Powered By Blogger

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Neuvostoproosaa 3

Neuvostoliiton novellistiikkaa esittelevän kirjan viimeinen, kolmas osa keskittyy sodanjälkeisen ajan kertomuksiin. Novellit on valinnut Sergei Zalygin ja suomentajana on Esa Adrian lukuunottamatta virolaista novellia, jonka suomensi Eva Lille. Jotkut novellit on suomennettu niitten venäjännöksistä. Esipuheen nimeltä Novellin uusi kukoistus kirjoitti Pekka Pesonen. Kirja ilmestyi vuonna 1979.

Esipuheessa Pekka Pesonen kertoo, että Konstantin Paustovskin johdolla Neuvostoliiton novellistit alkoivat jo ennen suojasään aikaa kirjoittaa vapaammin kuin sosialistisen realismin peliohjeet edellyttivät. Varsinainen neuvostonovellin kukoistuskausi alkoi kuitenkin 1950-luvun puolivälissä. Kertomukset käsittelivät tapahtumia inhimilliseltä näkökulmalta, ei pelkästään yhteisön parhaan näkökulmasta. Novellitaiteessa alkoivat näkyä ja kuulua pienten neuvostokansojen äänet. Tärkeänä nimenä nostetaan esiin Tšingis Aitmatov. Hänen lisäkseen useammin toistuvat mm. nimet Aksjonov ja Iskander, Belov ja Šukšin.

Käynpähän kertomukset lyhyesti läpi:

Valentin Katajev: Orvokki. Isoäiti Gerasimovna on henkilökohtaisen pettymyksen takia valinnut sosialismin rakentamisen inhimillisen onnen sijasta. Näköala neuvostoyhteiskunnan vanhustenhoitoon.
Valentin Rasputin: Ranskan tunteja. Koskettava kertomus, jossa pieni oppilas näkee nälkää ja kaunis ranskanope yrittää puuttua asiaan. (Minä muuten oppikoulun välitunneilla pelasin seinistä, ihan kuten tässä novellissa tehdään.) Tykkäsin tästä tosi paljon!
Vasili Aksjonov: Sesongin jälkeen. Tarina Sotshista. Sisältää jatsia, arkipäivän anarkiaa ja elämää ylläpitävää surrealismia.
Andrei Bitov: Kuva. Vanha Asja alkaa janottaa Aljoshaa, jonka vaimo on synnyttämässä. Miehinen mieli myllertää välillä kulmikkaasti, välillä sumean suoraviivaisesti.
Vasili Belov: Vaikeina vuosina. Mallikelpoisesti hoidetun maatalousprikaatin hiljaiset sotaponnistelut häiriintyvät yli-innokkaan kolhoosin puheenjohtajan sekaantuessa asioihin.
Vasili Šukšin: Vanja Tepljašin. Suoraselkäinen Vanja suksii tiehensä sairaalasta. Hieno, lyhyt, tehokas kertomus! Näitä lisää!
Anatoli Kim: Meren morsian. Neuvostoliiton korealaisvähemmistöön kuuluneen, Venäjällä asuvan kirjailijan tarina lennättää Leningrad – Ost-Berlin -junan Sahalinin saarelle.
Sergei Zalygin: Lehmän aika. Maatalouden tuotannontekijäksi alistettu lehmä tavoittelee henkilökohtaista nirvanaansa aurinkoisella laitumella.
Fazil Iskander: Käsipuoli. Veijaritarinassa abhasialaisukko saa ennenaikaisen haudan, johon monet muut lankeavat ennen häntä.
Satimžan Sanbajev: Valkoinen aruana. Muuannemyydyn kamelin paikkariippuvaisuus aiheuttaa pitkiä takaa-ajoja pitkin Kazakstanin suolajärviä ja aroja.
Nodar Dumbadze: Kiittämätön. Luin tämän novellin jo aiemmin toisena suomennoksena gruusialaisten novellistien antologiasta, jonka niminovelli tämä on. Maahanhaudattu suuri viininsäilytysastia on siinä suomennoksessa nimeltään kvevri, tässä se on tšuri.
Andris Jakuban: Emille, rakkaalle, lauluissa ylistetylle. Humoristista markkinahumua vanhasta, mutta niin modernista Latvian pääkaupungista.
Agasi Aivazjan: Tiflisin kyltit. Naiivin avomieliset kyltit valloittavat kaupungin.
Grigir Tjutjunik: Ustin ja Oljana. Kotiin Ukrainan aroille palannut sotamies huomaa koko kylän tietävän hänen vaimonsa hairahduksesta.
Mihas Straltsou: Villisian kärvennys. Valkovenäläiskirjailjan rikkaan kuvallista, syksyistä kerrontaa, pohdiskelua elämän ja kuoleman rajamailta. Tästä näytteeksi katkelma:

Syyskynnös on jo saanut kuoren, pelloilla ovat paljaat korret harmaantuneet ja kuivuneet helähteleviksi, ilma on tyhjennyt. Taivas laskeutuu aamuisin yhä alemmaksi, painautuu maata vasten. Lehmät ajetaan vielä laitumelle – kauemmaksi kylästä, metsään. Illansuussa elikot eivät tahdo palata läävään vaan pyrkivät kun silmä välttää maleksimaan perunanvarsilta ja paleltuneilta kaalinlehdiltä tuoksuvalle pellolle.
Sekä iltaisin että aamuisin pakastaa, humalluttaa kuin pontikasta, tuoksuu savulta.

Irena Gansiniauskaite: Kanarialintu. Liettualaisen pikkukaupungin opettajainhuoneessa kihahtelee ulkopuolisten huomaamatta.
Rein Saluri: Muisti. Viron metsäveli-taistojen tie on traumatisoinut miehen menettämään muistinsa. On kuitenkin joku, joka osaisi kertoa mitä tapahtui. Kerronnan näennäinen selkeys ei hälvennä novellin painajaismaista tunnelmaa.

Luin näitä novelleja viitisen päivää, suurimman osan eilen ja tänään. Kirjassa on 347 sivua.

2 kommenttia:

  1. Väkeviä nimiä esittelemiesi novellien kirjoittajina. Vasili Šukšinin muistan hyvin ja hänen Parnassossakin julkaistun novellinsa Halu elää. Luimme sitä yhdeksäsluokkalaisten kanssa ja saimme tekstistä paljon irti.
    Tšingis Aitmatovin Valkoista laivaa ostimme monta kappaletta koululaisten käyttöön.
    Kotioloissa Konstantin Paustovskin Kertomus elämästä sytytti minua niin, että ostin kaikki kuusi osaa ja luin ne.
    Kirjat kertovat siitä, kuinka havahduimme parin kollegan kanssa angloamerikkalaisen kirjallisuuden liiallisuudesta niin opetuksessa kuin omissa lukuvalikoimissa, joissa toki painottui muös kotimainen tuotanto. Niinpä otimme käyttöön maailmankartan, johon merkitsimme valkoisella alueita, joilta emme olleet itse saati oppilaat lukeneet mitään. Paikkauksen tarvetta ilmeni runsaasti. Tosin sopivina suomennoksina esim. Kiinasta oli perin niukasti tarjolla kirjallisuutta, Intiasta sentään jonkin verran, Neuvostoliitosta melkoisesti. Saksan-, tsekin-, kreikan-, espanjan- ja ranskankielinenkin kirjallisuus tuppasi jäämään kouluopetuksessa katveeseen, puhumattakaan afrikkalaisesta. Omin nokkineni yritän yhä jatkaa maailmanvalloitusta, vaikken enää opeta tai painokkaasti ehdottele kirjallisuutta kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset pitkästä ja aihetta mainiosti täydentävästä kommentistasi!

      Suksinilta aion lukea jonkun kertomusvalikoiman ja ehkä Punaisen heisipuun. Aitmatov kuuluu myös lukusuunnitelmiini. Paustovskilta lainasin jo kertomuskokoelman Venäjän sydänmailta. Pitkiä kertomuksia en jaksa.

      Tosiaan monet kirjablogeeraajat ovat ottaneet asioikseen "kirjallisen maailmanvalloituksen". Minä kokeilin joku vuosi sitten lukea oseanialaista kirjallisuutta vaan vähiinpä se jäi, jotain kuitenkin luin. Ongelma tosiaan luultavasti on osaksi sama kuin Kiinalla - ei ole suomennoksia mitä lukea. Esim. australialaista runoutta on vaikea löytää Suomesta. Luultavasti Nobel-palkitsijatkin omilla rajallisilla mahdollisuuksillaan (yksi kerta vuodessa) yrittävät tuoda esiin vähemmän tunnettujen kirjamaitten kirjailijoita.

      Maailmanvalloitusta voi tehdä myös aikakausien osalta. Esim. vanhoja kiinalaisia ja japanilaisia tekstejä on sentään suomennettukin. Näissä Neuvostoliiton kirjallista tuotantoa esittelevissä kirjoissa pääsevät myös ääneen pienten kansojen kirjoittajat. Tuskinpa olisin kovinkaan monta georgialaista kirjaa lukaissut, mutta nyt on kumminkin mennyt kansalliseepoksen lisäksi gruusialaisten kirjoittajien novellivalikoima.

      Minun mielestäni nämä Neuvostoliiton novellit eivät jää yhtään jälkeen länsimaisista. Eivät yhtään.

      Poista