tiistai 24. tammikuuta 2017

Antti Eskola: Tiedän ja uskon

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (s. 1934) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kirjan Tiedän ja uskon. Luin sen.

1980-luvulla luin erästä pääsykoetta varten Antti Eskolan kirjan nimeltä Sosiaalipsykologia. Olen sittemmin antanut kirjan pois. Muistan siitä vain sanaparin kognitiivinen dissonanssi. Sen merkitystä muuten kysyttiin siinä pääsykokeessa, josta en juuri muuta muistakaan. Vastasin kysymykseen: ”tiedollinen epäsopusointu”. Minua ei valittu opiskelemaan sitä mitä sitten pääsykokeessa oltiinkaan hakeutumassa opiskelemaan. Eikä ole valittu muihinkaan akateemisiin opintoihin. Sain tyytyä merkonomin koulutukseen.

Nyt lukemassani teoksessa Eskola pohtii mm. sitä, voiko hän tieteenharjoittaja emerituksena uskoa Jumalaan. Onko hänen mahdollista tietää, että Jumalan olemassaolosta ei ole olemassa tieteellisiä todisteita ja silti jollain tasolla uskoa Jumalaan ja elää Jumalan kanssa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Eskolan tieteenharjoitus värittää jonkin verran kirjan kerrontaa, kirjallisuusviiteluettelon laajuus tosin ei ole kuin kuutisen sivua. Raamattua siteerataan useita kertoja, mutta sitä ei mainita ko. kirjallisuusluettelossa. Eikä virsikirjaa.

Eskola kertoo kasvaneensa maalla ja lähteneensä syventäväin opintojen tielle ehkä kyläkuntansa ensimmäisenä. Lapsuuden kodista mukaan tarttunut usko sai luvan vaimentua korkeampien opintojen myötä, tieteilijän ei ollut enää 1960-luvulla viisasta käyttää teksteissään uskonnollisia kielikuvia tai muutenkaan kertoa uskostaan. Yliopistossa oppiaineeksi valikoitui sosiologia, Eskola opetteli faktorianalyysiksi kutsutun menetelmän, joka minusta kirjan kuvauksen perusteella kuulostaa mielipidekyselyjen vastauksia luokittelevalta taulukkolaskennalta. Sen pohjalta Eskola sai töitä ja vähän nimeäkin. Sitten hän liikkui 1960-luvulla muodikkaitten marxilaisten opiskelijain ja tieteenharjoittajain seurassa, kirjoitti kirjoja sosiologiasta ja vastaavasta, mm. sen lukaisemani pääsykoeteoksen. Tätä kautta Eskolasta tuli sitten professori ja hän opetti yliopistoissa sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Eläkkeelle jäätyään vanha lapsuuden usko alkoi kiehtoa häntä. Tässä kirjassa Eskola lähestyy kysymystä uskosta ja kirkkoon takaisin liittymisestä osin tieteilijän keinoin, tarkastellen näitä asioita tutkimuskohteen luontoisina.

Tieteen rasitteista huolimatta pysyy Eskolan teksti laiselleni maallikolle jokseenkin ymmärrettävässä tyylilajissa. Tosin totesin olevani kohderyhmän ulkopuolinen sikäli, että olin niin usein lähtökohtaisesti samaa mieltä Eskolan kanssa. ”Uskon, mutta ei niin kuin kirkko opettaa” on minulle selvää kauraa. Pitkät todistelut Jumalaan uskomisen monista eri variaatioista eivät siis ole tarpeen minua vakuuttamaan, vaikka ne tuottavatkin paikoitellen hauskaa ja virkistävää luettavaa. Yliluonnollisen, näkymättömän, olevaisen yöpuolen hahmottamisessa kirjalla on ansionsa, vaikka mitään tarkkarajaista uskon saati sitten Jumalan kuvaa ei esille nousekaan. Kirjan lopusta löytyvää Eskolan huomiota median vahvasta valta-asemasta tieteenkin esillepääsyn porttina pidän oikeana.

Löytääkö Eskola kirjassaan sopusoinnun tiedon ja uskon välillä? Hakeutuuko hän takaisin kirkon huomaan? Sen saa kukin lukaista ihan itse.

Kirjassa on 235 sivua. Aluksi luin runoja ja sitten yhtä romaania, mutta siirryin lopulta tähän. Tämän kirjan parissa taisi mennä viikko. Välillä vaivasi tiedon puute, välillä uskon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti