Powered By Blogger

torstai 27. lokakuuta 2016

Jörn Donner: Berliini – arkea ja uhkaa

Jörn Donner (s. 1933) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun teoksen nimeltä Rapport från Berlin. Kirja ilmestyi samana vuonna Toivo J. Kivilahden suomentamana nimellä Berliini – arkea ja uhkaa.

Donnerin kirja on kuvaus Berliinistä, jaetusta kaupungista, jossa länsimainen elämäntapa kohtasi sosialistisen järjestelmän haasteet. Donner oli vieraillut Berliinissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1952, myöhempiäkin käyntejä oli ollut – vuonna 1958 hän matkusti kaupunkiin talvella. Hän kirjoitti sekä Berliinissä oleskelunsa aikana että Helsingissä ylös ajatuksia, joita vierailut jaetussa kaupungissa olivat herättäneet. Kyse on siis matkakuvauksesta, jossa Donner tarkastelee Berliiniä nimenomaan poliittisena näyttämönä, jota rautaesirippu ei vielä jakanut aivan täydellisesti. Berliinin muuri rakennettiin vasta vuonna 1961. Sitä ennen myös kaupunkilaisten oli mahdollista tietyin edellytyksin tehdä vierailuja sosialistiselta vyöhykkeeltä länsivyöhykkeille ja päinvastoin. Kirjassa kuvataan berliiniläisten elämää yhtä lailla länsipuolella kuin Itä-Berliinissäkin.

Kirja on jaettu 55:een lukuun, lopussa on luettelo lähdeteoksista sekä lainausten alkuperästä. Donner lainaa jonkin verran muitten Berliininkävijöitten tekstejä. Hän on viehättynyt esim. Christopher Isherwoodin romaanista Goodbuy to Berlin, josta sittemmin kehkeytyi kuuluisa Cabaret-musikaali, joka myös elokuvana tunnetaan. Toinen taiteilija, joka oli tehnyt Donneriin vaikutuksen, oli Bertolt Brecht, jonka Donner oli tavannut aikaisemmin. Vuonna 1958 hän saattoi vain vierailla Brechtin asunnossa ja hänen haudallaan. Donner analysoi Brechtin näytelmiä melkein yhtä terävästi kuin minäkin. Hän käy paljon teattereissa, kabaree on parempaa länsipuolella, mutta muuten itäpuolen teatterielämä taitaa olla aika korkeatasoista.

Donner kertoo nuorempana tunteneensa, että itäisessä Saksassa on menossa mielenkiintoinen yhteiskunnallinen kokeilu, jota hänen tulee tukea. Kuitenkin reaalisosialismi osoitti hänelle miten herkkä Hegelin dialektiikka ei kestänyt vaurioitumatta kierrätystä Neuvostoliiton kautta. Niinpä Donner asettuu selkeästi länsimaisen järjestelmän kannalle. Vaikka hänen tekstissään kuultaa läpi halu hyväksyä uudenlaisen järjestelmän kokeileminen, ovat DDR:ssä saavutetut tulokset liian vähäiset kansalaisille aiheutettuihin kärsimyksiin nähden.

Kirjassa käydään monia kivoja keskusteluja, joita Donner sitten kommentoi napakasti. Hän näkee DDR:n arkipäivän jokseenkin samanlaisena kuin länsipuolenkin, paitsi että kaikki on harmaampaa ja ankeampaa. Mutta välillä tulee mieleen, keskittyykö Donner oikeastaan tavallisten ihmisten arkeen vai enemmänkin kylmän sodan politisointiin. Omien kansalaisten tarkkailu DDR:ssä, kaikenlainen epäluuloinen suhtautuminen valtion linjasta poikkeavaan toimintaan rasittaa Donneria ja luultavasti rasitti myös Itä-Berliinin asukkaita, joita pakenikin länteen. Laitan tähän tekstinäytteeksi kuvauksen, joka selittää itse itsensä:

Itäsaksalainen pilalehti Eulenspiegel julkaisi keväällä 1958 kuvan, joka esitti työstä kotiin palaavaa puoluevirkailijaa. Hänet esitettiin kahtia jakautuneena: toinen puolisko oli vielä oven ulkopuolella, Neues Deutschland pistää esiin taskusta, rintapielessä on sosialistinen ansiomerkki. Toinen puolisko on jo puettu nuuskanruskeaan tupakkatakkiin ja nauttii kodin plyyšistä, turvallisuudesta ja levosta. Tämä on kahtia jakautunut itäsaksalainen.

Luulenpa, että lisää juuri tällaista itsekriittistä asennetta Donner olisi sosialistiselta puolelta odottanut, se olisi antanut edes jotain toivoa paremmasta.

Kirjassa on 254 sivua, luin sitä viitisen päivää.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt

Neuvostoliittolainen Oleg Kuvajev (1934 – 1975) kirjoitti vuonna 1975 julkaistun romaanin Правила бегство. Vuonna 1984 julkaistiin Riitta Lehikoisen romaanista tekemä suomennos nimellä Pakenemisen säännöt.

Pakenemisen säännöt sijoittuu kaukaiseen Siperiaan, taigavyöhykkeen ja tundra-alueen välimaastoon. Jossain jokivarressa ollaan väsäämässä pystyyn poronhoitosovhoosia. Tämä tarkoittaa sitä, että paimentolaisina itsensä ja perheensä elättäneistä Siperian asukkaista halutaan tehdä osa neuvostokansaa. Heidän vapaa ”kulakkielämänsä” (yksityisomistukseen perustuva poronhoito) halutaan alistaa neuvostoyhteiskunnan säätelemäksi järjestäytyneeksi toiminnaksi, johon kuuluvat kiinteä asuinpaikka, lasten koulunkäynti ja aikuisväestön palkkatyö yhteiskunnan – tässä tapauksessa poronhoitosovhoosin palveluksessa. Tätä kaikkea lähestytään romaanissa valtion tehtävää hoitamaan palkkaaman sovhoosin johtajan, Rulevin, ja varsinkin hänen uskollisen toverinsa, kirjan kertojan Vozmištševin, näkökulmasta. Tärkeissä ja vähemmän tärkeissä sivuosissa on Rulevin palvelukseensa haalimia yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneita miehiä, joissa Rulev näkee uinuvaa potentiaalia. Rulev on kirjan ihmistuntija, ansioista tai ei, Vozmištšev taas lähinnä hiljainen ihmettelijä, elämän tarkoituksen etsijä, joka päätyy akateemiselle uralle.

Hankin itselleni kaksi Kuvajevin romaania, toinen niistä, nimeltä Alue, kuuluu olevan hänen pääteoksensa. Se käsittelee ilmeisesti mineraalien kaivua samoilla seuduin kuin nyt lukemassani kirjassa. Myös tähän kirjaan liittyy öljyn- ja kullanetsintää teollisin keinoin. Ekologinen näkökulma on selkeästi sivuseikka, enemmänkin on kyse syrjäisille seuduille hakeutuvista yksilöistä. Pohjoisen herkän luonnon hautautuminen noen, lian ja tela-auton jälkien alle tuntuu tässä vain vertauskuvalta, jolla viitataan ihmiselämän katoavaisuuteen. Romaani alkaa mielenkiintoisella ajatusleikillä. Siinä pohditaan nyky-yhteiskunnan oravanpyörässä elävän ihmisen mahdollisuutta irrottautua elämänmenostaan ja lähteä työhön vaikkapa kiertäväksi valokuvaajaksi. Tästä näyte:

Luulen, että unelma pakenemisesta on tyypillistä jokaiselle keskitason ihmiselle. Toiseen tilanteeseen, toiseen ympäristöön, toiseen työhön. Vain harvalle osuu kohtalon harvinainen lahja – juuri oikealta tuntuva paikka ihmisten ja olosuhteiden keskellä. Harva epäonnisista päätyy kohtalonsa jyrkkään muutokseen. Ja vain harva niistä, jotka ovat poikenneet valmiiksi tallatulta polulta, saavuttaa päämääränsä. Suurin osa juuttuu polkujen sekasortoon.

Olisi ollut kiva lueskella pitempään edellisenkaltaista pohdintaa, mutta valitettavasti muutaman sivun jälkeen siirrytään suoraan kerrontaan. Sekin kerronta olisi ihan suorana maistunut paremmin, mutta kun kirjailija on tehnyt sekä ajallisia että paikallisia poikkeamia pitkin matkaa, niin oli vähän vaikea hahmottaa kirjan todellista sanomaa, olkoonkin, että nyt se sanoma vaikuttaa hyvinkin sulautuvan yksiin sitaatin ajatusten kanssa. Kerronnan lomassa on lisää pohdiskelevaa tekstiä, josta vielä syksyn mittaan aion esittää toisen näytteen, mutta nyt totean vain, että kirjassa on 240 sivua ja lukaisin sen noin viikossa. Kaksi kirjaa vielä, jos en kolmatta ennätä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Etelänmatkalla

Terveisiä sieltä etelästä!

Piipahdin vaimoineni pääkaupunkiseudulla sekä Suomessa että Virossa. Suomen pääkaupungissa teki vaikutuksen erittäin tehokkaasti toimiva joukkoliikenne. Varsinaisista nähtävyyksistä tutustuimme ensimmäistä kertaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Myös Suomenlinnaan teimme tälläkin kertaa pitkän retken.

Viikunanlehtiä alaviistosta nähtynä.
Kasvitieteellinen puutarha oli hämmästyttävän hieno paikka sekä vanhain aikain tunnelmansa että kivasti esillä olleitten kasviensa osalta. Tietenkin tykkäsimme lummehuoneesta, jonka upeimmat tähdet olivat Amazonasin jättilumpeet. Niitten lisäksi ihastelimme kannukasveja ja löytyiväthän sieltä riisi ja kurpitsakin. Välimeren huoneessa tajusin, miksi Aatami valitsi peitteekseen juuri viikunan lehden.
Suomenlinnan valleilla.

Suomenlinnassa kävimme maanantaina, koska muut museot olivat kiinni. Ehrensvärd-museo Suomenlinnassa oli auki, katselimme esinepaljoutta vähän nenänvartta pitkin, mutta menihän tuo nyt maanantain rattona. Ja oli jännä nähdä miten sisäseinissä raplingin alusta on ensin tikutettu tartuntojen parantamiseksi. Meillä oli tuuria, kun lautalta poistuttuamme emme lähteneet valtavan yleisömäärän mukana saarta samoamaan vaan menimme ensiksi syömään Bistro-ravintolaan, jossa oli tarjolla älyttömän hyvää ruokaa ja siihen nähden ihmeen vähän asiakkaita. Ajoituksemme oli kohdallaan myös tutustuessamme saaren valleihin, sillä lisäksemme siellä kulki silloin vain yksi nuori pariskunta. Pokemon-intoilijat juoksivat meidän ohitsemme, kun olimme poistumassa paikalta.

Tiiliholvi kukkii.
Kadriorgin puiston puustoa.
Tallinnassa menimme kävellen Kadriorgiin. Siellä ihastelimme puiston puuvanhuksia, jotka pudottelivat pähkinöitä ja keltaisia lehtiä. Lapset telusivat lehtien seassa punkkeja pelkäämättä. Minä otin valokuvia ja kameraa taskusta ottaessani naurahdin, kun näin pienen hämähäkkieläimen sen kannella. Lähemmässä tarkastelussa eläin osoittautui punkiksi.

Kadriorgin palatsin edustaa.
 Kadriorgin palatsissa oli nähtävillä vanhaa venäläistä taidetta. Ivan Šiškinin maalaukset tuntuivat vaikuttavimmilta. Oli siellä myös yksi Aivazovskin ja yksi Repinin maalaus. Toiseen päähän palatsia oli pystytetty näyttely, joka esitteli venäläistä grafiikkaa. Vetoavimmat työt käsittivät lastenkirjojen kuvitusta ja ihastuttavaa, monipuolista neuvostotaidetta.

Tallinnan katukuvaa.
Kumussa oli esillä Viron neuvostoajan taidetta, joka antoi oman, tavanomaisesta käsityksestä poikkeavan kuvansa sosialismin ajan taiteesta. Samassa näyttelyssä oli sosialistisen realismin kuvien jälkeen useilta virolaisilta taiteilijoilta kokeilevia, uudenaikaisia töitä, jotka olisivat voineet olla esillä missä tahansa länsimaisessa taidemuseossa. Työt olivat peräisin 1960 – 80 -luvuilta. Näyttelytilaan sijoitetuissa teksteissä kerrottiin, että Virossa oli 1970-luvulla hippejä, että Viroa pidettiin Neuvostoliiton ”läntenä”. Erityisen osastonsa näyttelyyn oli saanut Raul Rajangu (s. 1960) omalaatuisine 1980-luvun töineen otsikolla Neuvostoyö.

Tämän kaiken ohessa tapasimme lapsiamme ja heidän läheisiään siellä etelän kasvukeskuksessa minne Kruunusiltoja kaavaillaan. Kiitokset tarjoiluista, oli oikein hauska tutustua! Kirjallisuusvinkit lisäsin itäblokin lukuhaasteen esittelysivulle. Tyttärelle kiitokset yösijasta, hyvin viihdyttiin!

torstai 13. lokakuuta 2016

Oili Tanninen: Samovaari – Elämää Moskovassa

Oili Tanninen (s. 1933) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun muistelmateoksen Samovaari, alaotsikkona Elämää Moskovassa. Tanninen kertoo kirjassa vaikutelmiaan ajalta, jonka hän vietti Moskovassa puolisonsa, Aarne Tannisen, toimiessa siellä suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Wikipediasta luin, että Moskovan-palvelusta kesti vuodesta 1958 vuoteen 1963.

Luin tämän kirjan Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaastettani varten. Kirjassa on vain 123 sivua, joten lukeminen sujui kevyesti noin päivässä. Sitä paitsi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseisen kirjan lukaisin.

Joskus 1970-luvulla löysin kirjan pokkariversion Kuopion Tulliportinkadulta, sankarihautausmaan torinpuoleiselta kulmalta. Satoi kevyesti, kirja makasi märällä asfaltilla. Mutta se oli kauniin oranssi-valkoinen, Oili Tannisen laatima kuvitus vetosi minuun, joten poimin kirjan mukaani, vein sen kotiin, kuivatin ja luin sen. Sittemmin muutoissa kirja, jonka lehdet olivat kastuttuaan kupruilleet, heitettiin pois. Teksti jäi kuitenkin mieleeni, enkä ennen tätä uutta lukukertaa olisi voinut tajutakaan miten syvästi kirja oli vaikuttanut näkemykseeni siitä, millaista elämä Neuvostoliitossa oikein oli. Voisin jopa väittää, että kaikki sellainen tieto Neuvostoliitosta, joka on ollut ristiriidassa tämän pienen teoksen kanssa, on minusta tuntunut väärältä tiedolta. Olen pitänyt Oili Tannisen kuvausta Moskovan elämästä oikeana kuvauksena Neuvostoliitosta. Kirjan uudelleen luettuani haluaisin edelleen kovasti uskoa sen olevan kuvauksena totuudenmukainen ja rehellinen – ystävällisyyden lämmin shaali olkapäilleen laskettuna. Luultavasti totuudenmukaisia ja rehellisiä kuvia on yhtä paljon kuin kertojia ja lisäksi on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole kerrottavaansa koskaan kertoneet.

Kuten sanottu on Tannisen kuvaus moskovalaiselämästä lämminhenkinen, vaikka löytää siitä toki ristiriitoja ja naapureitten perheriitoja ja pieniä taiteellisia kinastelujakin. Suomalaisen ja neuvostoihmisen kulttuuriset yhteentörmäykset on kuvailtu huumorilla. Tanniset asuivat suuressa asuinkerrostalossa, jossa naapurit olivat tavallisia neuvostokansalaisia: käytännönläheisiä, sosiaalisia, vieraanvaraisia ja aika meluisia ihmisiä. Lastaan kaitseva kotirouva saa hiekkalaatikolla seuraa lapsenlapsiaan kaitsevista babushkoista ja uteliaina ulkomaalaista tenttaavista lapsista.

Tanninen näkee Moskovan elämäntyylissä paljon miellyttävää. Mieleeni oli painunut erityisesti muutama kohtaus kirjasta. Kampaamon odotushuoneen hoitaja saa lounaaksi miehensä verkkokassissa tuomaa lämmintä keittoa, jonka hän syö suoraan kattilasta. Sen jälkeen odottamaan pitkästynyt puoliso ojentaa vaimolleen pullon ja sanoo: ”Kiisseliä.” Odotushuoneessa seurataan lounaan etenemistä. Kun mies poistuu, joku kysyy: ”Oliko se karpalokiisseliä?”

Toinen erityisesti mieleeni painunut kohta oli se, miten Tanninen kuvailee vallankumoustaistelija Frunzen mukaan nimettyä Moskova-joen rantakatua ja sen varrella penkillä istuskelevia ihmisiä:

Penkit poppelien alla ovat pitkät. Yhdelle penkille mahtuu toistakymmentä henkeä. Ja jos toistakymmentä henkeä haluaa yhtä aikaa levähtämään Frunsen rantakadun penkeille, he tietenkin istuutuvat samalle penkille. Kukaan ei haeskele tyhjiä penkkejä. Kaikki haluavat istua sinne, missä on muitakin, missä on seuraa.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet

Itäsaksalainen Reiner Kunze (s. 1933) kirjoitti vuonna 1976 Saksan liittotasavallassa julkaistun teoksen Die wunderbaren Jahre. Kirja ilmestyi suomennettuna jo vuonna 1977 nimellä Nuo ihmeelliset vuodet. Proosaa sisältävän pääosan suomensi Aarno Peromies, tšekinkieliset runot Kirsti Siraste.

Tämä kirja on järkytys sille, joka etsii kuvausta jostain myönteisestä itäblokin maitten elämästä. Kyllä – tässä kirjassa kuolee ihminen – mutta hän on nuori ihminen. Kyllä – tässä kirjassa vangitaan ihminen – mutta hän on nuori ihminen. Kyllä – tässä kirjassa estetään ihmisiä kuuntelemasta jatsia, menemästä maailmanfestivaaleille, menemästä Tatra-vuoristoon, menemästä merenrannalle, kunnes kotikaupungin rautatieasemalla poliisivartio sanoo, että nyt olette vapaa menemään – ja nuori ihminen kysyy: minne?

Reiner Kunzen pieni, meillä unohdettu teos kertoo nuorten ahdistuksen kautta, millaista elämä DDR:ssä oli. Kunze kertoo, että vaikka nimiä on muutettu, tapaukset ovat tosia. Vaikka suuri osa nuorisosta taatusti tajusi alistua valtion ylläpitämään kovaan kuriin, oli liian paljon niitä, jotka kärsivät kohtuuttomasti. Ei lentolehtisten laatimisesta pidä kohdella ihmistä pahemmin kuin sotarikoksesta syytettyä Nürnbergissä.

Kunzen kirja koostuu katkelmallisista, lyhyistä, usein toisistaan irrallisista tarinoista, jotka kertovat nuorista ihmisistä DDR-valtion hammasrattaitten puristuksessa. Se avaa näkymiä kasvatukseen, joka perustuu viholliskuvan lietsomiseen, epäluuloon ja valtion asian täydelliseen oikeutukseen. Kirjan otsikko on peräisin Truman Capoten runosta, joka ylistää nuoruutta ja sen ihanan pakottomuuden ja vapauden aikaa. Tämän kirjan nuorisossa on liian monta sellaista, jolta se vapaus on riistetty ja korvattu järjettömällä vastarinnalla länsimaita kohtaan. Tai ainakin pyritty korvaamaan ja usein epäonnistuttu karkeasti.

Minä toivoin, että suurin osa tuosta olisi jäänyt pojaltani ymmärtämättä. Illalla hän kuitenkin kyykistyi sisarensa jalkoihin tämän sängylle ja kysyi, miksi sisar neuvoisi häntä ryhtymään: klovniksi, muurariksi vai runoilijaksi. Sotilaaksi rupeamista hänen ei ottanut puheeksi, koska hän silloin saattaisi joutua tekemisiin isänsä kaltaisten esimiesten kanssa.

Luin tämän kirjan joskus 1990-luvulla. Lukemisesta ei jäänyt erityisen paljoa mieleeni, jotain sentään. Erikoinen yksityiskohta löytyy runoa muistuttavasta, vanhoihin sitaatteihin perustuvasta tekstistä nimeltä Urkukonsertti. Siinä kerrotaan opettajien kehottaneen vanhempiaan estämään lapsiaan menemästä kirkossa keskiviikkoisin järjestettäviin urkukonsertteihin. Tämän johdosta kirkot olisivat täyttyneet nuorisosta. DDR:n lopun alkuna taisivat toimia mielenilmauskulkueet, jotka saivat kai alkunsa siitä, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät Jumalaan uskoneet hakeutuivat kirkkoon, koska siellä oli mahdollista kokoontua.

Koska Kunze teki työtä tšekkiläisen runouden saksantajana, on kirjan loppupuoli nimeltä Café Slavia, kuvausta kirjailijan vaikutelmista hänen vierailuiltaan Tšekkoslovakiassa miehityksen jälkeen. Tšekkien katkeruus tulee ilmi, kun kirjailija luovuttaa vaatesäilytykseen takkinsa, jonka vuorissa lukee valmistajan merkki INFORM, ja valmistusmaa GDR, siis venäjäksi ja kyrillisillä kirjaimilla. Lopussa on muutamia näytteitä kiellettyjen tai muuten vain vangittujen tšekkirunoilijoitten teksteistä.

Kirjassa on 128 sivua. Lukaisin sen nyt uudelleen parissa päivässä.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Runoilija, kirjailija, suomentaja Pentti Saarikoski (1937 – 1983) vietti vuosien 1966 ja 1967 vaihteessa kaksi kuukautta Prahassa. Hän kirjoitti Prahan tunnelmistaan kirjan, joka ilmestyi vuonna 1967 nimellä Aika Prahassa. Luin sen.

Saarikosken kuvaus Prahan reissustaan ei ole tavanomainen matkakuvaus. Tekniikkana on ajatuksenvirta, joka tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että kerronnan aihe ja ajankohta saattavat vaihtua ja usein vaihtuvatkin vierekkäisissä virkkeissä, kuten seuraavassa esimerkissä näyttäisi mielestäni olevan asian laita:

Kun keskustelemme politiikasta, meidän on otettava huomioon, ei ainoastaan sitä mikä on tapahtunut vaan myös, ja ennen kaikkea, se mitä ei ole tapahtunut. Isäni oli kolmiloikkaaja, oman kertomansa mukaan varsin hyvä, mutta parhaan hyppynsä hän astui yli. Kunpa tietäisimme olemmeko matkalla sitä kohti, mikä meitä odottaa.

Jostain syystä tällainen kerrontatapa ei ihan mahdottomasti häiritse vaikkakin tuntuu paikoitellen temppuilulta enkä ymmärrä sen tarkoitusta. Toisaalta voi se joskus tuntua hauskaltakin kuten edellä olevassa esimerkissä. Sitä paitsi se jo selkeyttää tekstiä, että siinä kumminkin on kaikki välimerkit ja teksti on jaettu kappaleisiin, vaikkei kappalejaon merkitys olekaan aina niin selkeä kuin perinteisessä tekstissä.

Mistä kirjassa sitten oikeastaan kerrotaan? Kuten esimerkkinä oleva katkelma osoittaa, Praha ei aina ole pääosassa. Saarikoski ei kiertele katselemassa nähtävyyksiä tai tee selkoa kaupungin työväestön taideharrasteista. Aika usein hän kertoo omasta olemisestaan, syömisestä ja varsinkin juomisesta, tapaamistaan ihmisistä, asuintalonsa ikkunasta avautuvasta näkymästä. Hyvin yksinkertaisista ja aika tylsistä asioista. Kerronnan katkeilevat ajatukset voi nähdä myös piristävänä tekijänä, jotka katkoo mitäänsanomattomana näyttäytyvää arkista maisemaa.

Takakansiteksti kehuu teosta lyyriseksi ja monimerkityksiseksi. Lyyrinen se on mielestäni Saarikosken omalla, varsin proosallisella tavalla. Monimerkityksisyys vaatii pientä esimerkkitekstin tarkastelua. Esimerkiksi valitussa katkelmassa on kolme virkettä, jotka näyttävät puhuvan eri asioista kukin. Ensimmäinen virke saattaisi kuvata vaikkapa maailmanpolitiikkaa. Onko Tšekkoslovakian tie myös Kekkoslovakian tie? Toisessa virkkeessä kertoja muistelee isäänsä ilmeisen ironiseen sävyyn. Kolmas virke on joko filosofinen tai humoristinen. Sen voi silti kiinnittää vaikkapa Saarikosken Prahan-oleskelun ajankohtaan, joulun läheisyyteen. Vapahtajan syntymäjuhla on tulossa, epäilijä kysyy: onkohan tosiaan? Muitakin selityksiä on mahdollista kehitellä. Mutta enpähän kehtaa. Tietenkin kaiken tämän voi lukea vain sellaisenaan, tekstiä pitemmälle lukiessa tulee tunne siitä, että se vaikuttaisi myös olevan selvin tulkintavaihtoehto.

Mitä tämä kirja sitten kertoo Tšekkoslovakiasta? Saarikosken kohtaama, Prahan kevättä edeltävän ajan vapaus näyttää aika nuhjuiselta, Prahassa eletään niukkuudessa, vapaus näkyy vessanseinätuherruksissa. Saarikoski kirjoittaa toistuvasti myös omasta rahan puutteestaan, se on melko kyllästyttävää. Kaiken kaikkiaan kirjailijan elämäntyyli vaikuttaa holtittomalta eikä erityisen kiinnostavalta.

Kirjassa on vain 102 sivua ja lukaisin sen tänään. Aleksis Kiven päivän kunniaksi tempaisin siitä vielä kunnon analyysitkin. Seuraavaksi luen itäsaksalaisen kuvauksen, jossa myös liikutaan Prahan ravintoloissa ja ollaan sekä proosallisella että lyyrisellä kannalla.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Josef Škvorecký: Luutnantti Borůvkan murheet

Tšekkoslovakialainen Josef Škvorecký kirjoitti vuosina 1962 – 65 kuvitteellisia, huumorilla ryyditettyjä kertomuksia prahalaisen poliisimiehen, luutnantti Borůvkan tutkimista rikostapauksista. Kertomukset julkaistiin vuonna 1966 kirjana, joka sai nimekseen Smutek poručika Borůvky. Vuonna 1982 tarinat julkaistiin Kirsti Sirasteen suomennoksena nimeltä Luutnantti Borůvkan murheet.

Kirja koostuu kahdestatoista rikostapauksesta, joita kutakin kuvataan omassa luvussaan. Surumielinen luutnantti Borůvka selvittelee vakavia rikoksia kuten murhia. Hänen apulaisinaan toimivat vääpeli Málek ja yliylikersantti Šinták sekä tarinoitten myötä mukaan tuleva nuori poliisinainen, toveri, jolla on tummat silmät ja luutnantin mielen mukainen nuttura. Kyseessä on jatkuvajuoninen kertomus, josta saisi helposti tehtyä tv-sarjan. Tyylissä on aikansa makua, kuvailu tuo mieleen pakinanomaiset koukerot. Lupsakanpuoleisesti selviteltyjä murhamysteereitä taustoittavat miehinen, leppoisan seksistinen asenne naisia kohtaan ja huumori, joka sallii ivailla kaupunkilaista elämänmenoa, jossa ihmiset usein sättivät toisiaan ja saavat tehdä parhaansa pysyäkseen irti toistensa kraivelista. Eikä se aina onnistukaan. Kertomuksissa kuvaillaan useita riitoja ja vielä useampia riidanaiheita. Huumori kuitenkin pehmentää kerrontaa, eikä tunnelma ole ahdistava. Toisinaan käväistään dekkariparodian rajamailla. Käytännössä kyse on kuitenkin perinteisistä salapoliisikertomuksista, sosialistinen yhteiskuntakin on vain lisämausteena tapahtumissa.

Kertomusten ajankohta on tosiaan sosialismin ajan Tšekkoslovakia. Pienistä yksityiskohdista päätellen koko yhteiskunta seisoo sosialismissa toisella jalalla, kun toinen on kiinni vanhassa, yleismaailmallisessa elämänmuodossa. Kodit vaikuttavat riippuvan kynsin hampain kiinni porvarillisen maailman jäänteissä, tyylihuonekaluissa, kauniissa sisustuksessa, puutarhoissa. Mutta kaduilla ajetaan Volgalla ja Škodalla – tosin Škoda oli jo ennen sotia tunnettu henkilöautomerkki, myös luunantti Borůvka omistaa Škoda Felician, jolla hän käy tyttärensä kanssa lomareissulla Italiassa. Vuorosanoissa käytetään puhutteluna toisinaan toveria, toisinaan peräti prefektiä. Puheissa esiintyy myös hassuttelevassa sävyssä toisteltuja ohjelmallisia sosialistisen yhteiskunnan yleviä lauselmia. Sävy on kuitenkin pehmeä, ehkä salaivainen, mutta inhimillinen, mistä esimerkkinä kuvailu Ivana Julmana tunnetun tyttökoulun johtajan kenttäpuheesta koulun juhlasalissa:

Sen aiheena oli ettei sosialistinen yhteiskuntamme katkaissut keppiä kenenkään selkään ja pyrkimyksenä saada rahat varastanut tyttö huomaamaan että yhteiskuntamme tarjosi jokaiselle mahdollisuuden parantaa tapansa asianmukaisissa laitoksissa ja sen myötä tunnustamaan. Tunnustamishalukkaita ei tietenkään ilmaantunut. Idealismi on vienyt ja vie vastakin täysin harhaan.

Jälkiviisastelija voisi lukea tuostakin pienestä näytteestä oireita Prahan keväästä ja sitä seuranneesta syksystä. Niin syvällisesti kirjassa ei kuitenkaan asioita lähestytä vaan pysytellään ajanvietetasolla. Näytteenä sosialistisen maan ajanvietekirjallisuudesta Luutnatti Borůvkan murheet toimii oikein mainiosti.

Jotenkin alkaa lukuhaasteen loppua kohden motivaatio lukemiseen hiipua ja paikoitellen koukeroinen tekstikin vaati aika paljon huomiota, joten lukunopeus lässähti niin, että kolmisen päivää tätä ajanvietekirjaa lueskelin. Sivuja 323. Seuraavana vuorossa Praha ja Saarikosken aika siellä. hdcaniksen lukukokemus Skvoreckysta on luettavissa täältä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Seitsemännen taiteen haasteen koosteeni

Tämä on koosteeni Marika Oksan seitsemännen taiteen haasteeseen, jossa tavoitteena oli lukea elokuva-aiheista kirjallisuutta.

Luin seuraavat kirjat:

Elokuviin ja niiden tekemiseen liittyvä tietokirjallisuus
Kieślowski on Kieślowski (toim. Danusia Stok)

Kirjoja joista on tehty elokuva
Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva
Arkadi & Boris Strugatski: Hankalaa olla jumala
Stanisław Lem: Futurologinen kongressi
Emmanuil Kazakevitš: Kaksi miestä arolla (teoksessa Neuvostoproosaa 2)
Vasili Šukšin: Punainen heisipuu

Kirjassa elokuvakansi
Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander
Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa

Kirja + elokuva -teksti
Arkadi & Boris Strugatski: Stalker + Andrei Tarkovski: Stalker

Tämä oli ihan kiva haaste, harmi vain, että keksin sen kanssa ajallisesti päällekkäin olevan oman haasteen ja aika pitkälti keskityin siihen.

Kieślowski on Kieślowski

Danusia Stok (s. 1950) toimitti vuonna 1993 Englannissa julkaistun teoksen Kieślowski on Kieślowski. Siinä puolalainen elokuvaohjaaja Krzysztof Kieślowski muistelee ja puntaroi elämäänsä ja ohjaamiaan elokuvia. Kirjan suomensi Matti Apunen ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1994 teoksen alkuperäisellä nimellä. Kirjan alusta löytyy Matti Apusen kirjoitus Kieślowskista otsikolla Sisäisessä maanpaossa. Sitä seuraa Danusia Stokin kirjoittama Johdanto ja Kieślowskin kirjoittama Motto. Sen jälkeen Kieślowski muistelee elämäänsä ja pääsyään elokuvakouluun. Suurin osa kirjasta käytetään elokuvien kuvailemiseen ja niitten valmistumisvaiheitten muisteloon. Lopusta löytyvät teoksen viiteluettelo sekä vitaaliset tiedot kaikista Kieślowskin ohjaamista elokuvista.

Krzysztof Kieślowski (1941 – 1996) opiskeli elokuvantekoa Łódźin elokuvakoulussa. Hänen lopputyönsä oli hänen ensimmäinen ammattimainen ohjaustyönsä, dokumenttielokuva Łódźin kaupungista (1967). Muisteloissaan ohjaaja kuvailee Łódźin olleen ainutlaatuinen, pittoreski kaupunki, jossa oli rappeutuneita rakennuksia, rappeutuneita porraskäytäviä, rappeutuneita ihmisiä. Ensimmäiset Kieślowskin elokuvat olivat dokumentteja. Epäilemättä niitä tehdessään aloitteleva ohjaaja sai nähdäkseen monenlaista elämää. Hän kuvasi nuoria miehiä katselemassa lapsuutensa valokuvaa, työläisten elämää tehtaissa, lääkäreitten työtä klinikalla, nuoren parin ensimmäisen lapsen syntymää, rautatieaseman matkatavarasäilytystä. Kaikkia elokuvia ei esitetty julkisuudessa. Kieślowski kertoo itse estäneensä esittämästä elokuvaa omien etujen tavoitteluun pettyneestä johtajasta ja kuolemanrangaistusta kannattavasta yövahdista.

Vähän kerrassaan hän hakeutui draamallisen elokuvan pariin. Puolassa oli ensin tehtävä puolen tunnin mittainen tv-elokuva, sitten tunnin mittainen ja vasta sen jälkeen katsottiin oliko tekijässä ainesta pitkän elokuvan ohjaamiseen. Ensimmäinen Kieślowskin elokuvista, jonka muistan nähneeni, on kolmen vartin pituinen tv-elokuva Kaikessa rauhassa (Spokój, vuodelta 1976). Siinä on pääosassa Jerzy Stuhr, joka hölmistynein kasvoin esittää vapautunutta vankia, hän löytää työtä ja naisen, perustaa perheen ja yrittää olla tyytyväinen, mutta ajautuu syntipukiksi työpaikallaan. Aikoinaan tv:ssä esitettiin myös toinen Kieślowskin ja Stuhrin yhteistyö, pitkä elokuvan nimeltä Amatööri (Amator, vuodelta 1979). Siinä Stuhr esittää miestä, joka hankkii elokuvakameran ja alkaa kuvata omia elokuvia. Ohjaaja Krzysztof Zanussi esiintyy elokuvassa omana itsenään ja kehuu aloittelijan elokuvaa sen paikoilleen lukitusta näkökulmasta (mies on kuvannut jalkakäytävän tapahtumia omasta ikkunastaan). Stuhr vaikutti lähinnä naiivin koomiselta hahmolta, mikä ainakin meidän perheessämme tulkittiin huumoriksi, vaikka elokuvissa oli myös kipeämpiä teemoja. Luulenpa, että Amatööri on tehnyt vaikutuksen aika moneen muuhunkin, sillä Kieślowskin hautamuistomerkkiinkin on kuvattu peukaloilla ja etusormilla tehty kuva-alan rajaus, jota Stuhr Amatöörissä toistaa ehtimiseen.

Näitten elokuvien lisäksi muistan Kieślowskin elokuvista lähinnä Kymmenen käskyä (Dekalog, vuodelta 1988) ja elokuvasarjasta Kolme väriä (Trois couleurs, vuosilta 1993 – 94) osan Punainen (Rouge, vuodelta 1994). Kymmenestä käskystä Kieślowski kertoo, että hänen käsikirjoittajakseen sukeutunut Krzysztof Piesiewicz oli ehdottanut elokuvan tekemistä kymmenestä käskystä.

Kieślowski oli tutustunut Piesiewicziin tehdessään dokumenttielokuvaa Puolan sotatilan aikana. Ohjaaja oli halunnut kuvata sitä, miten oikeudessa ihmisiä tuomittiin pariksi kolmeksi vuodeksi vankilaan pelkistä graffiteista (sotatilan vastaisista tietysti). Hän oli päässyt tekemään dokumenttielokuvaa oikeudenkäynneistä, joissa ihmisiä tuomittiin. Ilmeni vain, etteivät tuomarit ilenneet tuomita ketään vankeuteen, kun elokuvakamerat olivat läsnä ja tuomioista tuli siten lievempiä. Tämä johti siihen, että kaikki syytetyt alkoivat toivoa kameraryhmää oikeudenkäyntiinsä. Tämän seurauksena Kieślowski erehtyi kirjoittamaan rahoittajalle kirjeen, jossa toivoi palkanmaksua työntekijöilleen, vaikka mitään elokuvaa ei valmistuisikaan, koska ketään ei tuomittu vankeuteen. Puolan sisäministeri älysi käyttää Kieślowskin kirjeessä ollutta mainintaa sen osoittamiseen, ettei Puolassa ketään tuomita sotatilalain aikana. Sisäministerin väite saattoi Kieślowskin ystäviensä silmissä outoon asemaan, josta hän selvisi esittämällä epäilijöilleen koko kirjeen, joka tähtäsi siihen, että filmiryhmä saisi palkkansa. Joka tapauksessa tämän projektin aikana Kieślowski tutustui syytettyjen asianajana toimineeseen Piesiewicziin. Ilmeni, että Piesiewiczillä oli hyviä elokuvaideoita ja hänestä tuli siten asianajajan toimensa ohessa Kieślowskin käsikirjoittaja, hän oli mukana käsikirjoittajana yhdessä Kieślowskin kanssa Veronikan kaksoiselämässä, Kymmenessä käskyssä ja Kolmessa värissä.

Elokuvien tekemisen kuvailun lisäksi kirjassa puhutaan Puolasta. Danusia Stok esittää Johdannossa Puolan sosialistisen ajan historian lyhyesti. Kieślowskiin puolalaisuus on niin kiinni kasvaneena, ettei siitä pääse irti. Samaa hän sanoo kommunismista, jota hän kuvaa sairaudeksi, jonka kanssa joutuu kuolemaan. Vaikka hän itse on välttänyt kommunismiviruksen, hän kertoo altistuneensa sille kuten kaikki puolalaiset. Kieślowski rakastaa puolalaisia, silti – tai ehkä siksi – hän kuvaa heitä keskenään riiteleviksi ja omaa etuaan tavoitteleviksi. Kieślowski on pessimisti eikä hän osaa nähdä maalleen ja kansalleen valoisaa tulevaisuutta.

En tiedä mitä vapaa Puola tarkoittaa. Vapaa Puola on täysi mahdottomuus yksinkertaisesti siksi, että maantieteellisesti Puola on kehnossa paikassa. Mutta se ei tarkoita etteikö tätä maata voisi järjestää älykkäästi. Aivan varmasti se on mahdollista, mutta valitettavasti tästä ei näy erityisiä merkkejä; itse asiassa se on organisoitu aivan yhtä typerästi kuin aina ennenkin, paitsi että nyt teemme sen itse. Ja se on tässä kaikessa murheellisinta.

Kirjassa on 308 sivua. Aloin lukea sitä maanantaina klo 14 ja sain luetuksi tänään klo 9.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Andrei Tarkovski: Stalker

Neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski (1932 – 1986) ohjasi vuonna 1979 valmistuneen elokuvan Сталкер. Elokuva perustuu Arkadi Strugatskin ja Boris Strugatskin romaaniin, joka tunnetaan Suomessa nimellä Stalker – huviretki tienpientareelle. Kesällä luin kyseisen romaanin ja nyt kerron vaikutelmiani eilen katselemastani Tarkovskin elokuvasta. Teen tämän mm. siksi, että haluan täten osallistua Marika Oksan elokuva-aiheisen kirjallisuuden lukemiseen kannustavaan Seitsemännen taiteen lukuhaasteeseen.

Andrei Tarkovskin elokuvista minulle oli entuudestaan tuttu Stanisław Lemin romaaniin perustuva Solaris. Sen lisäksi olen katsellut elokuvan Peili, johon en voi silti sanoa erityisemmin tutustuneeni, koska se oli sen verran oudonlainen. Näitten kolmen elokuvan perusteella uskallan arvella Tarkovskin kuuluneen tavallaan pitkään sarjaan venäläisen teatterin rohkeasti kokeilevia ohjaajia. Aivan samoin kuin Lemin Solaris-romaani on myös veljekset Strugatskin romaani Stalkerista saanut Tarkovskin ohjauksessa käsittelyn, jota voisin vaikka luonnehtia alkuperäisteoksen runolliseksi tulkinnaksi. Koska molemmissa on kyseessä tieteiskertomus, runollinen salaperäisyys on hyvin paikallaan.

Elokuvan ja romaanin eroavaisuuksien luettelo saattaisi muodostua laajemmaksi kuin niitten yhtenevyyksien määrä. Mainitsen kuitenkin sen, että elokuvassa henkilöhahmoja ja tapahtumia on karsittu. Tärkeässä sivuosassa oleva Stalkerin tytär kuvataan kirjassa apinamaisen karvaiseksi olennoksi, isän toistuvat vierailut Alueella ovat aiheuttaneet lapseen mutaatioita, jotka alkavat näkyä hänen kasvaessaan. Elokuvassa Tarkovski on ratkaissut asian pukemalla tyttären päähän huivin. Toisena erona suhteessa romaaniin mainitsen Stalkerin johtaman ryhmän Käynnin syyn, joka romaanissa on erilaisten jännien tavaroitten kerääminen Alueelta – siis hyvin samaan tapaan kuin nykyään kuulemma toimitaan entisen Tšernobylin ydinvoimalan alueella. Strugatskien romaanissa kiinnostuksen aiheuttajana on tietenkin se, että esineet eivät ole tältä planeetalta alunperin. Sen sijaan Tarkovskin elokuvassa varsinaista aihetta kolmen miehen käyntiin Alueella ei heti tuoda esille. Kullakin on omat intressinsä, jotka paljastuvat vähitellen. Tarkovski siirtää tulkinnallaan painopisteen olemassaolon ja elämän tarkoituksen kysymyksiin. Tärkeinä seikkoina nousevat esiin usko ja toivo.

Minun on helppo valita suosikkini näistä kahdesta kovin erilaisesta taideteoksesta. Valintani on Strugatskien romaani. Se kertoo selkeämmän tarinan, joskin loppu on samalla tavoin mystinen kuin Tarkovskin elokuvassakin. Tarkovskin elokuvassa miehet kulkevat pelon jähmettäminä maisemassa, joka on ihan suoraan sanottuna horsmikkoa. Pelkojen kohdetta on mahdotonta nähdä ja mikäli katsoja ei pysty uppoamaan toisten kasvoilta kuvastuvaan pelkoon, muuttuu nähty melko merkilliseksi aikamiesten kuotoiluksi. Varsinkin Stalker itse päkistää puhetta niin vaivalloisesti, että minua ainakin kummastuttaa. Sanoisi vain suoraan ja ämpyilemättä. Lopulta sieltä jotain selkeyttävää sitten tipahtaa, mutta kaksi ja puoli tuntia on tullut vietettyä viihtyisämminkin. Tarkovskin Solariksessa runollinen salaperäisyys toimii paljon paremmin, avaruuden tapahtumien mahdottomuus antaa selkeän selityksen Solaris-tutkijoitten ahdistukselle.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Klára Jarunková: Vaitelias veli

Tšekkoslovakialainen Klára Jarunková (1922 – 2005) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun nuorisoromaanin Brat mlčanlivého Vlka. Vuonna 1972 julkaistiin Kirsti Sirasteen slovakinkielisestä alkuteoksesta tekemä lyhennetty suomennos nimeltä Vaitelias veli.

Vaitelias veli on lanu-kirjallisuutta. Se kertoo Pavol-pojasta, joka asuu Ala-Tatran vuoristossa. Pavol on kirjan minä-kertoja. Hänen vanhempansa hoitavat majataloa, josta käsin matkailijat voivat tutustua vuoristomaisemiin. Elämänmenossa on totutut kuviot, äiti huolehtii ruuanlaitosta, isän tehtävänä ovat toimistotyöt, huoltohommat ja kuljetus. Perheessä on kolme lasta: Jurko, Pavol ja Elena. Jurko on lapsista vanhin, hän on juro nuori mies, joka pitää tunteensa kurissa tapahtui mitä tahansa. Jurko haluaa karaista itseään, hän haluaa myöhemmin tulla alueen metsänvartijaksi. Nyt hän käy vielä koulua, hän tapaa tyttöystäväänsä Janaa koulukaupungissaan. Pavolille isoveli on salaperäinen ja kunnioitusta herättävä hahmo, harvapuheinen nuorukainen, jonka ajatuksista on vaikea saada selkoa. Pikkusisar Elena taas on toisinaan ärsyttävä toisinaan valloittava. Oman lisänsä Pavolin elämänpiiriin tuovat bernhardinkoirat Turre ja Halli.

Romaanissa on monenlaisia tapahtumia aurinkoisista ja huolettomista lapsuuden päivistä aina mustimman murheen alhoon. Vuoristoseutu luo tietenkin oman leimansa kuvaukseen, Pavolin osa ei ole kuitenkaan niin yksinäinen kuin monen muun vuoristolaislapsen. Hän käy koulua, perheen luona käy sukulaisia lomailemassa ja tietenkin poika kohtaa matkailijoita sesonkiaikoina eli keväisin ja talvisin. Jännä tapahtuma on myös saksalaisseurueen jokasyksyinen metsästysreissu vuorille. Perhe viettää kyllä jossain määrin kotinsa sijainnista johtuen eristäytynyttä elämää, mutta heillä on televisio ja matkailijat, jotka pitävät heitä yhteydessä muuhun maailmaan. Pojat liikkuvat paljon vuoristossa, joka osoittaa jo kirjan alkupuolella yllättävän vaarallisuutensa. Pienenä näyteenä ote kirjan hauskemmasta osastosta:

Jaroslav-setä oli eilisillasta lähtien kiusannut äitiä. Hän halusi, että isä palkkaisi hänet majatalon töihin. Setä sanoi, että syksyllä hän voisi pitää seuraa ulkomaisille metsästäjille. Ulkomaan herrat tarvitsivat kuulemma muutakin kuin syötävää ja juotavaa ja unta, iltaisin he halusivat keskustella jonkun älykkään kanta-asukkaan kanssa.

Elämä slovakialaisella vuoristoseudulla 1960-luvulla ei tietenkään ole varakkuudella pilattua, mutta enpä muista saman ajankohdan Kuopiotakaan erityisemmästä ylellisyydestä. Puijonlaaksossa asuneena tunsin tiettyä tuttuutta kohtauksessa, jossa laaksosta katseltiin alhaalla näkyvää kaupunkia. Sikäli kuin oikein muistan tämä romaani oli toinen lukemistani entisen itäblokin kirjoista, jossa enemmälti harrastettiin hiihtoa. Laskettelusta kerrottiin myös latvialaisromaanissa Häkki.

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirjasta on kertonut blogissaan myös hdcanis.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Leningrad – Ost-Berlin Miksi? Почему? Warum?

Tämän tekstin tarkoituksena on muistuttaa, että entisten sosialistimaitten kirjallisuuden lukuhaaste Leningrad – Ost-Berlin päättyy 7.11.2016. On siis vielä reilu kuukausi aikaa tutustua tämän haasteen oblastissa entisen itäblokin maitten sosialismin ajan kirjallisuuteen.

1. Miksi halusin lukea entisten sosialistimaitten kirjallisuutta sosialismin ajalta?

Tämäkin kirjallisuus oli minulle isolta osin tuntematonta. Uskon siihen sisältyvän monen tasoista – hyvää ja huonoa kirjallisuutta. Haluan itse lukemalla muodostaa kuvan siitä kirjallisuudesta, en halua toistella muitten vakioasenteellisia mielipiteitä (”se nyt on silkkaa propagandaa”, ”huonoa kirjallisuutta, valheita”, ”puuduttavaa sosialistista realismia”).

Entisten sosialistimaitten kirjallisuutta sosialismin ajalta on edelleen suomennettuna kirjastoissa. Miten kauan sitä sieltä löytää, sitä on vaikea sanoa, suuntaus näyttää olevan, että kirjastoista karsitaan sellaisia kirjoja, joita lainataan vähemmän ja vaikuttaa selvästi siltä, että sosialismin aikainen kirjallisuus ei ole ainakaan muotia. Kun ajattelen sosialismin aikakautta Euroopassa, näen sen katoamassa olevana lähihistoriana, johon on vielä mahdollisuus tarttua melkein tuoreeltaan. Mutta jo pian sen jäljet alkavat peittyä menneisyyden lumeen, jo pian on yhä vaikeampi erottaa sitä, mikä oli vielä hetki sitten totta ja mikä nyt on jälkiviisauden peittelemää tai korostamaa. Vielä on mahdollisuus lukijan itsensä valita, mitä haluaa lukea ennen kuin nolostuttavaksi nähty menneisyys on syösty paalainten kitaan ja tarjolla on enää halutunlainen menneisyyden kuvajainen.

Neuvostoliiton sosialismia kesti vuodesta 1917 vuoteen 1991. Keskisen ja itäisen Euroopan kansandemokratiat ajautuivat toisen maailmansodan päätyttyä Neuvostoliiton ”etupiiriin” ja sitä kautta sosialismiin, mitä tilannetta kesti vuoteen 1989, jolloin maat vapauttivat itsensä sosialismista. Kyse on siis kymmenien vuosien pituisista ajanjaksoista. Halusin tietää mitä ihmiset ajattelivat elämästään tuona aikana, millaisia kirjoja he kirjoittivat, millaisia kirjoja he lukivat, millaisena sosialistinen maailmanjärjestelmä näyttäytyi vierailijalle. Kävin itse Neuvostoliitossa vain kerran, Leningradissa lokakuussa vuonna 1982. Sen perusteella ei paljoa voi sanoa. Halusin siis saada selville lukemalla, mitä sosialismin piirissä eläneet ihmiset itse elämästään ajattelivat. Olin lukenut aikaisemmin muutamia kirjoja kyseiseltä ajalta, nyt halusin tietää mitä muuta on kirjoitettu, lisäksi halusin kokeilla uudelleen paria minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa.

2. Miksi halusin haastaa muutkin kirjablogeeraajat lukemaan entisten sosialistimaitten kirjallisuutta?

Uskon, että itseään avarakatseisena pitävän ihmisen, jollaisia oletan kirjojen lukijoitten yleensä olevan, olisi hyvä muodostaa itse mielipiteensä asioista niihin tutustumalla mikäli sellainen on kohtuullisella vaivannäöllä mahdollista. Kirjoja lukevalle ihmiselle kirjojen lukeminen tuskin on erityisen painostava kokemus. Tietysti mikäli sosialismin aiheena ottaa sellaisena kiellettynä mörkönä, jollaisena myös fasismi, rasismi ja monet muut torjutut ajatussuuntaukset tai kavahdetut ilmiöt nähdään, voi olla vaikeata nähdä sosialismin ajan kirjallisuuden lukemisessa mieltä. Siihen tarttuminen voi jopa tuntua ahdistavalta.

Voin omasta puolestani vakuuttaa, että olen entisen itäblokin kirjallisuushaasteen aikana lukenut paljon hyvää kirjallisuutta, joka ei ole ahdistanut minua hyväksymään reaalisosialismin pahoja ja raadollisia puolia. Itse asiassa nk. sosialistisen realismin piiriin lukeutuvassa kirjallisuudessakin käsitellään myös järjestelmän kielteisiä ilmiöitä. Moni asia on pielessä, ihmiset hakevat omaa etuaan, riitelevät, tekevät pahaa toisilleen. Byrokratia koetaan tuskastuttavana tai naurettavana. Elintaso ei kasva vaikka miten yritettäisiin. Tämän lisäksi kaikki realistinenkaan kirjallisuus ei sosialistisissa maissa suinkaan ollut sosialistista realismia, vaan esimerkiksi kriittistä realismia. Lisäksi oli tietenkin kirjoittajia, joitten tyyli on heidän omanlaisensa, aiheet samaa luokkaa kuin länsimaisessa kirjallisuudessakin.

Välillä on tuntunut siltä, että juuri järjestelmän arvostelua sisältävä sosialistimaitten kirjallisuus on ylittänyt julkaisukynnyksen niin Suomessa kuin lännessä – propagandasota kun on sotaa kahteen suuntaan! Lähinnä toista maailmansotaa käsittelevissä sosialismin ajan kirjoissa tai novelleissa olen huomannut oman kansan etevämmyyden paisuttelua ja vastapuolen väheksyntää. Tämä vaikuttaisi olevan tunnuskuvallista myös lännessä, todistan minä, Korkeajännitys-lehtien lukija monien vuosien ajalta. Neuvostoliittolaisesta sotakirjallisuudesta luin vain yhden teoksen, Ja ilta oli rauhaisa, jonka olin nähnyt nuorena poitsuna elokuvana ja johon ihastuin kerrasta. Se poikkeaa viihteellisestä sotakirjallisuudesta juuri siinä, että sankarit eivät haavoitu pelkästään olkapäähän.

Mutta huomaan kirjoittavani kuin mikäkin opettaja. Tosin kuuluu se olevankin kaikkein huvittavinta, kun tyhmä alkaa opettaa, joten olen sitten vaikka huvittava. Tyhmä nyt ainakin. Sillä onhan se totta, että kirjallisia maailmoja on olemassa vaikka millä mitalla hylättäväksi ja paalattavaksi. Mitäpä nyt yhdestä sosialismin ajan kirjallisuudesta? Herra ties miten paljon vanhempaa kirjallisuutta onkaan jo tuhottu, kun sen kirjallisuuden kirjoittaneet kansat nyt kerran hävisivät sen sodankin!