Powered By Blogger

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Stanisław Lem: Futurologinen kongressi

Lukaisin puolalaisen Stanisław Lemin (1921 – 2006) pienen romaanin, joka ilmestyi Puolassa vuonna 1971 nimellä Kongres futurologiczny. Sen suomensivat Riitta Koivisto ja Kirsti Siraste ja kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1978 nimellä Futurologinen kongressi.
Silkasta sattumasta johtuu, että edellisen luettavani Bulgakovin kertomuskokoelman niminovelli Morfiini käsitteli huumausaineita ja tässä Lemin romaanissakin tajuntaan vaikuttavilla aineilla on merkittävä osansa. Koetan jatkossa rajoittaa tämmöistä.

Aikaisemmin olin lukaissut Lemiltä mm. kertomuskokoelman nimeltä Tähtipäiväkirjat, joitten sankarina hääräili avaruusseikkailija Ijon Tichy. Myös tässä romaanissa professori Tarantoga lähettää Tichyn matkalle, joka tosin suuntautuu Maan kamaralle, latinalaiseen Amerikkaan, levottomaan Costaricanan valtioon. Viattomasta tulevaisuuskongressista muodostuu Tichylle kaikkien aikojen trippi, joka vie hänet perimmäisten kysymysten äärelle. Tosin niin käy joka reissulla Tähtipäiväkirjoissakin. Tällä kertaa Tichy vain taittaa matkansa tuhannen hallusinogeenin kautta.

Lemin verbaalinen leikittely jatkuu tässä teoksessa Tähtipäiväkirjojen tapaan. Ja samaan tyyliin mukana on sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua. Onnistuneesti Lem taiteilee tieteistarinoille ja jonkin verran tieteellekin irvaillen (varsinkin viisaustieteelle ja kielitieteelle) sekä ihmiskunnan tulevaisuuden haasteita laskeskellen. Pelkäksi huumoriksi tätä teosta en haluaisi luokitella. Romaani kysyy mikä ihmiselle riittää? Mitä sitten tehdään kun raja tulee vastaan? Minusta Tähtipäiväkirjojen lyhyemmissä tarinoissa asiat kuvaillaan riittävällä tarkkuudella, tässä kirjailijalla oli sanottavaa aika tavalla, vähempikin olisi riittänyt.

Sen kummemmin selittelemättä haluan kirjata tähän näytteenä Lemin romaanin utopiayhteiskunnan palvelumuotoilusta seuraavan katkelman:

Mainitsette vain henkilön, täytätte kaavakkeemme, ilmoitatte mitä teillä on hampaankolossa, epäsopunne syyt. Tosin sekään ei ole välttämätöntä, sillä useimmiten tekee mieli olla paha ilman pienintäkään syytä, eli syynä voi olla toisen ihmisen selkeys, jalous tai kauneus. Selvitätte sen ja saatte luettelomme.

Tämä selvittääkin paljon siitä kaikesta nurjamielisyydestä, jota minua kohtaan joskus minulle täysin käsittämättömästä syystä tunnetaan. Eihän minun huumorini ihan Lemille särähdä, mutta selkeyttä, jaloutta tai kauneutta siitä varmaan löytyy...?

Kirjassa on 145 sivua ja luin sen tänään. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta. Sitä säilytetään siellä varastossa, ilmeisesti huonon kunnon vuoksi. Kirjaston virkailija kirjoitti kirjan oheen lapun, jossa kerrotaan, että kirja oli kehnossa kunnossa jo lainatessa, niin että jospa en ainakaan sitä joutuisi maksamaan, on sen verran harvinaiseksi jo käynyt, että saattaa tulla kalliiksi. Kirja on kovakantinen liimaselkäpainos, josta niteet repsottavat irrallaan. Ja tämän kirjan myötä sain vähän kiinni tavoitettani kuuden kirjan lukemisesta kuukautta kohti entisen itäblokin kirjallisuushaasteessani.

P.S. Unohdin mainita siitä, että jossain määrin kirjan pohjalta on israelilainen Ari Folman ohjannut elokuvan The Congress vuonna 2013. Elokuva on kansainvälinen yhteistuotanto. Se yhdistää näyteltyä elokuvaa ja tietokoneanimaatiota.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Luin Mika Rassin kokoaman ja suomentaman valikoiman neuvostoliittolaisen Mihail Bulgakovin (1891 – 1940) kertomuksia. Vuonna 2011 ilmestyneestä teoksesta löytyvät Bulgakovin laatima cv-mäisen tiivis omaelämäkerta, kolmetoista kertomusta sekä suomentaja Rassin kirjoittamat Jälkisanat.

Rassi kertoo jälkisanoissa, että kirjan kertomukset ovat vuosilta 1922 – 1927. Seitsemän kertomusta julkaistiin Berliinissä ilmestyneessä neuvostomyönteisessä emigranttilehdessä, jota tuotiin myös Neuvostoliittoon. Kyseiset kertomukset kuvaavat neuvosto-Venäjän elämänmenoa ja ilmiöitä räväkän kaunokirjallisella tavalla. Minua ne eivät jotenkin suuremmin koskettaneet. Monet niistä ovat siihen joko liian konstikkaita tai latteita. Tosin Bulgakovin kuvaus itsestään porvarillisen ja neuvostolaisen kansanosan väliinputoajana on kieltämättä koskettava ja kuvannee hyvin monien aikansa taiteilijoitten tuntoja.

Kiinnostavimmat tarinat löytyivät niminovellista Morfiini ja novellista Kaanin tuli. Ehkä keskityn tässä niihin.

Morfiini kertoo houreisen tarinan nuoresta lääkäristä, joka lemmensuhteen kariuduttua korjaa tuskaista oloaan huumeella. Novelli on todella uskottavan tuntuinen kuvaus huumeriippuvuudesta. Mies jää koukkuun ekasta piikistä. Suomentaja Rassi paljastaa jälkisanoissa, että kuvaus saattaa olla osin omaelämänkerrallinen – Bulgakov kuului kärsineen morfiiniriippuvuudesta toimiessaan maalaislääkärinä. Novelli koostuu pääosin päiväkirjamerkinnöistä. Todentuntua lisää se, että osa merkinnöistä on revitty pois. Tämän lisäksi kirjoittamisen taso on korkeaa luokkaa, novelli on vuodelta 1927 eli teoksen tuorein. Laitan tästä pikku katkelman, jossa kuvataan sitä, miksi huume on käyttäjälleen alkuvaiheessa maistunut, myöhemmin häneltä ei juuri omaa tahtoa kysellä:

Kaikki epämiellyttävät tuntemukset loppuvat kokonaan. Se on ihmisen henkisen voiman ilmenemisen lakipiste, ja jos lääketieteellinen koulutus ei olisi pilannut minua, sanoisin, että vasta morfiinipiikin jälkeen ihminen pystyy työskentelemään normaalisti.

Kaanin tuli sijoittuu entiseen kaanin palatsiin jossain Venäjällä. Vallankumouksen seurauksena palatsi on muutettu kotimuseoksi, johon vierailijaryhmät voivat kolmena päivänä viikossa käydä tutustumassa ohjatusti. Museon esimiehen sairastuttua esittelijänä toimii palatsin herrasväen entinen palvelijatar Iona, jonka mielipiteet eivät asetu vallankumouksen puolelle. Pääosin nuorisosta koostuvassa vierailijajoukossa on mukana lähes alastonta totuutta esittävä oppinut neuvostohenkinen mies, jonka mielestä eukko sopisi itsekin museoitavaksi. Kaikki vierailijat eivät kuitenkaan ole neuvostovallan kannattajia, mikä tekee novellin asetelmasta mielenkiintoisen. Tämä kertomus voisi toimia paremmin, jos loppuratkaisusta olisi rakennettu tehokkaampi.

Koska Bulgakov oli koulutukseltaan lääkäri, käsitellään muutamassa novellissa lääkärin työtä varsinkin kuppataudin hoidon parissa. Hienoa, että tietyn alan osaajat ryhtyvät kirjailijoiksi ja voivat siten vaikka tarinoitten kautta kertoa lukijoille millaisena elämä näyttäytyy heidän ammatinsa näkökulmasta.

Kirjassa on 200 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä. Aluksi oli tarkoitus lainata kirja nimeltä Kohtalokkaat munat, mutta tämä oli lyhyempi.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa


Neuvostoliittolaisen Boris Vasiljevin (1924 – 2013) vuonna 1969 Junost-aikakauslehdessä julkaistu pieni sotaromaani А зори здесь тихие hakeutui luettavakseni kun hdcanis oli sen ensin lukenut ja kirjasta Hyönteisdokumentti-blogissaan kertonut. Tajusin oitis, että tässähän oli kyseessä se tarina, jonka pohjalta tehty neuvostoelokuva kosketti minua, kun sen nuorna miesnä tv:stä katselin. Aiheesta on filmattu useampikin elokuva, minä olin nähnyt sen ensimmäisen version, vuonna 1972 valmistuneen Stanislav Rostotskyn ohjaustyön. Niin että tämän kirjan lukemalla ainakin voi osallistua Seitsemännen taiteen haasteeseen, jossa tarkoituksena on mm. lukea kirjoja, joitten pohjalta on tehty elokuva. Kirja ilmestyi Ulla-Liisa Heinon suomentamana vuonna 1974 nimellä Ja ilta oli rauhaisa.

Romaanissa vääpeli Vaskov on vartioimassa varastorakennusta ja johtamassa ilmatorjuntaosastoa keväällä 1942 jossain Karjalan rintamalla, missä vastapuoleksi mainitaan saksalaiset. Hän saa johdettavakseen naissotureista koostuvan osaston. Tarina alkaa velmuilevasti, mutta kehittyy vakavampaan suuntaan, kun osasto joutuu kosketukseen saksalaisen sissiosaston kanssa. Sota ei ole auringonottoa tai marjareissu – se on raakaa peliä. Tämän saa kokea vääpeli Vaskov osastoineen.

Koska kyseessä on lähinnä ajanvietekertomus, lienee se tarkoitus lukea vain seikkailuna. Vasiljev onkin saanut Karjalan saloseudun muuntumaan järvien, harjun, suon ja metsien rajaamaksi salaperäiseksi näyttämöksi, jolla hän liikuttelee toisiaan jahtaavia joukkoja. Koskettavuus syntyy nuorten naissotilaitten taustatiedoista. Hennoilla taistelun ensikertalaisilla on kannustimenaan isänmaanrakkaus ja halu elää ja vastassaan saksalaiset valiojoukot. Tarinan elokuvan pohjalta tuntevana en ehkä järkyttynyt siitä ihan niin paljon kuin nuorempana, nyt pystyin tutkailemaan kirjailijan valitsemia ratkaisuja ja hänen kerrontaansa.

Tämän enempää sotakirjallisuutta en haluaisi tämän itäblokin kirjallisuushaasteen yhteydessä lukea, toivottavasti kovin hyviä ehdokkaita ei ilmaannu. Tämä meni vielä ihan kivasti, oli aika lyhytkin vain 160 sivua. Aikaa lukemiseen kului juhannuksen kirjoman keskikesän juhlan seutuvilla kolme päivää. Kävin nyt sitten Siilinjärven kirjastossakin. Lainasin sieltä kolme kirjaa, joita ei Kuopiosta löydy ja lisäksi ostin puolella eurolla yhden poistokirjan, jonka olin ajatellut lukea. Seuraavaksi luen sitten ihan toisen tyyppisiä tarinoita.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Andrei Platonov: Sydän paikallaan

Neuvostoliittolainen Andrei Platonov (1899 – 1951) tunnetaan kuulemma dystopiaromaanistaan Tševengur, vuodelta 1929. Minä kun en jaksa niin pitkiä teoksia lukea, niin olisi kiva kun joku muu kehtaisi lukea sen. Lyhytproosan ystävänä luin sitten novelli- ja kertomusvalikoiman Sydän paikallaan. Kirjan suomensi Ulla-Liisa Heino ja se ilmestyi Neuvostoliitossa painettuna Neuvostoliitto-lehden tilaajalahjana vuonna 1985. Kirja sisältää aikaisemmin kahtena eri suomennoksena lukemani upean novellin В прекрасном и яростном мире (vuodelta 1937) vain nimellisesti, sillä se näyttää olevan valikoiman venäjänkielinen nimi. Novelli on suomennettu kahdella nimellä, toinen niistä on Ihanassa ja raivoavassa maailmassa. ”Raivoava maailma” viittaa luonnonvoimiin.

Mainittakoon myös, että mummoni syntyi samana vuonna kuin kirjailija Platonov.

Sen parhaimman maailmankirjallisuuden eräs tunnusmerkki vaikuttaisi minun nähdäkseni olevan selkeäpiirteinen tarina. Tältä osin nämä Platonovin kertomukset ja novellit täyttävät asettamani vaateen. Uskoisin Platonovin kerrontatyylin myös puhuttelevan vaativampaa lukijaa, joka on vähän maalailevaan runollisuuteen taipuvainen. Tietty haaste onkin saattaa yhteen selkeäpiirteinen tarina ja maalaileva runollisuus. Minua Platonovin tyyli tässä suhteessa miellyttää. Hän kertoo sosialistisen yhteiskunnan rakentamisesta tai fysiikan ilmiöistä tai vetureista yhdistäen nämä monen mielestä puistattavan tekniset aihelmat ihmisten, useimmiten köyhän ja toimeentulostaan kamppailevan kansan elämään. Tärkeällä sijalla on tulevaisuuden toivo, joka valaisee tarinoitten henkilöitten tietä ja antaa heille voimia. Näin ollenkin Platonov ei mielestäni sorru yltiöoptimistisiin kuvitelmiin. Hän näkee ihmisen heikkoudet, taipumuksen laiskuuteen tai haihatteluun. Platonovin sankarit vaikuttavat eläviltä, ajattelevilta olennoilta, jotka tarkastelevat avoimin silmin ympäristöään. Kuten tunnettua sosialismia ei rakennettu Strömsössä – näissä tarinoissa epäonnistumisia sattuu ja tapahtuu, kaikki ei suju kuin NEPistä painamalla.

Kirjaan kootut kertomukset ovat ilmestyneet vuosina 1934 – 1946. Sodasta kertovat tarinat kuvaavat hienosti neuvostoihmisiä, mutta saksalaiset niissä esitellään aivopestyinä sadisteina ja aika kehnoina hyökkääjinä sitä paitsi. Tästä saksalaisten kuvauksesta en pitänyt. Sen sijaan oman kansansa ihmisiä Platonov kuvaa tosi tyylikkäästi. Hän sallii neuvostokansalaiselle heikkouden, kansalainen voi vaipua syvään, zombimaiseen masennukseen, hän voi olla uskoton, hän voi lähteä uudesta työstään pariksi viikoksi tyttöystävän luo viettämään laatuaikaa vuoteessa tai puhjeta kiljumaan keskellä katua.

Parhaita novelleja ovat mielestäni Sähkön kotimaa, Fro, Potudanjoki ja sodasta palaamisesta kertovat novellit Nikita ja Paluu. Novelliin Potudanjoki pohjautuu Aleksandr Sokurovin ensimmäinen elokuvaohjaustyö vuodelta 1978. Elokuva hyllytettiin ja se valmistui lopulta vasta 1987 nimellä Одинокий голос человека. Näyte kertomuksesta Sähkön kotimaa (vuodelta 1939):

Nähdessäni hänen tilansa nostin eukon syliini ja kannoin hänet kylään kuin kahdeksanvuotiaan tyttösen tietoisena tämän raihnaan uurastajan koko iäisestä arvosta.
    Kylässä eukko jäi kyydistäni erään tuvan kohdalla. Hyvästelin hänet suudellen hänen poskiaan ja päätin omistaa hänelle elämäni, sillä nuorena tuntuu aina siltä, kuin elämää olisi kosolti ja että sitä riittää kaikille vanhoille ämmille jaettavaksi.

Luin kirjan kolmessa päivässä. Siinä on 222 sivua.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Valentin Rasputin: Marian rahat

Neuvostoliittolainen kirjailija Valentin Rasputin (1937 – 2015) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun pienoisromaaninsa Деньги для Марии, joka Esa Adrianin suomentamana julkaistiin vuonna 1983 nimellä Marian rahat. Samaan painokseen sisältyy myös neljä novellia, vaikka kirjan takakannessa puhutaan viidestä.

Marian rahat kertoo Kuzmasta, jonka vaimo Maria on toimiessaan kolhoosin sekatavarakauppiaana saanut aikaan tuhannen ruplan vaillingin. Koska seurauksena olisi vankilatuomio, Kuzma ryhtyy keräämään kasaan puuttuvaa rahasummaa. Marian rahat on kirjan parasta antia, se on monimuotoinen kertomus, siitä löytyy draaman lisäksi huumoria, pohdintaa uskollisuudesta ja melkein koko tekstin kattava junamatkan kuvaus, jota useat laajat takaumat pilkkovat. Junamatkaa kuvataan myös lyhyessä novellissa En kestä-ä.

Novellissa Rakkautta ikä kaikki Sanja-nuorukainen pohtii vanhempiaan, itsenäistymistään ja elämän tarkoitusta ylipäätään. Pohdinnan ohessa käydään Baikalin seudun taigalla marjaretkellä. Novelli soi voimallista luontoelämystä, joka toimii nuorukaisen mietteitten ylväänä näyttämönä. Tästä novellista pitkähkö katkelma:

Mahdotonta että ihminen astuisi jokaiseen uuteen päiväänsä sokeasti, tietämättä, mitä hänelle tapahtuu, ja eläen sitä vain oman tahtonsa mukaan, sallien sen joka hetki valita, mitä tehdä ja minne mennä, Sanja oli usein pohdiskellut. Se ei olisi ihmisen olemuksen mukaista. Eikö hänessä alusta saakka olekin ollut koko elämä alusta loppuun sekä muisti, joka juuri auttaakin häntä muistamaan, mitä on tehtävä. Kenties eräät käyttävät tuota muistiaan mutta toiset eivät tai toimivat vastoin sitä, mutta kaikki elämä on ihmiseen syntymässä sisällytetyn tien muistelemista.

Näitten tekstien perusteella Rasputin vaikuttaisi olevan parhaimmillaan kertomuksissa, joissa päähenkilöä kuvaillaan yksikön kolmannessa persoonassa. Hänen kaksi minä-muotoista kertomustaan liitelevät minulle turhan korkealla. Kirjan kansiliepeessä sekä wikipediassa Rasputinin mainitaan olevan mm. Tšehovin ja Tolstoin perinteen jatkaja. Marian rahat toikin parhaimmillaan mieleeni Tolstoin pienen kertomuksen Polikuška, jossa niinikään ollaan tekemisissä rahan kanssa ilman riittäviä edellytyksiä. Ehkä aikaisemman kirjallisen perinteen tuntemus näkyy myös siinä, ettei Rasputin päädy ihan siihen odotetuimman kaltaiseen loppuratkaisuun. Rasputinin sanotaan myös edustavan nk. kyläkirjallisuutta. Lukemani perusteella näin voitaneen hyvällä syyllä sanoa. Neuvostoliittolaisesta kylästä muodostuu Rasputinin kertomusten perusteella aito ja elävä kuva.

Kirjassa on 228 sivua ja luin sen parissa päivässä. Löysin kirjan vantaalaisesta kirjastosta, josta sen sai ottaa ilmaiseksi mukaansa. Teos oli poistettu Lieksan kaupunginkirjastosta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Neuvostoelokuvan sotilaallinen realismi

Kirjoitan tähän pari ajatusta kahdesta neuvostoliittolaisesta elokuvasta, joita yhdistävät toisiinsa sota ja rakkaus. Muutakin yhdistävää niissä olen näkevinäni ja lähinnä siitä muusta koetan tässä tehdä selkoa.

Elokuvat, joista kirjoitan, ovat:

Kurjet lentävät (Летят журавли), valmistumisvuosi 1957.
Ohjaaja Mihail Kalatozov, pääosissa Tatjana Samoilova (Veronika), Aleksei Batalov (Boris) ja Vasili Merkurjev (Boriksen isä, lääkäri).

Balladi sotilaasta (Баллада о солдате), valmistumisvuosi 1959.
Ohjaaja Grigori Tšuhrai, pääosissa Vladimir Ivašov (Aljoša), Žanna Prohorenko (Šura), Antonina Maksimova (Aljošan äiti).
Balladi sotilaasta tunnetaan Suomessa nimellä Vain neljä päivää.

Helpoimmasta päästä liikkeelle lähteäkseni nämä elokuvat ovat molemmat valmistuneet Stalinin jälkeisellä ajanjaksolla, josta Neuvostoliitosta puhuttaessa käytetään nimitystä suojasään aika.

Kumpikin elokuva kertoo toisen maailmansodan ajasta Neuvostoliitossa. Kumpikin elokuva käväisee etulinjassa vain lyhyesti, pääosa tapahtumista sijoittuu kotirintamalle. Kumpikin elokuva on rakkaustarina, silti kumpikin on myös kertomus sodasta. Molempien elokuvien kuvaamia kohtaloita olisi löytynyt sotaa käyvistä maista, joissa sota erotti rakastavaiset toisistaan.

Kummankin elokuvan sanoma, se tärkeä pointti, on minun nähdäkseni uskollisuus. Uskollisuus omaa isänmaata kohtaan, omaa rakastettua kohtaan, jopa totuuttakin kohtaan. Molemmat ovat mustavalkoisia elokuvia, kuva on terävä, mutta silti elokuvien sanomassa uskollisuus saa luvan näyttäytyä lapsellisen pehmeänä. Uskollisuus laskostuu elokuvan sankareitten ympärille kuin valkoiset verhot balettiteatterin julkisivun ikkunoihin – uskollisuus päästää valon sisään, mutta suojaa kaikkinäkevältä katseelta. Kummankin elokuvan nuoret sankarit ovat inhimillisiä sankareita, he tekevät erehdyksiä ja tarkasti katsellen he erehtynevät vastaisuudessakin. Heidän kauttaan katsoja voi tarkastella muitten elokuvan hahmojen tekemiä valintoja ja pohtia niitten valintojen viisautta tai kelvottomuutta.

Tämän ohessa molemmat elokuvat esittelevät katsojille mielenkiintoisia kuvia sotaa käyvästä Neuvostoliitosta, sen kotirintaman elämästä.

Ylen Teema-kanava esittää nämä molemmat sotilaallisen realismin mestariteokset uusintana heinäkuussa:

Kurjet lentävät 13.7.2016 ja Balladi sotilaasta 20.7.2016.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Venäjän kirjallisuuden suuri Leo Tolstoi (1828 – 1910) kirjoitti romanttisen blaa-blaan lisäksi myös asiapitoista kirjallisuutta. Kansansatujen ja oman luonnonhavainnointinsa pohjalta Tolstoi kirjoitteli pienimuotoisia, osin lapsillekin soveltuvia kertomuksia. Martti Anhava kokosi ja suomensi niistä valikoiman, joka julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kuinka hanhi jaetaan. Kuvituksen kirjaan teki Matti Pikkujämsä oivallisella tyylillään.

Tämän kirjan lukeminen oli ollut mielessäni jo muutaman vuoden. Kun huhtikuun loppupuolella kävin kirjastossa laimaamassa ne kuusi viimeksi lukemaani kirjaa, joista olen tätä ennen blogeerannut, vilkaisi tämän kirjan kannen veikeä hanhi minua sillä silmällä ja minun oli otettava hänet mukaani seitsemänneksi. Kirja ei kuulu Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaasteeseeni.

Löysin kirjan siis kirjaston lastenosaston hyllystä. Kaikkia tarinoita en silti noin vain kenelle lapselle tahansa suosittelisi. Ihan kaikki lapset eivät kykene käsittelemään tarinaa veturinkuljettajasta, jonka junan raiteilla on yllättäen hevosajoneuvo. Epäilen sitä paitsi koko tarinan järkevyyttä. Nämä kertomukset sisältävät paikoitellen muutoinkin sellaista maalaishenkistä juurevuutta, joka ei aina kaupunkilaisajattelijan vartalolle sovellu. Tarina, jossa kasvimaalta kurkkuja varastamaan mennyt mies saa selkäänsä tai toinen, jossa rosvo alkaa lopuksi itkeä ja pyytää piispaa rukoilemaan puolestaan, ovat varmasti jopa räiskintäpeleihin tottuneille lapsosille aika rankkaa kamaa, niin sanoakseni. Myös kertomus kulta-aarteen löytäneistä veljeksistä saattaa jäädä avautumatta aika monelle aikuisellekin, enkä sanoisi että sen tarvitsisikaan avautua kertojan esittämässä muodossa.

Tolstoi tuntuu olleen kiinnostunut luonnon havainnoinnista. Erityisesti termodynamiikan ilmiöt (lämpötilaerojen tasoittuminen) ovat kiehtoneet hänen mieltään. Lisäksi Tolstoita on kiinnostanut eläinten kyky aistia ja siitä johtaen ehkä myös se mitä kaikkea ihmiseltä jääkään huomaamatta aistiemme vähäisemmän herkkyyden vuoksi. Kaikkein parhaimmillaan nämä pikku kertomukset ovat kun Tolstoi kertoo omista kokemuksistaan puitten hoitajana. Vaikka hän joutuu suhtautumaan puihin aika käytännölliseltä kannalta, hän myös lähemmin puitten elämää tarkastellessaan näkee puut elävinä olentoina, joitten juurivesat ovat puitten lapsia. Jos ei muu sulata jäätä kriittisen lukijan rinnasta niin tämä nyt ainakin.

Vaikka Tolstoi tunnetaan laajoista rakkauskertomuksistaan niin kuin Sota ja rauha, esiintyy hän joissakin lukemani kirjan tarinoista humorististen kertomusten taitajana. Nimikertomus Kuinka hanhi jaetaan toimii ovelan matematiikan keinoin ja herättää tarinan sisälläkin hersyvät naurunpurskahdukset. Lähemmässä tarkastelussa tarinan maailmankuva on säälimätön: rikas tilanherra on todellakin herra, joka voi päättää asioista oman mielensä mukaisesti ja vain häntä viihdyttämällä voi köyhä talonpoika saada apua talouteensa. Herkemmin huumori toimii vielä lyhyemmissä tarinoissa, kuten opiskelijanuorukaisen oppiessa muistamaan mikä se harava oikein on. Hauska pikku tarina Keisari ja paita kertoo sekin entisaikojen karmeista elintasoeroista sekä Tolstoin elämänkatsomuksen syvyydestä ja tekee sen kaiken huumorin keinoin.

Kirjassa on melkein sata sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Muita blogiarvioita kirjasta:

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kamelinsilmä

Lukaisin vuonna 1974 suomeksi ilmestyneen, Neuvostoliitossa painetun teoksen nimeltä Kamelinsilmä. Se sisältää kahdenkymmenen neuvostokirjailijan kertomuksia, yhden kultakin. Suomentajia on useita. Kirjailijain esittelyt löytyvät kirjan lopusta, ne on kirjoittanut ja kokoelman laatinut Isaak Kramov. Kirjan ajatuksena on esitellä monien Neuvostoliiton kansojen kirjoittajien tekstejä. Kirjoittajat ja heidän kansallisuutensa ovat:

Konstantin Fedin, Andrei Platonov ja Vadim Koževnikov (venäläisiä), Juri Rytheu (tšuktši), Abdulla Kahhar (uzbekki), Lilli Promet (virolainen), Aksel Bakunts (armenialainen), Juvan Šestalov (mansi), Artšil Sulakauri (gruusialainen = georgialainen), Fazliddin Muhammadijev (tadžikki), Grigor Tjutjunnik (ukrainalainen), Vytautas Petkevicius (liettualainen), Tšingiz Aitmatov (kirgisialainen), Vasil Bykov (valkovenäläinen), Atadžan Tagan (turkmenialainen), Ion Drutse (moldavialainen), Antti Timonen (karjalainen), Tahavi Ahtanov (kazahilainen = kazakstanilainen), Altai Mamedov (azerbaidžanilainen) ja Albert Bel (latvialainen).

Kuten arvata saattaa, tällainen kertomusmäärä sisältää useammanlaisia aiheita. Ehkä niin on myös lukijan kannalta parasta, sillä yksi yhtenäinen teema saattaisi vaikuttaa puuduttavasti. (Toisaalta tulin lukiessani ajatelleeksi tiettyjen aihepiirien mukaisten novellivalikoimien kokoamista ihan huvin vuoksi ja ajatuksen tasolla.) Tämän kirjan aiheena voi tietysti nähdä pelkästään laajan neuvostomaan kuvaamisen. Teos sisältääkin kuvauksia niin kaupungeista kuin syrjäseuduilta, meren, järven ja jokien ääreltä, metsistä, pelloilta, soilta, sodan ja rauhan ajoilta. Ihanteikkaassa avauskertomuksessa Konstantin Fedin kertoo kuvataiteilijasta ikuistamassa itseään Leniniä. Lilli Prometin kertomus Yhden kesän akvarellit taas kertoo toisesta kuvataiteilijasta, joka maalaa vesivärein virolaisen rannikkokylän arkista elämää. Prometin kertomuksesta on Virve Aruoja ohjannut vuonna 1966 virolaisen tv-elokuvan Ühe suve akvarellid, jonka katselin netistä – on aika uskollinen kertomukselle.

Antti Timosen kertomus Järvi vain kohisee ja kohisee tuli luettua pikauusintana, se kestää hyvin vertailun kirjan muihin kertomuksiin. Sitä uudelleen lukiessani tuli mieleen, että eräs yhteinen viritys kirjan kertomuksille on se muutos, jonka neuvostojärjestelmä toi kansojensa elämään. Sinänsä kyse ei aina ole muusta muutoksesta kuin perinteisen maaseutuelämän väistymisestä keskusjohtoisen kolhoosimeiningin tieltä. Uusia, laajoja maa-aloja otettiin viljelyksen piiriin. Tästä ilmiöstä kertovat sekä Tšingiz Aitmatov kertomuksessa Kamelinsilmä että Tahavi Ahtanov kertomuksessa Harmaahaikara. Kummankin kertomuksen tapahtumapaikkana on maanviljelyksen käyttöön otettava koiruohoaro. Tästä ja kummankin kertomuksen pioneerityyppisestä päähenkilöstä huolimatta toiston sijasta syntyy laajempi näkymä uusien alueitten käyttöönottoon Neuvostoliitossa. Sankaritarinan sijasta kertomukset kuvaavat arkea ja niitä vaikeuksia, joita nuori unelmoija kohtaa syrjäseuduille muuttaessaan.

Olin erittäin ilahtunut kahdesta urheiluaiheisesta kertomuksesta. Fazliddin Muhammadijevin kertomus Kaksintaistelu sijoittuu tadžikkipainin pariin, kun taas Altai Mamedovin Kahdeksas poika kertoo isästä, joka menettää poikansa jalkapalloilulle. Sota-aikaan sijoittuu kolme kertomusta: Artšil Sulakaurin romanssi Kyyhkyset, Vasil Bykovin valkovenäläistarina Neljäs vahinko ja Atadžan Taganin koskettava Kun sota päättyy. Grigor Tjutjunnikin kirjoittama Katrjan miehelään meno taas kuvaa ukrainalaiskylän hääjuhlaa, aidosti, mutta huumorilla.

Kirjassa on esittelyineen reilut 400 sivua. Lukaisin kirjan läpi neljässä päivässä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Sukukansojen novelleja

Juha Rikaman ja Marja-Leena Tuurnan toimittama, vuonna 1985 julkaistu teos Sukukansojen novelleja esittelee unkarilaisia, virolaisia, karjalaisia ja saamelaisia novelleja eri kirjoittajilta ja aikakausilta. Kirja on tarkoitettu lukiolaisten käyttöön. Koskapa olen aikoinaan lukion käynyt, kuulunen jollain tapaa kohderyhmään. Olin sitä paitsi eilen lakkiaisissakin. Koululle en mennyt, mutta ahmin huomiota herättävästi pikkuleipiä lakkiaisjuhlassa.

Minäpäs kerron keitten kaikkien novelleja kirjasta löytyy:

Unkari: Kálmán Mikszáth, Ferenc Herczeg, Zsigmond Móricz, Andor Endre Gelléri, Tibor Déry, István Örkeny, György Moldova

Viro: Eduard Vilde, Friedebert Tuglas, A. H. Tammsaare, Aadu Hint, Arvo Valton

Neuvosto-Karjala: Antti Timonen, Jaakko Rugojev

Saamelaiset: H. A. Guttorm, Kirsti Paltto.

Kun novelleja tarkastelee itäblokin maitten sosialismin ajan kirjallisuuden lukuharrasteeni taholta, on tietenkin selvää, että kaikki kirjan novellit eivät voi edustaa sosialistista realismia. Saamelaiset kirjoittajat eivät ole sosialistimaan kansalaisia. Unkarin ja Viron kirjoittajien novelleista monet on kirjoitettu jo kauan ennen minkään valtakunnan reaalisosialismia. Tämä tosin ei takaa, etteikö niistäkin novelleista saattaisi löytyä työväestön vallankumoukseen tähtäävää sanomaa. Näin on laita erityisesti Eduard Vilden upeassa, vahvassa novellissa Lain ja oikeuden mies (vuodelta 1906). Toisaalta taas – koska on kyse kirjailijoista eikä propagandaosastosta – sosialismin aikakauden kirjailija saattaa kirjoittaa hyvinkin vahvasti järjestelmää arvostellen, kuten Tibor Déry novellissaan Rakkaus (vuodelta 1956). György Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), sijoittuu jalkapallon (lue: jalkapallohulluuden) maailmaan, mutta sen satiiri antaa kirjailijalle mahdollisuuden napautella nilkoille myös kotimaansa talousjärjestelmää. Arvo Valtonin erikoinen tarina Vihreäreppuinen mies (1968) kertoo ääneen lukemisesta sosialistisessa maassa, jossa erilaisia komiteoita leivottiin kuin ylioppilaita keväisin.

Karjalaisten kirjoittajien osalta oli tavallaan elämys jo katsella kirjan sisällysluetteloa. Kun muitten tekstien kohdalla mainittiin kääntäjät, ei näissä Neuvosto-Karjalan kirjailijoitten teoksissa ole tarvittu kääntäjää. Kyseessä on siten aito ja alkuperäinen suomenkielinen sosialistinen realismi! Antti Timosen novellissa Järvi vain kohisee ja kohisee (1958) kerrotaan sivumennen Neuvosto-Karjalan asutuksen keskittymisestä ja saloseutujen autioitumisesta. Novelli henkii lämpöä pienen ihmisen katoamassa olevaa elämänpiiriä kohtaan. Liitän tähän näytteeksi erityisen kotoisan katkelman novellista:

Hän leikkasi puolet kalakukosta ja pani sen Mustille. Sillä oli lautasensa, jonka se itse piti puhtaana niin kuin vaarikin omat astiansa. Toisen puolen kalakukosta vanhus söi itse hörpäten päälle lämmintä maitoa. Tänään kumpikin piti syödessään vähän kiirettä, kun taas tavallisina päivinä tämä toimitus oli tapahtunut hyvin rauhallisesti.

Kirjassa on 215 sivua ja luin sen neljässä päivässä, suurimman osan luin tänään.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Jaakko Rugojev: Maan huolia

Neuvostoliittolainen Jaakko Rugojev (1918 – 1993) kirjoitti runoja ja proosaa suomen kielellä. Luin hänen tuotannostaan kokoelman Maan huolia, joka ilmestyi vuonna 1978. Kirja sisältää runoja, runoelmia ja suomennoksia.

Opettajana ja toimittajana työskennellyt Rugojev asui Vienan Karjalassa. Kirjassaan hän tarkastelee asioita Neuvostoliiton luoteisen kolkan autioituvien saloseutujen asukkaan näkökulmasta. Kirjoittamisen lisäksi hän teki työtä karjalaisen kansanperinteen tallentajana ja vaalijana. Myös huoli karjalaisen kielen ja asuinympäristöjen katoamisesta nousee vahvasti esiin.

Neuvostoliiton runouteen kuului vahvana mitallisen, riimitellyn runon perinne. Rugojev tekee joissakin kirjan runoissa parhaansa pitääkseen kiinni perinteen vaatimuksista, mutta täytyy sanoa, että parhaimmillaan hän on vapaamittaisen runon parissa. Myös kalevalainen tyyli kiehtoi Rugojevia ja sitäkin hän on tapaillut ihan kelvollisesti. Jotkut runoista sisältävät karjalankielisiä sanoja tai puheenparsia, mutta ne ovat mukana vain mausteena, runojen kieli on selkeästi suomi.

Runojen aiheista Rugojevilla on minulle eniten sanottavaa kun hän kirjoittaa muistelojaan vanhojen starinaniekkojen ja ämmöjen vaiheista. Karjalaisen elämänmuodon katoamiseen vaikuttanut muutto asutuskeskuksiin ja kylien hiljeneminen askarruttavat runoilijaa. Hän näkee siinä verrannon omaan tuotantoonsa kirjailijana. Kuka muistaa hänen lapsuudenkotiaan, josta on jäljellä vain kivijalka? Kuka jää lukemaan hänen tekstejään, kun suomen ja karjalan kielen taito Vienan Karjalasta hiipuu? Runojen sota-ajan tunnot ovat todellakin peräisin rajan takaa, Rugojev toimi sodassa mm. partisaaniosastossa. Vaikka pahanteossa on oltu rajan kummaltakin puolen, nousee neuvostohokema rauhan rakentamisesta esiin niin vahvana, että siihen ihan uskoo.

Tärkeä aihe Rugojeville on ollut ympäristönsuojelu, huoli ympäristön tilasta. Karjalassakin monet joet oli valjastettu sähköntuotantoon, mikä oli tiennyt monien eläinkantojen ehtymistä. Huoli puhtaitten vesistöjen saastumisesta kuuluu runoista. Vuosina 1972 – 1977 sepitetty Kostamus-runoelma kuljettaa lukijan Kalevalan kankahilta runoelman syntyaikoihin. Karjalaisen kylän runonlauluperinne kokee kovia sotien myötä. Elpymässä ollut elo katkeaa Kostamuksen kaivoshankkeeseen. Vaikka Rugojev vertaa kaivosta sampoon ja aarteeseen, ei se poista huolta perinteen katkeamisesta, alueen elämänmenon muuttumisesta toiseksi. Rugojevin suomentama venäläisen runoilijan, Rugojevin runojen venäjäntäjän ja hänen hyvän toverinsa Oleg Šestinskin runo Ajattelen XXI vuosisataa kuvaa samaa aihetta. Kaupunkilaisenkin on vaikea hyväksyä luonnonkauniin karjalaisseudun muuttumista kaupunkimaisemaksi.

Kokoelman keskivaiheilta löytyy mietelmärunoutta, moraalista pohdiskelua oikeasta ja väärästä. Tällään siitä näytteeksi katkelman:

Ihminen,
mitä enemmän nöyristelet
väkevämpäsi edessä
sitä mitättömämmäksi
hän, väkevämpi, arvostaa sinut.

Kirjassa on 282 sivua ja lukaisin sen läpi kolmessa päivässä.