessä Jälkisanan sijasta Helin kuvailee suomennostyöhön liittynyttä reissua Tsvetajevan viimeiselle asuinpaikalle, Jelabugaan, Venäjään kuuluvaan Tatarstanin tasavaltaan. Hän kuvailee samalla myös suomennostyönsä mutkikkuutta seuraavasti:
 
Mutta voiko venäjän sanat vaihtaa suomen sanoiksi, niin kuin ruplat voi vaihtaa markoiksi? ”Onko runo käännettävissä? Vai onko niin, ettei suomentaja olekaan pelkkä välittäjä, kauppias, vaan hänkin tuottaja, joka käyttää materiaalinaan toisenkielistä tekstiä ynnä omaa äidinkieltään? Näin väitän asian olevan.”

Suomennokset myötäilevätkin ilmeisen tarkasti alkuperäisten runojen sanomaa. Sen sijaan niitten muotokieli on suosiolla jätetty rajan taa – loppusoinnut ja runomitat puuttuvat.

Kirjan lopusta löytyvät myös Tsvetajevan elämän päävaiveet pähkinänkuoressa. Niistä selviää, että Tsvetajeva syntyi hyvin toimeentulevaan perheeseen. Hänestä tuli runoilija jo nuorena. Ennen ensimmäistä maailmansotaa häneltä oli jo julkaistu kaksi runokokoelmaa. Niitä runoja ei tämä valikoima kuitenkaan sisällä, mikä on harmi, sillä se vähä mitä niitä oli mukana Neuvostolyriikkaa 3 -teoksessa, teki minuun suuremman vaikutuksen kuin kypsemmän iän runot.

Tultuaan arvostetuksi runoilijaksi jo nuorena Tsvetajeva alkoi ilmeisesti arvostaa runouttaan siinä määrin, että hänelle ei auennut vallankumouksen uusi maailma vaan hän muutti länteen vuonna 1922. Sen jälkeen hän asui myös Prahassa, kunnes muutti Pariisiin. Vuonna 1939 Tsvetajeva palasi Moskovaan. Jokseenkin koko hänen perheensä oli jo silloin jossain leireillä ja runoilija itsekin passitettiin Jelabugaan, jossa hän teki itsemurhan vuonna 1941. Tsvetajevan valikoimasta löytyvä tuotanto koostuu kahdesta osiosta, joista ensimmäinen on nimetty Ennen Eurooppaa ja jälkimmäinen Venäjän jälkeen, joka oli hänen viimeisen runokokoelmansa nimi. Niinpä Tsvetajeva ei oikeastaan sovellu mukaan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen. Toisaalta vanhan sanonnan mukaan meitä on moneen junaan ja riittääpä meitä vielä asemillekin. Tsvetajeva on eräs niistä monista, jotka jäivät sosialismin junasta pois. Pitäähän laiturilta löytyä junan perään huiskuttajiakin.

Itse runoista minulla on aika vähän sanottavaa. Jotkut säkeet tuntuvat huomiota herättäviltä, mutta niitten käsittely jää kesken. Tai ehkä minä vain kaipasin sitä perinteistä runoilmaisua, jota Tsvetajevan alkuperäisistä runoista muutamien esimerkkien perusteella löysin. Innostuin siinä määrin runojen laulullisuudesta, että suomensin itse yhden lyhyen runon. Tosin kääntyivät ruplat minun käsissäni nikkelimarkoiksi, mutta jotenkin tutummiksi minulle:

Runoni kasvanut tähden, ruusun lailla,
kaunotar perheessänsä tarpeeton.
Kehuihin vastailen käsitystä vailla:
Mistä se luokseni oikein tullut on?

Nukkuessamme kuin läpi kiveysten
puhkeaa kukka tuo vieras, taivainen.
Unessa aukeaa laulu maailmoitten,
lait tähtien ja muoto ruususen.

(Marina Tsvetajeva, nimeämätön runo elokuulta 1918)

Suomentamani runon voi lukea venäjänkielisenä ainakin wikipediasta. Yritin laittaa tähän linkinkin, mutta se ei nyt onnistunut. Runo alkaa sanoilla: 
Стихи растут

Kirjassa on 130 sivua ja lueskelin sitä ainakin viikon. Välillä puuhailin kaikenlaisia keväthommia.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Neuvostoproosaa 2

Esa Adrianin valikoima ja suomentama Neuvostoproosaa 2 esittelee kuusi vuosina 1932 – 1948 kirjoitettua novellia, jotka tyylilajiltaan edustavat neuvostotaiteen pääsuuntausta. Vuonna 1974 ilmestyneen valikoiman alusta löytyy Pertti Karkaman kirjoittama johdanto nimeltä Sosialistisesta realismista. Karkaman kirjoituksessa on hienosti kiteytettynä paljon oleellista tyylilajista ja sen synnystä. Karkama kertoo, ettei sosialistinen realismi pyrkinyt nostamaan esiin sankareita vaan sosiaalisia yksilöitä ja yhteistyön merkitystä:

Sosialistisen realismin heijastelema yhteistunto on ihmisten välistä solidaarisuutta, joka pohjautuu tietoon yhteisistä päämääristä ja optimistiseen uskoon, että nuo päämäärät ovat yhteistyöllä saavutettavissa. Yhteinen tietoisuus on selvästikin sukua kansankulttuurin talkoohenkisyydelle, jonka yhteiskunnallinen kehitys oli peittänyt. Sosialistisen realismin keskeiseksi teemaksi on tullut toveruus.

Käynpähäntä seuraavassa valikoiman novellit läpi lyhyesti:

Aleksandr Tvardovski (1910 – 1971): Kolhoosin puheenjohtajan päiväkirja (1932): Novelli on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, ajankohta maaliskuusta kesäkuuhun 1931. Maatalouskolhoosin johtaja kertoo pääasiassa asennevaikeuksista, joita kolhoosin työnjohtajana joutuu kohtaamaan. Järjestyksen mies pyrkii saattamaan omapäiset ponnistelemaan kolhoosin yhteiseksi hyväksi oman etunsa sijasta.

Nikolai Tihonov (1896 – 1979): Bolsevikki Simon (1932): 1920-luvulle, vuoristoiseen Ossetiaan sijoittuvassa minämuotoisessa kertomuksessa osseetti Simon kertoo siitä miten hänestäkin tuli bolsevikki ja mitä siitä seurasi hänelle itselleen ja koko seutukunnalle. Erityisen huomion saa vuoristojokien valjastaminen sähköntuontantoon, mistä pieni näyte:

Me kaikki teimme työtä ryysyisinä: kivet ja sirpaleet polttivat kaikki vaatteet kuin tulipalossa, eikä kukaan surrut vaatteitaan, ja kaikki pyyhiskelivät hikeä kädenselällä. Ja oli niin meluisaa ja hauskempaa kuin yksissäkään juhlissa. Silloin ei vielä tunnettu iskuriprikaateja, toverit, mutta kaikki me olimme kuin iskuriprikaatin jäseniä.

Andrei Platonov (1899 – 1951): Ihanassa ja raivokkaassa maailmassa (1941): Yllätyksellinen, mielikuvituksekas kertomus veturinkuljettajien toveruudesta. Platonov nousi lukulistallani korkealle.

Aleksei Tolstoi (1882 – 1945): Venäläinen luonne (1942 – 44): Panssarivaununkuljettajan kasvot palavat. Kotilomallaan hän esiintyy ”muina miehinä” vanhempiaan ja tyttöystäväänsä säästääkseen.

Mihail Prišvin (1873 – 1954): Vanha sieni (1945): Kuvaus sienireissusta, mukana metsässä myös punikkitatti.

Emmanuil Kazakevitš (1913 – 1962): Kaksi miestä arolla (1948): Novellin puolivälissä tajusin mitkä elokuvan ainekset tässä olisikaan! Ja Anatoli Efros onkin ohjannut aiheesta neuvostoliittolaisen elokuvan Двое в ѕтепи. Elokuva lienee vuodelta 1962. Novelli on oikein hieno, olisi kiva nähdä elokuvakin.

Lueskelin tätä teosta muutaman päivän. Siinä on 248 sivua. Koska Kazakevitšin novellista on tehty elokuva, osallistun tällä blogeerauksella Seitsemännen taiteen haasteeseenkin.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kello 0

Pentti Saaritsa toimitti ja suomensi Latinalaisen Amerikan runoja runoelmia valikoimaan nimeltä Kello 0. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969. Minä löysin kierrätyksestä K4-kuntoisen, vuoden 1971 toisen painoksen hintaan 1,50 €. Mukana on runoutta viideltä mestarilta. Olisin arvellut, että Saaritsa tunnettuna loppusointujen taitajana olisi asetellut runoilijat riimikkääseen, iskulauseenomaiseen järjestykseen: Vallejo, Neruda, Paz, Cardenal, Asturias. Koska näin ei ole asianlaita, käytän minäkin tässä selosteessani kirjaan valittua järjestystä käydessäni läpi runoilijoilta esiteltyä tuotantoa.

César Vallejo (1892 – 1938) oli perulainen runoilija, joka asui runollisesti Pariisissa. Hän myös vieraili Neuvostoliitossa, miltä käynniltä syntyneitä muistiinmerkintöjä voi lukea kirjasta Musta kivi valkoisen päällä, joka sisältää myös runoja Espanjan sisällissodasta. Tähän teokseen on kunnioittavasti ja kunnioitettavasti suomennettu Vallejon viimeisiä tekstejä, proosarunojen sarja Inhimilliset runot (Poemas humanos), joka ilmestyi postuumisti vuonna 1938. Runojen ajattelu kuvastaa runoilijan mustanpuhuvaa filosofiaa. Sarja sisältää kuitenkin myös käänteen kohti valoa, runoilijan sysipimeän toivon kirkastaa uusi näkemys maailmasta.

Pablo Neruda (1904 – 1973) oli chileläinen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971. Hänen runoelmastaan Canto General (1950) on suomennettu tähän teokseen runosarja nimeltä Macchu Picchun huiput (Alturas de Macchu Picchu). Runoissa vieraillaan tunnetun inkakaupungin raunioilla Andien rinteillä ja katsellaan ihmisen luomaa kivistä taidetta. Runot sisältävät eläytymistä inkojen elämään. Viimeisessä runossa Nouse syntymään kanssani, veli runoilija pyytää inkakaupungin asukkaita kertomaan hänelle tarinansa, vaivannäkönsä, ponnistelunsa.

Miquel Ángel Asturias (1899 – 1974) oli kotoisin Guatemalasta, mutta asui myös paljon Pariisissa. Asturias sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1967. Häneltä on kirjaan suomennettu kaksi runoelmaa teoksesta Keväthorros (Clarivigilia primaveral), vuodelta 1965. Runoelmassa Houreiden tanssi mayat tanssivat sotatanssin ja ampuvat järveen nuoliaan saadakseen järven kuplimaan ja nämä kuplat sitten kuvastavat taidetta. Taide esitetään ohimenevänä ilmiönä. Samanlaisella ajatuksenkululla jatkaa myös runoelma Niin kyllä, mutta ei magiaa... Runoilija kuitenkin huomauttaa, että vaikka kaikessa voi nähdä ja kuulla taidetta, niin ihan magiaksi asti siitä ei ole.

Octavio Paz (1914 – 1998) oli meksikolainen runoilija. Hän sai Nobelinsa vuonna 1990. Luin joskus aikaisemmin hänen pitkän runonsa Aurinkokivi (Piedra de Sol), vuodelta 1957. Ymmärsin siitä tuolloin mitä ymmärsin. Nyt luin runon uudelleen. Minusta Paz vaikuttaa tämän kirjan runoniekoista taipuvaisimmalta rakkauden korostamiseen. Tosin koko pitkän runon perusajatus taitaa olla ”kaikki on yhteydessä kaikkeen ja muuttaa muotoaan”.

Ernesto Cardenal on syntynyt vuonna 1925, joten hän on vuotta vanhempi kuin äitini. Cardenalin koti sijaitsee Nicaraguassa. Hänen teoksensa Hora 0, vuodelta 1960 on tämän valikoiman nimiruno Kello 0. Hänelle ei ole vielä myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Minun puolestani voisi vielä myöntääkin sen palkinnon. Kello 0 palauttaa näitten korkealentoisempien runojen jälkeen Leningrad – Ost-Berlin -junan maan pinnalle ellei peräti maan allekin. Aiheena ovat ulkomaiset banaaniyhtiöt ja vallankumousyritys Nicaraguassa. Kapinallisten johtohahmon, Augusto César Sandinon, runo kertoo sanoneen seuraavaa:

Minä en ikinä uskonut palaavani hengissä tästä sodasta
mutta aina minä uskoin sen välttämättömyyteen...”

Oikein kivalta maistui kierros Latin Americassa. Sivuja kirjassa on 118 ja lukaisin sen parissa päivässä. Kannen on muuten suunnitellut Urpo Huhtanen.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta

Vuonna 1925 neuvostoliittolainen runoilija Vladimir Majakovski (1893 – 1930) teki reissun Amerikoihin. Hän matkusti Espagne-laivalla Espanjasta Kuubaan. Kuuban lisäksi Majakovski tutustui Meksikoon sekä tietenkin kapitalismin keitaaseen Yhdysvaltoihin. Matkan kokemuksista hän kirjoitti matkakuvauksen sekä joukon runoja. Mika Rassi suomensi matkakertomuksen nimellä Minun löytämäni Amerikka sekä runot yhteen koottuna nimellä Runoja Amerikasta. Molemmat suomennokset ilmestyivät vuonna 2010. Minä luin tällä kertaa runot.

Runokokoelman alkusanoissa nimeltä Kaiken maailman Amerikoita täytyy hukata ja löytää... suomentaja Rassi kertoo aiheensa kattavasti sisäistäneenä aika paljon myös runojen sisällöstä, niin että runoista selvisin melko huokeesti ihan vain lukemalla ne läpi. Tulkinnan varaa ei ihmeemmin jäänyt. Parempi niin. Arvostan Rassin perehtyneisyyttä, näin on parempi kuin että minä yritän arvailla mitä mikäkin mahtaa tarkoittaa.

Majakovski kertoo aluksi lyhyesti Espanjan tunnelmasta, mutta siirtyy sitten Atlantin aalloille ja heittäytyy filosofiseksi. Valtameri on vaikuttanut Majakovskiin, ehkä merimieselämä olisi sopinut hänelle? Olisi sielläkin runoja syntynyt. Kuuban oloja tuntuu leimaavan Majakovskin mielestä mustien orjuutus valkoisten taloudellisen ylivallan kautta. Runoilija toivoo maailmanvallankumouksen saapuvan myös Amerikoihin. Majakovski eläytyy myös Kolumbuksen osaan: merimiesromantiikka nostaa päätään runossa Cristoforo Colombo. Matkantekijöitten suojeluspyhimyksen etunimi on saattanut kiehtoa kaukana kotoa runoillutta matkaajaa, joka näkemäänsä pettyneenä toivoo, että Kolumbus piilottaisi Amerikan ja löytäisi sen uudelleen.

Meksikossa Majakovski tunnustaa unelmoineensa intiaaneista, hän mainitsee Fennimore Cooperin romaanit sekä asteekkipäälliköitten nimet, jotka ovat päätyneet olutpullojen etiketteihin. Meksikon alkuperäiskulttuurista ovat jäljellä enää rauniot, alkuperäiset asukkaat on työnnetty syrjään kaupungeista.

Yhdysvaltoihin pyrkivä Majakovski joutui Rassin kertoman mukaan aluksi putkaan. Liekö esitellyt neuvostopassiaan liian runollisesti? Hän pääsee sitten New Yorkiin, jossa aluksi äimistelee korkeita taloja ja monenmoista liikennettä. Sitten hän sukeltaa takaisin pessimismiinsä ja ruotii kapitalistisen riistotalouden luita myöten. Onneksi New Yorkista löytyy sentään yksi asia, joka räjäyttää hänen runollisuutensa ylistykseen: Brooklynin silta. Hutkautanpa sillalle nimetystä runosta näytteen tähän lopuksi:

Kuten höynähtänyt taiteilija / iskee / silmansä / museon madonnaan, / samoin minä / tähtiin kivetyltä / taivaankannelta / tähyän / New Yorkiin / Brooklynin sillan läpi.

Kauttaviivat kuvaavat rivinvaihtoja. Säkeitten porrastus ei välttämättä minulta onnistuisi.

Tänään lukemassani runokirjassa on 103 sivua. Majakovskin innoittamana annan Leningrad – Ost-Berlin -junalle vähän lisää latinokyytiä ja pysyttelen vielä yhden runokirjan verran Andien maisemissa. Lopuksi oma runoseni tähän paikkaan:

Majakovski naurakoon jos nauru maittaa.
Amerikoihin minäkin saan matkaa taittaa.
Jos en sinne pääsekään niin eipäs haittaa!
Postikortin netissä voin silti laittaa.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Neuvostoproosaa 1

Esa Adrianin (1939 - 2007) toimittama ja suomentama kolmiosainen kirjasarja Neuvostoproosaa esittelee novellitaidetta Neuvostoliitosta. Ensimmäisessä osassa pääsevät esiin 1920-luvun toisinkirjoittajat eli he, joitten valitsemasta tiestä ei tullut neuvostoproosan tie. Kirjan esipuheessa nimeltä Vallankumouksen jälkeen Adrian käy läpi erilaisia kirjallisia ryhmittymiä, joita neuvostotaiteeseen 1920-luvulla sikisi.

Erityisen huomion Adrian antaa ryhmälle, joka kutsui itseään Serapionin veljiksi. Kirjan kymmenestä novellistista neljä tai viisi kuului kyseiseen löyhään ryhmittymään. He eivät kuuluneet bolshevikkeihin, mutta koska he eivät avoimesti bolshevikkejä vastustaneetkaan, kutsuttiin heitä myötäilijöiksi. Heidän tyylinsä, mitä nyt näistä novelleista voin päätellä, poikkesi rohkeasti siitä ihanteikkaan realismin otteesta, jota jo tuohon aikaan valtionkin taholta suosittiin. Näitten novellien päähenkilöt eivät useinkaan ole mitään sankareita vaan pahoissa ongelmissa eteenpäin raahautuvia yksilöitä. Ongelmien syy vaikuttaa aina olevan yhteiskunnallinen, mutta varsin monimutkaisella ja juuri siksi uskottavasti kuvatulla tavalla.

Käyn novellit läpi lyhyesti:

Vsevolod Ivanov (1895 – 1963): Lapset (1919). Hienolla tavalla kerrottu tympeä ja nykyistä ihmiskäsitystä pitkin korvia sivalteleva tarina.
Jevgeni Zamjatin (1884 – 1937): Luola (1920). Kertomus talveen vajoavan kaupungin palelevista asukkaista mahdottoman tilanteen edessä.
Mihail Zoštšenko (1895 – 1958): Pirunpeliä (1922). Minämuotoinen tarina maailmansodan jälkeisestä Venäjästä terävähampaisella huumorilla ja kansankielen sanastolla terästettynä.
Nikolai Nikitin (1896 – 1963): Koira (1922). Synkkä kuvaus teloituspartiosta syrjäseudulla.
Isaak Babel (1894 – 1941): Jeesuksen synti (1922). Ällistyttävän hieno novelli, joka käsittelee yksintein ja lyhyesti Odessan kurjuutta yhden naisihmisen kautta sekä sitä miksi Jumalan ei kannata ihmeineen puuttua asiaan.
Isaak Babel: Kuningas (1923). Odessan rikollispomo järjestää siskolleen häät. Yhtä sun toista sattuu häissä ja häitten liepeillä.
Boris Pasternak (1890 – 1960): Ilmojen tiet (1924). Jypäkällä symboliikalla verhoeltu traaginen tarina, joka sijoittuu 1900-luvun alkuun ja vuoteen 1920. Pieni näyte Pasternakin novellin kuvallisesta kielestä:

Päinvastoin kuin mies vaimo tunsi vetoa – kuin ankkuri veteen – sataman tungoksen rautaiseen kolinaan, kolmipiippuisten jättiläisten punaiseen ruosteeseen, jyväpuroina virtaavaan viljaan, taivaiden, purjeiden ja merimiesten valoisaan loiskeeseen.

Mihail Bulgakov (1891 – 1940): Tšitšikovin seikkailut. Fanifiktiota vuodelta 1925. Gogolin Kuolleet sielut -romaanin hahmot hurjastelevat novellin kirjoitusajankohdan Moskovassa käyttäen kursailematta hyväkseen byrokratiaa, joka toimii miten toimii.
Boris Pilnjak (1894 – 1941): Sammuttamattoman kuun tarina (Armeijankomentajan kuolema) (1926). Realistinen kertomus sosialistisen neuvostovaltion vallan ytimestä.
Venjamin Kaverin (1902 – 1989): Tilintarkastaja (1926). Yleisestä saunasta käynnistyvä tarina kasvaa mieltäkääntäviin ulottuvuuksiin.
Osip Mandelstam (1891 – 1938): Egyptiläinen postimerkki (1928). Ajan kanssa kohisevia tarinansekaisia muistikuvia maaliskuun vallankumouksen jälkeisestä Pietarista.

Lukaisin kirjan muutamassa päivässä. Siinä on 268 sivua.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste

Leena – Donna Mobile -blogin onnellinen kirjoittaja – haastoi minut vastaamaan omalta osaltani Sieluni hymyt -haasteeseen. Ideana on listata pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, 5-105 kpl. Ahaa... Onnelliseksi? Ei mikään pikkujuttu. Haasteeseen vastatakseni minun on aluksi kehiteltävä itselleni tarkoitukseen soveltuva määritelmä siitä, mitä onnellisuus on. Tai ehkä suoremmin: mitä onni on?

Minusta onni tuntuisi liittyvän uskontoon. Tarkoitan onnea sellaisena ihanteellisena olotilana, kaiken kattavana röhinänä jossakin kaiken yllä ja alla, sivuilla ja taustalla. Onni on vaimea kuorsaus, jonka tahdissa koko talo hengittää. Onni on elämän tasainen sydänlyönti, ääni jonka voi kuulla vain kuuntelemalla tarkkaan. Ehkä käsitykseni onnesta on niin ihanteellinen, että se estää minua tavoittamasta onnea? Ehkä onneni rima on turhan korkealla?

Joku sanoi netissä, että kaikki uskonnot ovat kuoleman uskontoja. Että ne on tarkoitettu auttamaan meitä ihmispoloja kohtaamaan kuolema, läheisemme kuolema ja omamme. Tiedän itsekin pelkääväni kuolemaa. Huomasin sen nuorena kun pyörryin saunan jälkeen. Näin vanhemmaksi kasvettuani en ole enää varma, tarvitsenko uskontoa tuekseni kuoleman kohtaamiseen. Toki uskonnon minulle lahjoittamat lausahdukset tekevät kuoleman hetkestä arvokkaamman, mutta kilpeä ja miekkaa kuolemaa vastaan en haluaisi kohottaa. Tosin vannomatta paras.

Miksi kirjoitankaan tässä kuolemasta, kun piti puhua onnesta? Oireellista – ihan selvästi oireellista! Olen kiinnittynyt elämäni onnettomuudellisuuteen, enkä näe onnen metsää onnellisten asiain puilta. Eihän minulta nytkään kysellä ratkaisua Onnen mysteeriin vaan sitä, mitkä pikkuasiat tekevät minut onnellisiksi! Mutta toisaalta – voisinko mainita vaimoni tässä yhteydessä onnellisena pikkujuttuna? En kai nyt sentään. Vaimoni on pitänyt minua kasassa vuosikaudet, eikä se ole ollut mikään pikkujobi. Lapsenikaan eivät ole pikkuasioita, asuvatkin jo omissa asunnoissaan pääkaupunkiseudulla. Tämä talo, jossa vaimon kanssa asumme, on aika iso. Sen huomaan siivotessani. Oikeastaan pitäisikin taas imuroida.

Vaikka toimeentuloni koostuu Kelan työmarkkinatuesta, ei sekään viis&puolisatanen kuussa ole minulle mikään takuuvarma perustulo. Huomasin sen, kun jouduin odottelemaan saanko karenssin vaiko en. Vielä toistaiseksi minulla on samat vapaudet kuin suomalaisilla yleensäkin. Senkin voisin tuntea onnena, mutta yleensä tajuan sen vasta sitten kun jokin vapaus minulta viedään.

Näitten onnellisuuden ilmenemien myötä toivotan kaikille hyvää aprillipäivää! Muistakaat että elämän tyhjyyttä kannattaa tarkastella makean sokerikuorrutuksen läpi.