torstai 24. marraskuuta 2016

Ai Weiwei @ Helsinki

Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei (s. 1957) piti Helsingin taidemuseossa (HAM) takautuvan näyttelyn 25.9.2015 – 28.2.2016. Näyttelyn pohjalta HAM julkaisi näyttelystä ja taiteilijasta kertovan näyttelykirjan Ai Weiwei @ Helsinki. Sain kirjan isänpäivälahjaksi tyttäreltäni. Kiitokseni! Aloittelin kirjaa jo isänpäivänä ja eilen sitten otin luin sen kokonansa.

Kirjan esipuheessa museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila kiittelee kaikkia tahoja, jotka ovat avustaneet näyttelyn toteuttamisessa. Näyttelypäällikkö Erja Pusa kertoo tekstissään Ai Weiwei – julkea ja julkinen taiteilijan työstä, tyylistä ja elämästä Kiinan viranomaisten puristuksessa. Erja Pusa kertoo Ai Weiwein todenneen elävänsä ollakseen eri mieltä. Kuvituksena kirjassa on valokuvia taiteilijan töistä, joissa shokeerataan keskisormella, alastomuudella, rikkomalla antiikkiruukku tai maalaamalla siihen Coca Colan logo. Ai Weiwein taide on käsitetaidetta, mitä se sitten merkitseekin. (Huom! Tämä ei ole kysymys!)

Amanuenssi Heli Harni on laatinut kirjaan kolme kirjoitusta eri aiheista. Ai Weiwein arkkitehtuurista on näistä teksteistä ensimmäinen. Jos shokeeraaminen ei minuun niin vedonnutkaan, pidin kumminkin näistä taloista, joita Ai Weiwei on suunnitellut. Hänen kerrotaan tavoitelleen julkisivujen siniharmaan tiilen käytöllä jotain sellaista, mikä oli katoamassa Pekingin kaupunkialueelta. Siellä oli sijainnut nk. hutong-kortteleita, asuinalueita, joissa yhtenäisen tyyliset asuinrakennukset oli sommiteltu luomaan sisäpihoja ja käytäviä rakennusten väliin. Tätä vaikutelmaa Ai Weiwei on tavoitellut suunnittelemissaan selkeäpiirteisissä, yksinkertaisissa rakennuksissa, jotka muodostavat yleensä kokonaisuuksia, vähintäänkin pihapiirejä. Ai Weiwei oli myös suunnittelemassa Pekingin olympiakisojen (2008) stadionia, Linnunpesää.

Toinen Heli Harnin teksteistä Ai Weiwein teosten juurella – puusta dadaa esittelee taiteilijan puusta tehtyjä taideteoksia. Helsingin näyttelyn aiheeksi Ai Weiwei oli valinnut juuri puun. Kun katselin kuvia teoksista ja luin tekstiosuutta, jäi minulta aika paljon arvailujen varaan ellei peräti kokonaan tajuamatta. Ai Weiwei on kuulemma taiteessaan yleensä suunnittelija, teokset valmistavat palkatut, ammattitaitoiset käsityöläiset – puutöistä vastaavat siis puusepät. Kuulemma jotkut heistä ovat ottaneet kerrasta loparit, kun ovat saaneet kuulla tehtävänsä olevan valmistaa perinteisistä materiaaleista ja tarkasti perinteisiä työmenetelmiä noudattaen korkealaatuisia esineitä, joilla ei ole mitään käyttötarkoitusta: pöytiä, joille ei voi asettaa mitään, penkkejä, joilla ei voi istua jne. En ihmettele puuseppien hämmennystä. Sen sijaan ihmettelen miten kauan tällainen taide jaksaa ihmistä kiinnostaa. Olen tosin itsekin pitänyt hauskana Bonk -taidetta, koneita, jotka eivät tee mitään järkeenkäypää. Kiasmassa näin kerran myös moottoroidut sukset ja ne tuntuivat hauskoilta. On totta, että taide ei luo varsinaisesti mitään kestävää ratkaisua elämän ongelmiin ja että monikin taideteos herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin ja kauneuden lisäksi nykytaiteessa taideteoksen merkityskin on usein katsojan itse määriteltävissä. Mutta eivätkö puuseppien lisäksi taiteilija itse ja hänen taiteestaan nauttijat ole tukahtua syntyvään turhuuden vaikutelmaan katsellessaan kokonaisen näyttelyn verran kauniisti luotua tarkoituksettomuutta?

Kolmas Harnin teksteistä, Ai Weiwei – elämäkerta on sitä mitä se lupaakin. Taiteilijan elämän tärkeimmät tapahtumat aikajärjestyksessä.

Kirjan viimeinen tekstiosuus ennen näyttelyn teosluetteloa on Kiinantuntija Pertti Seppälän kirjoittama Modernin taiteen vaiheita Kiinassa. Siinä käydään lyhyesti läpi modernin taiteen tulo Kiinaan, sen kohtaamat vakavat vastoinkäymiset ja rauhoittuneempi nykytilanne. Seppälä kertoo, että Kiinan kommunistit jo varhain ilmaisivat selkeästi haluavansa taiteen pysyttelevän samoilla linjoilla kuin Neuvostoliitossa, jossa sosialistinen realismi oli vakiintunut ainoaksi hyväksytyksi taidesuuntaukseksi. Kiinan tulevan kommunistijohtajan Maon jo vuonna 1942 pitämät Yan'anin puheet kirjallisuudesta ja taiteista määrittelevät kuulemma joiltain osin vielä nykyäänkin Kiinan valtion suhtautumista taiteeseen. Taiteilijoilta odotetaan virallisen linjan noudattamista ja pidättäytymistä individualismista. Ilmeisesti tätä vastaan Ai Weiwein kaltaiset taiteilijat asettuvat. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, Ai Weiwein vanhemmat karkotettiin vuonna 1958 Pekingistä, koska he olivat taiteilijoina erehtyneet arvostelemaan Kiinan järjestelmää. Perhe sai palata Pekingiin vasta vuonna 1976.

Toisaalta sitä tulee miettineeksi eivätkö taiteilijat käyttäessään taidettaan oman kotimaansa järjestelmän kyseenalaistamiseen tee taiteestaan poliittista ja muuttuvatko he ehkä jopa enemmän poliitikoiksi kuin taiteentekijöiksi? Ai Weiweistä minulle tuli jo kirjan alkuvaiheessa mieleen Tšekkoslovakian tunnettu toisinajattelija, kirjailija Václav Havel (sittemmin maan presidentti) ja kuinkas ollakaan, Ai Weiweille on vuonna 2012 myönnetty Havelin nimeä kantava Luovan toisinajattelijan palkinto. Eipä silti, kyllä poliittinen taiteentekijäkin voi tuottaa upeaa taidetta, usein poliittinen taistelo tuo siihen taiteeseen oman särmikkään mausteensa. Mutta keskisormen näyttäminen tai muut alatyylin ilmaukset eivät ole mitään taidetta. Mitä ja miksi ovat luonnollisia kysymyksiä myös taidetta ihmetellessä. Jos taiteilija onkin se, joka esittää ne kysymykset, olisi sen syytä käydä katselijalle selväksi heti kättelyssä.

Kirjassa on erittäin paljon valokuvia ja 135 sivua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti