keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Uusien sulkien kasvaminen

Pirkko Huurto ja Paul-Eerik Rummo toimittivat antologian Uusien sulkien kasvaminen. Teos esittelee alaotsikkonsa mukaisesti Kymmenen nykyvirolaista runoilijaa. Kirja ilmestyi vuonna 1984. Vuosina 1964 – 1982 eestin kielellä julkaistujen runojen suomentajia on viisitoista. Eniten suomennoksia tekivät Eila Kivikkaho, Pirkko Huurto, Saima-Liisa Laatunen, Kirsi Kunnas ja Kari Sallamaa.

Runojen saatteeksi -nimisessä johdanossa Paul-Eerik Rummo kertoo Viron kirjallisuudesta 1960-luvulta lähtien. Hän mainitsee Kirjailijaliiton talossa järjestetyt kirjallisuusillat, joissa nostettiin esiin ajankohtaisia aiheita. Monista runoista tehtiin lauluja, joitten kautta ne tulivat kansalle tutuiksi. Eräs tärkeä julkaisukanava uusille kirjoittajille 1960-luvulla olivat ”runokasetit”. Kasetit olivat pahvikoteloita, joitten sisältä löytyi 4 – 5 nidettä eri kirjoittajilta kukin. Näin esiinnousseita runoilijoita nimitettiin Virossa ”kasettisukupolveksi”. Tähän joukkoon kuuluvista kirjoittajista viisi esitellään antologiassa, yhtenä heistä Rummo itse.

Loppiaisen seutuun 1983 kirjoittamassaan johdannossa Rummo käy läpi kaikki kymmenen runoilijaa, kertoo heidän koulutuksestaan sekä töistään ja kuvailee heidän runoiljanlaatuaan. Ehdin jo pelätä, että kun kehujen koturnit riisutaan, hänen kirjoituksensa osoittautuisi taitavasti laadituksi myyntipuheeksi. Onneksi kaikilta osin näin ei käynyt. Sain johdannosta pari vinkkiä lisäluettavaksikin. Käyn lyhyesti läpi runoilijat antologiaan valitussa järjestyksessä.

Betti Alver (1906 – 1989) on saanut suomentajakseen Kivikkahon, joka on onnistunut jopa ujuttamaan Alverin runoihin säkeensisäiset loppusoinnut. Alver on perinteisen tyylin runoilija, joka suhtautuu taiteeseen vakavasti, kuivahkoa huumoria unohtamatta.
Debora Vaarandi (1916 – 2007) on kuulemma saanut oman suomennosjulkaisun Tuulen valossa, vuonna 1982. Ajattelin tutustua siihen. Vaarandin runoissa on näkymiä maalaiselämään ja uuden ajan tuloon. Wikipedian mukaan Saarenmaan valssi on Vaarandin sanoittama.
Artur Alliksaar (1923 – 1966) on siitä mielenkiintoinen runoilija, että häneltä ei hänen eläessään julkaistu yhtään runokokoelmaa. Ilmeisesti juuri Rummo oli tehnyt hänen töitään tunnetuksi. Alliksaar on sanataiteilija, hän leikittelee sanoilla vakavissaan, kuten seuraavasta näytteestä runon Voisihan olematon olemattakin olla alusta voi havaita:

Erehtyvät ne jotka luulevat että elämä on turhaa touhua.
Oikeassa eivät ole nekään jotka näkevät siinä jonkin tarkoituksen.
Puolitiessä totuuteen ovat vain ne jotka eivät tuppaudu luulemaan,
että heidän luulemisensa viisaampia mitenkään velvoittaa.
Ihmiset eivät voi kerralla tajuta koko totuutta.
Siksi heille tarjoillaan siitä pikkuruisia tavaranäytteitä.

(Suomennos: Pirkko Huurto ja Kaisu Lahikainen)

Alliksaaren runoista avautuu myös neuvostosysteemille naureskelua, mm. krokotiili joka kyynelehtien kiittää karhua sen tekemistä palveluksista.
Hando Runnel (s. 1938) on itseoppinut, ei-akateeminen runoilija maalta, joka 1960-luvulla sai töitään esille runokasetissa. Häneltä on antologiassa esillä etupäässä lyhyitä runoja, jotka eivät niinkään tähtää iskevään esitystapaan vaan tunteita sisältävään ja ajatuksia herättävään kuvaukseen maaseudun elämänpiiristä.
Andres Ehin (1940 – 2011) on niin nykyrunoilija, että hänen runonsa humistavat aika lailla yli ja ohitse. Ilmeisesti järjestelmälle nyreää mieltä niistäkin löytyy, koska kerran ”olemme sääskiä jotka kiipeilevät pirun sarvien välissä”. Tarkoittaneeko sitten virolaisia vai runoilijoita?
Jaan Kaplinski (s. 1941) osoittautuu erittäin monipuoliseksi runonsepittäjäksi. Ensimmäinen runo on pitempi mitallinen ja loppusoinnuteltu runo kuninkaasta, joka halusi kruunun ja maata. Sitten on monenmoista nykyrunoa, joista useimmat eivät kosketa minua. Tykkäsin tosin runosta, jossa peilinpalasen heijastumasta nousee runoilijan mieleen naapurin poikaa jahdanneet pistinmiehet. Runo on selkeä ja raskaasta aiheestaan huolimatta ilmavan runollinen. Kaplinskilta on tarjolla myös haikuja. Ajattelin lukaista hänen esseevalikoimansa Olemisen avara hiljaisuus, josta Rummo johdantotekstissä vinkkaa ja joka näköjään löytyy Kuopiosta.
Paul-Eerik Rummo (s. 1942) on kirjoittanut runoutta, joka yhdistää perinteisen riimitellyn runon ja modernin, kielikuvien piiloihin rakentuvan sanottavan. Riimit ja tulvivan runokielen ymmärrän, mutta kielikuvat jäävät yleensä hämäriksi. Kauniita kuvia sisältävän runon Maarianheinä sain lukea useampaan kertaan kunnes pääsin edes jotenkin tarkoitusten tanhuville. Vaikka maarianheinän uskotaan auttavan ymmärtämään lintujen kieltä, arvaan, ettei runossa lintuja olla pyytämässä. Yhdessä runossa todetaan, että Syntymäpaikkani, tasainen maa, tasaista luonnetta kasvattaa. Sen ymmärrän. Kaunista on myös pilvien liikkumisen kuuntelu. Kovin monien nykyrunojen tapaan näistäkin jää minulle pääosin ulkokohtainen kokemus.
Viiu Härm (s. 1944) kuuluu olevan näyttelijä. Hän on kirjoittanut helppotajuisia, loppusoinnuteltuja runoja. Aiheena ovat usein muistot lapsuudesta maalla. Ihan nättejä.
Viivi Luik (s. 1946) on kirjoittanut pääosin loppusoinnuteltuja runoja, mutta ei ihan helppotajuisimpia. Hänen runonsa on tässä teoksessa esitelty julkaisujärjestyksessä, joten voi lukiessaan seurata, miten Luikin ilmaisu muuttuu vaativampaan suuntaan.
Juhan Viiding (1948 – 1995) on myös näyttelijä. Hän kuuluu kirjoittaneen runoja aluksi salanimellä ja sitten omalla nimellään. Viidingin runot ovat sillä tavalla vaikeaselkoisia, etten erityisemmin niistä nauttinut. Välillä tuntui kuin se olisi ollut tarkoituskin. Runojen muassa on myös kolme proosatekstiä, joitten tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Luulen että Viidingin runous on ollut jonkinlainen sisäpiirin juttu virolaisille.

Kolmisen päivää vierähti näitten Viron sosialismin ajan nykyrunojen kanssa. Kirjassa on 264 sivua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti