Andrei Tarkovski: Stalker

Neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski (1932 – 1986) ohjasi vuonna 1979 valmistuneen elokuvan Сталкер. Elokuva perustuu Arkadi Strugatskin ja Boris Strugatskin romaaniin, joka tunnetaan Suomessa nimellä Stalker – huviretki tienpientareelle. Kesällä luin kyseisen romaanin ja nyt kerron vaikutelmiani eilen katselemastani Tarkovskin elokuvasta. Teen tämän mm. siksi, että haluan täten osallistua Marika Oksan elokuva-aiheisen kirjallisuuden lukemiseen kannustavaan Seitsemännen taiteen lukuhaasteeseen.

Andrei Tarkovskin elokuvista minulle oli entuudestaan tuttu Stanisław Lemin romaaniin perustuva Solaris. Sen lisäksi olen katsellut elokuvan Peili, johon en voi silti sanoa erityisemmin tutustuneeni, koska se oli sen verran oudonlainen. Näitten kolmen elokuvan perusteella uskallan arvella Tarkovskin kuuluneen tavallaan pitkään sarjaan venäläisen teatterin rohkeasti kokeilevia ohjaajia. Aivan samoin kuin Lemin Solaris-romaani on myös veljekset Strugatskin romaani Stalkerista saanut Tarkovskin ohjauksessa käsittelyn, jota voisin vaikka luonnehtia alkuperäisteoksen runolliseksi tulkinnaksi. Koska molemmissa on kyseessä tieteiskertomus, runollinen salaperäisyys on hyvin paikallaan.

Elokuvan ja romaanin eroavaisuuksien luettelo saattaisi muodostua laajemmaksi kuin niitten yhtenevyyksien määrä. Mainitsen kuitenkin sen, että elokuvassa henkilöhahmoja ja tapahtumia on karsittu. Tärkeässä sivuosassa oleva Stalkerin tytär kuvataan kirjassa apinamaisen karvaiseksi olennoksi, isän toistuvat vierailut Alueella ovat aiheuttaneet lapseen mutaatioita, jotka alkavat näkyä hänen kasvaessaan. Elokuvassa Tarkovski on ratkaissut asian pukemalla tyttären päähän huivin. Toisena erona suhteessa romaaniin mainitsen Stalkerin johtaman ryhmän Käynnin syyn, joka romaanissa on erilaisten jännien tavaroitten kerääminen Alueelta – siis hyvin samaan tapaan kuin nykyään kuulemma toimitaan entisen Tšernobylin ydinvoimalan alueella. Strugatskien romaanissa kiinnostuksen aiheuttajana on tietenkin se, että esineet eivät ole tältä planeetalta alunperin. Sen sijaan Tarkovskin elokuvassa varsinaista aihetta kolmen miehen käyntiin Alueella ei heti tuoda esille. Kullakin on omat intressinsä, jotka paljastuvat vähitellen. Tarkovski siirtää tulkinnallaan painopisteen olemassaolon ja elämän tarkoituksen kysymyksiin. Tärkeinä seikkoina nousevat esiin usko ja toivo.

Minun on helppo valita suosikkini näistä kahdesta kovin erilaisesta taideteoksesta. Valintani on Strugatskien romaani. Se kertoo selkeämmän tarinan, joskin loppu on samalla tavoin mystinen kuin Tarkovskin elokuvassakin. Tarkovskin elokuvassa miehet kulkevat pelon jähmettäminä maisemassa, joka on ihan suoraan sanottuna horsmikkoa. Pelkojen kohdetta on mahdotonta nähdä ja mikäli katsoja ei pysty uppoamaan toisten kasvoilta kuvastuvaan pelkoon, muuttuu nähty melko merkilliseksi aikamiesten kuotoiluksi. Varsinkin Stalker itse päkistää puhetta niin vaivalloisesti, että minua ainakin kummastuttaa. Sanoisi vain suoraan ja ämpyilemättä. Lopulta sieltä jotain selkeyttävää sitten tipahtaa, mutta kaksi ja puoli tuntia on tullut vietettyä viihtyisämminkin. Tarkovskin Solariksessa runollinen salaperäisyys toimii paljon paremmin, avaruuden tapahtumien mahdottomuus antaa selkeän selityksen Solaris-tutkijoitten ahdistukselle.