Powered By Blogger

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia

ketjis lukee lumipenkassa
Karoliina Korhonen kirjoitti ja kuvitti sarjakuvakirjan nimeltä Suomalaisten painajaisia, alaotsikkona Vähäsanaista vertaistukea. Kirja ilmestyi vuonna 2016. Sain sen syntymäpäivälahjaksi lapsiltani ja tyttären poikaystävältä. Juhlin tänään synttäreitäni.

Kirjan perusajatus on se, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, jotka eivät tee numeroa itsestään, eivätkä halua muittenkaan tekevän. Suomalaiset vaivaantuvat joutuessaan tekemisiin muitten yksilöitten kanssa. Suomalaiset haluavat elää hiljaisuudessa, eivätkä he halua istua kenenkään vieressä linja-autossa.

Kirjan kuvitus on hauskan pelkistetty. Matti on pallopäinen hahmo, jolla on samanlainen patalakki kuin Saarikoskella muinoin. Myös patalakki on pelkistetty. Kirjan hahmojen puhe on ilmaistu ilman puhekuplia. Se on ihan kelpo ratkaisu, pelkistetty kuva-ala ei siitä pahemmin häiriinny.

Vaikka Matti haluaakin mieluiten elellä rauhassa, ei tunnelma kirjassa ahdista lukijaa liiaksi, sillä kaikkihan me olemme samanlaisia matteja. Huumorin kautta voi lähestyä tällaisia arkipäivän asioja, jotka tuntuvat kiusallisilta vain silloin kun on uskaltautunut kotinsa ulkopuolelle tai ei ole metsässä.

Kirjalla on oma blogi. http://finnishnightmares.blogspot.fi/ Kirjassa on aika vähän sivuja, joten lukaisin sen nyt aamupäivän aikana.

En laske, en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta

Kaija Anttonen toimitti ja suomensi saamenkielisten runojen antologian nimeltä En laske, en koskaan, alaotsikkona Kokoelma saamelaista runoutta. Teos ilmestyi vuonna 2015. Alusta löytyy Kaija Anttosen teksti Saatteeksi, jossa hän kuvailee runovalikoiman laatimiseen liittyviä seikkoja. Saamenkielisestä runoudesta Anttonen toteaa seuraavaa:

Saamelaisrunoilijat ovat tuottaneet minulle monta sykähdyttävää hetkeä, ja se, että vain ani harvoja saamelaisrunoilijoita on käännetty suomeksi, on minusta pitkään ollut sekä uskomatonta että surullista.

Ennen runoja kirjasta löytyy vielä Hanna Mattilan kirjoitus Saamelainen runous eilen ja tänään. Mattila kertoo saamelaisen runon alkujuurten nousevan joikurunoudesta. Hän kuvaa lyhyesti jo vuonna 1673 muistiinmerkittyjä joikurunoja Guldsanaš ja Morsianjoiku. Toinen historiallinen merkkipaalu oli saamelaispappi Anders Fjellnerin (1795 – 1876) muistiinmerkitsemä runoelma Päivän pojat (1876). Näitten esikuvien merkitys kuulemma tuntuu vielä nykyisessäkin saamelaisessa runoudessa. 1970-luvulta lähtien runoilijoitten tärkeinä teemoina olivat etnisen kivun, esim. koulujen asuntoloitten ja muun vähemmistössä elämisen kuvaukset sekä luonto. Uuden polven runoilijat ovat alkaneet jo tarkastella itseään saamelaisuudestaan riippumattomina ihmisyksilöinä ja saattavat sijoittaa runojaan ja kertomuksiaan kaupunkimaiseenkin ympäristöön.

Kirjassa esitellään runoja seitsemältä saamelaisrunoilijalta, joista vain Nils-Aslak Valkeapää taisi asustella enimmäkseen Suomessa. Tosin saamelaisethan ovat paimentolaisina varsin liikkuvaisia, eivätkä valtioitten rajat taida merkitä erityisempiä muuten kuin veroja maksettaessa ja passia hakiessa. Yhtään kirjan runoista ei ole otsikoitu, sen sijaan ne on numeroitu, runoja on yhteensä 109. Sanon seuraavaksi jotain jokaisesta kirjan runoilijasta.

Rawdna Carita Eira (s. 1970) on kirjoittanut runoja poronhoidosta, sisukkuudesta, tuntureista ja karuista kuruista. Runoissa ollaan lähtövalmiina, mutta ei anneta periksi.

Sara Margrethe Oskal (s. 1970) on kirjoittanut rakastetusta, odottamisesta niin ja poronhoidosta. Runojen erityispiirteenä on keskitetty asettelu, keskeislyriikkaa siis.

Rose-Marie Huuva (1943) kertoo runoissaan paitsi saamelaisuudesta, niistä koulujen asuntoloista ja muusta riistosta, myös laajentaa runojen näkökulmaa muualle maailmaan.

Inghilda Tapio (1946) on kirjoittanut aiheesta runoja Saamenmaasta kuten Huuvakin. Samat asuntolat ja vastaavat toistuvat hänelläkin. Runot muuttuvat tosin lyhyemmiksi, ehkä sitten joikumaisemmiksi.

Synnøve Persen (s. 1950) on kirjoittanut paikoin niin tiiviisti että minä taidan kadota suomennoksessa. Laveammat tekstit avautuvat helpommin. Runoilija asuu Porsangin vuonon rantamilla, joten runoissa liikutaan sekä meren äärellä että merellä. Runojen teemat ovat joikumaisia, aallot ovat aavojen äiti, joka keinuttaa runojen kertojaa.

Rauni Magga Lukkari (1943) on kirjoittanut runoja rakastetusta, äitiydestä ja naisen osasta. Myös kaupunkipaikassa käväistään. Ehkä Tromssassa?

Nils-Aslak Valkeapää (1943 – 2001) oli saamelainen kuuluisuus. Meilläkin oli 70-luvulla hänen joikukasettinsa. Tässä kirjassa Valkeapää on ainut miesrunoilija. Hänen runonsa lähtevät liikkeelle Lapin luonnosta, joka näyttäytyy etelän väelle kauppatavarana. Vähitellen luonto muuttuu runojen symboliikaksi ja lopulta ainoaksi todelliseksi aiheeksi.

Kirjassa on 106 sivua. Lukaisin sen päivässä. Runoja luettiin radion mietelauseina saamelaisten kansallispäivän (helmikuun 6.) seutuun. Kirjasta on kerrottu myös blogeissa Mummo matkalla ja Marissa Mehr

lauantai 25. helmikuuta 2017

Antti Timonen: Metsän humistessa

Neuvostoliiton puoleisessa Karjalassa elänyt Antti Timonen (1915 – 1990) kirjoitti kertomukset vuonna 1974 Petroskoissa julkaistuun kokoelmaan nimeltä Metsän humistessa. Suomen kielellä kirjoittaneen Timosen tuotanto voidaan mielestäni laskea mukaan suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Antti Timosesta voi lukea lisää http://www.locallit.net/kirjailijat/timonen.html -nettisivulta. Sivustolta löytyy tietoa myös monista muista karjalaisista kirjailijoista.

Metsän humistessa sisältää 25 kertomusta, joista osa on varsin lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Pisimmät tarinat ovat pituudeltaan parinkymmenen sivun mittaisia. Joissakin kertomuksissa on vuoropuheluissa käytetty karjalan kieltä, joka maustaa kerrontaa ja sijoittaa tapahtumat kartalle.

Useimmiten tapahtumapaikkana on Karjala – tai kuten Suomessa tapana oli sanoa – Neuvosto-Karjala. Metsät humisevat yleensä maaseudulla, kaupungeissa piipahdetaan näissä kertomuksissa lähinnä käväisemässä. Teoksen parhaimmat novellit ovat mielestäni viime vuonna jo kahdesti lukemani Järvi vain kohisee ja kohisee sekä Instituutin jälkeen. Edellinen kertoo yksin asuvan vanhan miehen kaipuusta nähdä lapsenlastaan. Samalla kertomus kuvaa karjalaisen kotiseudun muuttumista tehometsätalouden myötä. Instituutin jälkeen on kertomus epäonnisten yhteensattumien summasta ja ihmisen joutumisesta syntipukin asemaan yhteisössään. Hienosti kuvailtua myrskyisen yön tunnelmaa sisältää kertomus Nuotio saarella. Viime vuonna luin kertomuksen Suurelle taipaleelle, jonka karjalaista sananpartta runollisen uhmakkaasti rikkova nimi avautui minulle paremmin tällä toisella lukukerralla.

Mukana on viisi sotatarinaa, yksi niistä sijoittuu osaksi kotirintamalle Suomeen (Lauantaista lauantaihin). Suomen rintaman toiselta puolelta kertoo Juhlan sankari, jonka keskiössä on sodassa kunnostautuva taskuvaras. Pitempi kertomus Setä kuvaa toisen maailmansodan loppuselvittelyjä Saksassa ja Romaniassa.

Jonkin verran kiinnitin lukiessani huomiota vuodenaikojen ja säätilojen valintoihin kertomuksien tapahtumien virittäjinä. Toki toisinaan aurinko paistaa ja rantasauna lämpiää, mutta haikeuden hetkellä alkaa järven pinta aaltoilla ja taivaalle ilmestyy vetisiä pilviä. Arkista työtä kuvaa kurainen kevätsää tai talvipakkanen, kaukaisia muistoja herättävät jääkukat ikkunalasissa, kuten novellissa Jäiset liljat, jonka lopusta haluan muuten liittää tähän pienen näytteen. Näin pitkäaikaistyöttömänä koin sen jotenkin kuvaavan omia fiiliksiäni:

Kello naksutteli ovensuunurkassa. Mutta se ei mittaa samalla tavalla kaikkien aikaa. Toisilta työ ja rohkeat yritykset voittoineen ja vastoinkäymisineen vievät ajan niin, että sen riennon huomaa vain silloin, kun havaitsee harmaita suortuvia ohimoillaan. Mutta niillä, joilla aikaa on liikaa, tuon ajan taakka saa niin hirmuisen painon, että se ruhjoo heidät alleen.

Kirjan lainauskortti on tehty uudelleen, niin ettei lainausten määrää voi siitä laskeskella. Kannet ovat kuluneet ja erään novellin kohdalle on innoittunut lukija tehnyt merkintöjä, jotka vaikuttavat asettuvan vastustamaan faskistista suurvaltapolitiikkaa. Kirjassa on 214 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Elvi Sinervo: Vuorelle nousu

Elvi Sinervo (1912 – 1986) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun novellikokoelman Vuorelle nousu, alaotsakkeena Kertomuksia ja novelleja kymmenen vuoden ajalta.

Kokoelma on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäinen käsittelee sanotaanko vaikka nuoruutta ja oppimista, toinen sota-aikaa ja vankeutta, kolmas taas aikuisen elämän käännekohtaa. Pari sanaa kertomus kertomukselta, novelli novellilta:

I
Kipeä kesä. Ilmava, kesäinen, minämuotoinen kuvaus ihmisyksilöitten sisällä kihisevästä halusta rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Ahdistus. Maailma esittää erinäiset vaatimuksensa kouluopinnoissa menestyvälle nuorelle neitoselle.
Kympin tunti. Koulutyttö varakkaamman ja tyylikkäämmän tytön opena. Raha ei tuo onnea, mutta köyhä tyttö saattaa tuoda rahaa.
Tie työväentalolle. Mainio novelli nuoren puhujan vierailusta maalaiskylän työväentalolla. Seuraava katkelma kertoo paljon:
Mitä luki vahtimestari? Hän kohotti päätään ja katseli kreppipaperisuikaleita, joita kamiinasta kohoava lämpö heilutteli. Mitä luki se nuori väki, jolla oli karnevaalit viime lauantaina? Ehkei se lukenutkaan mitään. Ja hän menisi pitämään intomielisen puheen työväen suuresta kulttuuriharrastuksesta, sen vaatimuksesta saada hyvää kirjallisuutta...
II
Maisema. Talvisota-ajan vihollisen pommikoneet näyttäytyvät minäkertojalle toivon lintuina ankean kylämaiseman yllä.
Kohtaaminen. Metsäkaartilainen miettii meininkejään jatkosota-aikaan sijoittuvassa novellissa.
Kolme matkasellissä. Naisimmeiset kohtaavat vankilassa. Yksi on poliittinen.
Äitini myy viinaa. Minämuotoinen kertomus poliittisesta istunnasta ilmeisesti Hämeenlinnasta.
Huuto: (minämuotoisia kertomuksia vankeudesta)
Peikko ja koivu. Taiteellinen pyrkimys joutuu itsekritiikin hampaisiin.
Kadonnut muotokuva. Taiteellinen pyrkimys joutuu jonkun toisen hampaisiin.
Huuto. Vankilakaverin sekoaminen nostaa esiin piilevän filosofin.
III
Ihme. Muuten hieno novelli keski-ikäisen naisen elämänmuutoksesta, mutta lopusta en tykännyt.
Irmat. Novelli alkaa sanoilla: He olivat Irmoja molemmat, sekä äiti että tytär. 
Ja isän kaaduttua sodassa he ponnistelevat yhdessä eteenpäin.
Vuorelle nousu. Päähahmoina työväen asiaa ajava, kirjanoppinut pariskunta, joka on kokenut sodan ja vankeuden poliittisista syistä. Heidän elämänsä suurta muutosta edustaa novellissa kuitenkin lasten syntyminen olojen vakiintuessa rauhan aikana. Aiheena on siten nykykeskusteluun hyvin soveltuva äidin puntarointi siitä tehdäkö lapsia vai palatako työn ääreen.

Ihan kiva novellikokoelma työväenluokkaisen, kouluja käyneen naisen elämästä. Osioihin jakamiselle on selkeästi perusteensa. Kerronta ja aiheet kehkeytyvät kypsemmiksi kirjan edetessä.

Kirjassa on 242 sivua. Lukeminen kysyi minulta pari päivää.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta

Sisko Latvus (s. 1945) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin nimeltä Kaukana omalta maalta. Luin sen.

Romaani kertoo inkerinsuomalaisen Muurikaisen perheen vaiheista toisen maailmansodan aikana. Minäkertoja, kirjan alussa 13-vuotias Paavo, asuu äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa Leningradissa. Eletään talvea 1941 – 1942 ja saksalaiset piirittävät kaupunkia. Asukkaat näkevät nälkää. Perheen isä on armeijan palveluksessa linnoitustöissä. Eräänä päivänä äiti kertoo lapsille, että kaikki suomalaiset siirretään pois kaupungista. Matkan aikana Paavolle paljastuu vähän kerrassaan, ettei heitä siirretä turvaan vaan että heidät karkotetaan Siperiaan. Nälkä ja hätä Leningradissa vaihtuu nälkään ja kylmään Jenisein varrella.

Kaukana omalta maalta on kirjoitettu nuorisoromaanin tyyliin, kerronnassa painotetaan tapahtumia tunnekuohuissa vellomisen tai poliittisen pohdiskelun sijasta. Rationaalinen asenne osoittautuu elintärkeäksi Muurikaisen perheelle. Elämä Siperiassa on hengissä pysyttelemistä, joka edellyttää toimimista omaksi ja lähipiirin parhaaksi usein todennäköistä tuhoutumista vastaan. Nuorisoromaaniksi kirjassa käsitellään siten todella kammottavia näkymiä, joitten laajana taustana on pienen kansan osa suuressa neuvostomaassa. Seuraavassa katkelmassa Paavo pohtii suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa:

Neuvostoliitto oli niin valtava, että päätäni pyörrytti, kun ajattelin pelkästään sen mittasuhteita kartalla. Sehän oli melkein puoli maailmaa. Me olimme sen sisällä olemattomia pikkuruisia pisteitä, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, missä meidän kokoiset hiukkaset tässä maailmanpuolikkaassa sijaitsivat. Sen takia oli parasta vain unohtaa koko politiikka ja elää siellä minne milloinkin vietiin niin kuin parhaiten pystyi.

Vaikka politiikka ei nousekaan suoranaisesti kirjan pääaiheeksi, käyvät karkotetut henkilöt omaa hiljaista, vihan sävyttämää keskusteluaan Neuvostoliitosta ja varsinkin sen johtajasta Stalinista. Kirjailija on kaiken kukkuraksi sijoittanut kartotetut samalle pienelle paikkakunnalle, jossa Stalin itsekin aikoinaan oli karkotettuna. Eri kansojen erilaiset näkemykset asioista luovat myös jännää ristivalotusta tapahtumiin.

Kirjan synkät ja lohduttomuutta hohtavat tapahtumat perustuvat inkerinsuomalaisen miehen kertomukseen. Fiktiiviseen romaaniin on Sisko Latvus kuitenkin kutonut valoisuutta antamaan myös rakkauskertomuksen, joka piristääkin kirjaa miellyttävällä tavalla. Nuoren pojan arat, lemmekkäät mieluilut on kuvattu uskottavan tuntuisesti.

Kirjassa on 216 sivua. Aloitin lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja pääosan luin lauantaina. Kuulin kirjasta Ainon Sheferijm-blogista. Kiitos hienosta lukuvinkistä! Kirjailija Latvus pitää myös blogia ja kirjadivaria, olen itsekin tilannut häneltä yhden kirjan viime vuonna. Tämän kirjan lainasin Kuopion kirjastosta, jossa se on sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn.

torstai 16. helmikuuta 2017

Tito Colliander: Taina

Tito Colliander (1904 – 1989) oli suomalainen kirjailija, hän kirjoitti ruotsiksi. Vuonna 1935 ilmestyi hänen romaaninsa Taina. Romaanin suomensi vuonna 1993 Eira Hernberg, joka on kirjoittanut loppuun Kääntäjän jälkipuheen.

Romaanin päähenkilö, 17-vuotias Taina, pakenee Suomeen Neuvostoliitosta 1930-luvulla. Hän asettuu asustamaan Kuokkalaan, pienelle merenrantapaikkakunnalle aivan rajan tuntumaan. Romaanissa kuvataan varsin paljon Kuokkalan venäläisten maahanmuuttajain yhteisöä ja heidän elämäntapaansa. Kuokkala oli yksi niistä seuduista, jonne tsaarin ajan venäläinen hienosto rakennutti laajoja huviloitaan, lähelle Pietaria ja lähelle itäisen Suomenlahden vesiä. Collianderin kertoman mukaan osa Kuokkalan venäläisestä yhteisöstä yritti sinnitellä rappeutuvien ja omistajiensa taloudellisen kantokyvyn rankasti ylittävien huviloittensa kanssa viimeiseen asti. Hernberg kertoo, että Collianderit sekä viettivät lomiaan että yhtenä talvena asustivatkin Kuokkalassa. Niinpä kirjailija todella tietää mistä kertoo.

Tärkeänä teemana on Karjalan kannaksen venäläisten tarrautuminen menneisyyden maailmaan. Oleellisena osana tähän kuuluvat muistot, jotka päähenkilöltä ovat kadoksissa. Taina on nimensä mukaisesti salaisuus itselleenkin. Hän löytää kuitenkin mukavan kortteerin, hänet majoittaa luokseen vanha maahanmuuttajanainen, joka ymmärtää nuoren tulokkaan ahdistusta ja antaa hänelle mahdollisuuden toipumiseen. Muistojen menettäminen ei vanhaa ja kokenutta naista sureta, kuten hän toteaa seuraavassa katkelmassa:

 – On olemassa ihmisiä, jotka ovat peloissaan vanhojen asioiden vuoksi ja haluavat vapautua niistä, mutta eivät voi. Se on vielä pahempaa.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
 – Muistot kalvavat heidät rikki. Tai sitten he romahtavat kasaan kuin vanhat huvilat.

Synnistäkin kirjassa puhutaan. Tärkeässä osassa on paikkakunnalle jäänyt Jumalan hullu, Bulagin, joka puhuu omasta uskonkäsityksestään paikallisessa, venäläisen kauppiaan omistamassa elintarvikeliikkeessä. Bulaginin mielestä Jumala sallii synnitkin niin että paholainen on oikeastaan Jumalan palvelija ja alamainen.

Kuva, jonka Collianderin romaani piirtää Kuokkalan huvila-asutuksen hiljaisesta rappiotilasta on paitsi kaihoisa myös varsin uskottavan tuntuinen. Vaikutelmaa syventävät monet luontokuvaukset meren rannalta ja männiköitten reunustamilta mannuilta, Karjalan kannas 1930-luvulla nukkuu surumielistä, venäläistä unta itäisen Suomenlahden tuulissa ja poutasäissä. Naapurin puolelta tunnelmaa luovat valonheittimet, joitten avulla neuvostovaltio tarkkailee mahdollisten vastavallankumouksellisten aikeita.

Kirjassa on 160 sivua, se tuli luettua päivässä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Anna Bondestam: Kuilu

Anna Bondestam (1907 – 1995) oli suomalainen, ruotsinkielinen kirjailija. Wikipedian mukaan hän piti parhaimpana kaunokirjallisena teoksenaan pienoisromaania Klyftan, joka ilmestyi vuonna 1946 ja kirjan tiedon mukaan vuonna 1961. Elvi Sinervon suomennos ilmestyi vuonna 1967 nimellä Kuilu.

Kuilu on realistinen kertomus, joka sijoittuu vuoden 1918 kapinakevääseen. Tapahtumia tarkkaillaan yksitoista vuotta täyttävän tytön, Rutin, näkökulmasta. Tapahtumapaikka on nimeämättömän kaupungin, ilmeisesti kirjailijan lapsuusajan kotikaupungin Pietarsaaren, työläiskaupunginosa, josta kirjassa käytetään suomennosta Harakka. Pietarsaaresta löytyy puutaloalue nimeltä Skata.

Kirjan alussa Rut makaa vuoteessaan silmät suljettuina ja odottaa pahinta. Omassa kamarissaan ovat isä ja äiti, hekään eivät saa unta. Punakapina on kääntynyt raskaasti tappion puolelle, punaisen hihamerkin riisuneet kaupunkilaiset odottavat kauhulla noutajia, joilla on tapana ilmestyä ovelle öisin. Kirjan suuri kysymys on noudetaanko isä ja jos noudetaan, käykö hänelle kuten monille muillekin noudetuille, jotka ovat ”kadonneet”. Lapsi kuulee karmaisevia huhuja, joista monet osoittautuvat tosiksi. Vanhemmat eivät jaksa huomioida häntä, Rut muuttuu hiljaiseksi, kauheitten tapahtumien myötä hänen uskonsa ihmisiin ja lopulta myös Jumalaan järkkyy. Katkelma tekstistä:

Se saattoi tulla aivan äkkiä. Kun seisoi pihalla tai leikki korttelin kavereitten kanssa tai puuhasi jotakin muuta, niin samassa se tuli. Yhtäkkiä oli vain tyhjyys, äkkiä näki kaiken läpi ja silloin käsitti, ettei oikeastaan ollutkaan mitään nähtävää, ei mitään minkään alla tai takana tai sisällä, ja sinä hetkenä koko olemassaolo oli paljastettu.

Kaikesta päätellen kirjailija tietää todella tarkkaan, mistä hän kirjoittaa. Silti romaani ei ole mikään paljastuskertomus, se kyllä kohdistaa syytöksiä joihinkin tiettyihin kuvitteellisiin henkilöihin, mutta ei niinkään kollektiivisesti eikä umpimähkään. Pääasiassa kuvataan sitä miten Rut kasvaa näkemään aikuisten maailman kaikessa raadollisuudessaan aivan liian nuorena. Tosin en tiedä mikä voisi ollakaan sodan sallittu katseluikäraja. Vaikka kirjassa ei kuvata taistelua, on kyse Suomen sisällissodan likaisesta jälkiselvittelystä, jossa taisi väkeä menehtyä siinä missä sotatantereillakin.

Bondestamin kerronta on selkeää ja kai tämä kirja soveltuisi nuortenkin luettavaksi, vaikka tämmöiselle hempeälle setämiehelle se ehkä juuri lapsinäkökulmansa vuoksi oli aika rankkaa legendaa. Romaanista on valmistunut vuonna 1973 Tuija-Maija Niskasen ohjaama tv-teatterin elokuva Klyftan, josta katkelmia voi katsella Svenska Yle Arkivetin sivuilta.

Kirjassa on 124 sivua ja luin sen parissa päivässä.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Uuno Kailaan novelleja ja runoja

Uuno Kailas (1901 – 1933) on tunnettu ennen muuta runoistaan. Blogimaailman ansiosta sain tietää, että hän on kirjoittanut myös novelleja ja niitä myös pidettiin lukemisen arvoisena. Niinpä Kailaan runojen monikymmenvuotisena ystävänä löysin viimein kalenteristani aikaa lukaista hänen novellinsa. Lisäksi lukaisin runovalikoiman, jonka olen jossain vaiheessa hankkinut kirjaston poistokirjain myyntinäyttelystä. Lukemani teokset ovat:

Uuno Kailas: Novelleja. Novellivalikoima julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1936, lukemani teos on Sanasato-kustantamon painos vuodelta 2011. Sen alusta löytyy valikoiman toimittajan Olli Nuorton esipuhe ensimmäiseen painokseen, Joni Lanki ja Kosti Salminen kirjoittivat esipuheen lukemaani toiseen painokseen. Lopun jälkisanat Uuno Kailas tänään kirjoitti Erkki Kiviniemi.
Uuno Kailas: Ja tomust' alkaa avaruus. Valikoiman Uuno Kailaan runoja toimitti Alpo Salmi. Teos ilmestyi vuonna 1987.

Novellivalikoima sisältää kaksitoista novellia. Kuulemma Kailas on kirjoittanut novelleja enemmänkin. Uuteen valikoimaan on kuitenkin otettu mukaan vain ne novellit, jotka sisältyivät myös alkuperäiseen valikoimaan.

Novellien aihepiiri on melko yhtenäinen, mielen järkkyminen tai sen pelko askarruttaa useimpien novellien henkilöitä. Siltä osin linjassa on yhteneväisyyttä myös Kailaan runouden kanssa, mutta tietty perusero näillä novelleilla on. Siinä missä Kailaan runot paikoin avaavat mystillisiä näkymiä hulluuden kuiluihin, purkavat nämä novellit tuon mystillisyyden valitettavan usein selityksien kautta. Sairaan ihmisen sairastumiselle löydetään selkeä syy ja se syy on usein dramaattinen tapahtuma, josta päähenkilö kokee salattua syyllisyyttä. Tämä johtaa siihen, että sairauden takana lymyäviä onnettomia tapahtumia läpikäymällä sairastuneella sielulla nähdään olevan toipumisen mahdollisuus. Tämä ei vastaa minun käsitystäni mielen sairauksista keskimäärin.

Minulle monet Kailaan novelleista herättivät liian paljon mielleyhtymiä vanhan kotimaisen elokuvan melodraamoihin. Paraimmaksi osoittautui Bruuno on kuollut, omaa kokemusta kuvaava kertomus Aunuksen retkestä, jolle Kailas oli lähtenyt koulutoverinsa Bruunon kanssa. Näen sen jokseenkin realistisena, toverillisen kunnioituksen sävyttämänä sotakuvauksena.

Muissakin novelleissa on hetkensä ja voi olla, että ne vaikuttavat pienellä viiveellä. Hyvin kaunissanainen kuvaus kuoleman jälkeisestä elämästä löytyy novellista Muutamia sairaita päiviä, jossa runoilija laatii muistokirjoitusta kuolleelle taiteilijatoverilleen:

Ja minä kuvittelin: hän oli tomunsa riisunut, kepeäjalkainen aamullista polkua kauasvaeltava henki. Katso, hän seisoi kasteisella nurmella, tähystäen loitommas, sinisiin autuudenmaihin, huhuillen edeltämenneitä veljiä ja sisaria – –

Toisella tavalla minuun nykylukijana vetosi novelli ”Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta sitten?”. Lukeneitten henkilöitten kihhauksessa lääkäri lyö muut ällikällä pitämällä tieteellisen maailmankuvan ylivoimaisuutta kritisoivan puheenvuoron, josta varsinkin seuraava katkelma vaikuttaa ihan kurantilta vielä tänäänkin vaikka luin sen jo eilen:

 – Juuri tuolla tavalla puhuu ennakkoluulo – tai usko; ennakkoluulohan on myös eräs laji uskoa. Mutta noin ei puhu tiedonhalu. Usko tahtoo huudattaa itsensä totuudenistuimen yksinvaltiaaksi. Usko ei kärsi kilpailijoista enempää kuin paavi. Olettamukset, jotka eivät sopuisasti mahdu teidän valistuneiden, uudenaikaisten uskomustenne kehyksiin, te hylkäätte muitta mutkitta mielettömyytenä; ikään kuin jonkin mahdollisuuden 'mielettömyys' – joka sekin riippuu yksilöllisestä arvostelusta ja on siis kyseenalainen – muka riittäisi tekemään sen olemattomaksi! Maailmassa on kuitenkin miljoonia ihmisiä, jotka uskovat toisin kuin te. Ja ovat yhtä paavillisia uskossaan.

Runojen valikoima Ja tomust' alkaa avaruus käynnistyy virkistävästi minulle vähemmän tutuilla Kailaan runoilla. Ote asioihin on se, että elämä kyllä päättyy kuolemaan ja senpä vuoksi onkin parasta nauttia kun voi. Tätä elämänkatsomusta kuvastaa selkeästi vapaamittaisen runon Elämän ylistys viimeinen säkeistö:

Ei ole sääli sitä sydäntä,
jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin
tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle:
sillä sen sydämen mitta on täysi.
Voi sitä sydäntä,
tuhannesti: voi sitä sydäntä,
joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
Jumalan matojen ihana ruoka.

Vaikka Kailas tuntuu sekä novelleissaan että runoissaan korostavan metafyysisten maailmoitten mahdollisuutta, hän kuitenkin valitsee ainakin valikoiman alkupuolen runoissaan mieluummin vaikka kärsimyksen kuin elämästä vetäytymisen. Oma maailmankatsomukseni on kallistumassa vetäytymisen kannalle.

Keskenään samantapaista teemaa kantavat kupeellaan runot Pronssia, Kuva, Verkossa sekä Kun olin kuollut. Patsas, Narkissos, verkkoon juuttunut kala ja tuhkattu vainaja uurnassaan kuvaavat kukin runossaan hahmoa, jonka kohtalo on tuominnut ulkopuolisuuteen. Sama ajatus sisältyy myös runoon Pallokentällä, jossa raajarikko poika haluaisi osallistua toisten pesispeliin, mutta ei pysty. Näkisin, että näissä runoissa Kailas osuu lähemmäs tyypillisen mielenhäiriöön ajautuvan ihmisen todellisuutta kuin novelleissaan. Mielenhäiriö, joka aiheutuu mahdottomasta elämäntilanteesta ei olekaan sairautta vaan ymmärrettävä reaktio, jonka aiheuttajaa ei puhumalla paranneta. Runoonsa Talo Kailas rakentaa näyttämön, jossa pakopaikoiksi yksinäiselle asujalle tarjoutuvat uni ja kuolema. Näen unen runossa samansukuisena tekijänä kuin Edith Södergranin runossaan kuvaama Maa jota ei ole. Uni on taiteen avaama pakoreitti mahdottomasta todellisuudesta johonkin lohdulliseen ja ihmeelliseen. Samassa muodissa ovat omalla tavallaan Kailaan runoista Viulu ja Ympyrä sekä varsinkin Uni.

Kun pakopaikkaa ei löydy ajautuu Kailaan runojen ihminen tiloihin, joita kuvataan runoissa Ilta, Partaalla tai Vieras mies:

VIERAS MIES

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.

Tätä sisäistä vierasta miestä selitetään jotenkin novellivalikoiman jälkisanoissa. Minusta kyse on siitä, että ihminen on viettiensä orja. Vaikka järki on ohjaksissa, niin halu kiskoo ihmistä omille teilleen. Runon ulkonainen vieraus on sitten se sairastumisen aihe.

Valikoiman loppuun on sijoitettu muutama seestyneempi runo kuten Siunaus, Riemulaulu ja varsinkin Syysaamu, joka on minusta Kailaan huippuonnistumisia.

Novellivalikoimassa on 190 sivua, sen lukaisin parissa päivässä. Runovalikoimassa on 140 sivua, sen lukea humistin aamupäivän aikana. Oli paljon tuttuja runoja. Novelleja olivat lukeneet myös Penjami ja Hdcanis.

torstai 9. helmikuuta 2017

Antti Hyry: Novellit

Antti Hyry (1931 – 2016) kirjoitti mm. novelleja. Luin vuonna 1968 julkaistun teoksen Novellit, joka sisältää novellit hänen kokoelmistaan Maantieltä hän lähti (1958) ja Junamatkan kuvaus (1962).

Kymmenisen vuotta sitten aloitin tämän novelliteoksen lukemista, mutta kerronnan hidas tempo uuvutti minut jo muutaman novellin jälkeen. Kun nyt luin tuolloin lukemani novellit uudestaan, muistin ne melko hyvin. Näkökulmani Hyryn novelleihin kuitenkin aukeni hieman uudella tavalla, kun otin pitääkseni kirjan avausnovellia Lasit helisevät jonkinlaisena avainnovellina. Tämän sanottuani on todettava, että vastaavan aseman tässä teoksessa ansaitsisivat myös novellit Kivi auringon paisteessa ja Maantieltä hän lähti. Niissä kaikissa on jotain sellaista, joka toistuu kirjan muissa novelleissa. Lasit helisevät virittää lukijan odotukset muitten novellien suhteen dramaattisuudellaan. Niin seisahtuneelta kuin tunnelma Hyryn novelleissa usein vaikuttaakin, piilee jossain taustalla vaaran mahdollisuus. Kirjan avausnovellissa lasit helisevät sota-aikaan, kun perääntyvät saksalaiset tuhoavat puhelinpylvään, mikä rikkoo pienen pojan kodin ikkunat. Seuraavissa novelleissa pojat löytävät räjähteitä ja ammuskelevat vanhalla metsästysaseella – vielä kirjan viimeisessä novellissa räjäytetään kaivoja.

Kivi auringon paisteessa avaa toisen ulottuvuuden Hyryn novellien teemoissa. Nuori poika tiedostaa syystä tai toisesta oman jalkansa hyvin syvällisellä tavalla. Eikä pelkästään jalan vaan sen myötä kaiken mikä on. Kaikki muuttuu merkitseväksi, jota se jossain katsonnossa onkin. Alapa vain tehdä remonttia, niin huomaat miten merkitsevä on se yksi tietty kadoksissa oleva työkalu.

Maantieltä hän lähti taas virittää tunnelmat atomiajan tasolle. Kävelijä kulkee lenkin ja palaa samaan paikkaan mistä on lähtenyt. Hän kulkee toiseen suuntaan ja palaa taas takaisin lähtöpisteeseen. Hän alkaa kasvaa suhteettoman suureksi, muistaa suhteellisuusteorian ja kasvaa tähtiä ja aurinkoja korkeammaksi, kunnes palaa kotiin ja löytää pöydältä grape-hedelmän, jonka hän halkaisee atomiakin helpommin.

Hyryn tyyliin kuuluu tapahtumien vähäisyys. Novellit antavat lukijan odottaa ja usein myös jättävät odottamaan. Elämä on tässä ja nyt, jalat tukevasti maan tasalla. Kaikessa hiljaisuudessa tapahtuu silti kehitystä ja se kehitys on hiljaista. Tämä ei tarkoita, että novellit olisivat mitäänsanomattomia ja tylsiä. Elämä tuppaa vain olemaan sellaista, että yhtenä päivänä ollaan kylässä tuttavan luona, juodaan kahvia ja kerrotaan vitsejä ja toisena päivänä häntä ei enää olekaan. Sellaista sattuu kaikille ja yleensä sen huomaa vasta jälkeenpäin. Toisinaan Hyryn pohdiskelu kuitenkin käy muuannekin kuin ajan hermolle. Tästä esimerkkinä katkelma novellista Junamatkan kuvaus. Yöjunassa matkustava mies koettaa saada unta ja pohdiskelee maailmankaikkeuden eksistenssin ongelmia:

Ajatella esimerkiksi sitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, onko aina ollut jotain olemassa. Jos tämä olisi jostain saanut alkunsa, mikä olisi se alku, sen olisi pitänyt kuitenkin olla olemassa. Aina on ollut jotain olemassa, mutta mitä se sellainen, että aina olla olemassa. Sitä ei voi ajatella, että tämä on aina ollut olemassa, eikä sitä, että se on jostain saanut alkunsa. Minun ei pitäisi ajatella ollenkaan.

Kirjassa on 160 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Outsider: Timanttiavain

Vanhemmasta kotimaisesta viihdekirjallisuudesta tuttu nimimerkki Outsider kirjoitti vuosina 1934 – 1935 Lauantai-lehdessä julkaistun jatkokertomuksen Timanttiavain. Kertomus ilmestyi vuonna 1987 Kustannus Oy Jalavan toimittamana yksissä kansissa.

Outsiderin tarinoista tunnettuja hahmoja ovat ainakin Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki. Lukemassani kertomuksessa rikosvyyhteä selvittelee sanomalehtimies ja yksityisetsivä Martti Kyttä apunaan lääkäri Kauno H. Kautonen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Helsinkiin, joskin kansainvälisillä vesilläkin liikutaan. Kyttä asustaa Etu-Töölöössä sijaitsevassa uudenaikaisessa poikamiesasunnossa ja käy päivätyössä Päivän Uutisissa.

Timanttiavain on tavanomainen salapoliisikertomus. Yksityisetsivä Kyttä on maineensa kautta saanut hämmästyttävän laajan oikeuden tutkia muitten ihmisten asioita. Häneen luotetaan ja hän itse luottaa paitsi hoksottimiinsa myös vaistoonsa, kuten seuraavasta katkelmasta käy ilmi:

Puhelu jäätelökauppiaan kanssa oli antanut hänelle paljon ajattelemisen aihetta ja yhä varmemmaksi kiteytyi hänen mielessään ajatus, että Giomo Patro ei ollut tehnyt ryöstöyritystä hyötyäkseen siitä, vaan hänellä oli tekoonsa paljon syvemmät syyt, ja että nuo syyt olivat syntyisin hänen Afrikassa oleskelunsa ajoilta. Vaikka Kyttä ei ollut saanut tälle otaksumalleen mitään suoranaista tukea, sanoi hänen vaistonsa niin ja hän oli tullut huomaamaan sen monasti, että vaistot antavat usein parhaan johtolangan.

Kuten yleensäkin Outsiderin kirjoittamissa seikkailuissa, myös Timanttiavaimessa riittää yllättäviä juonenkäänteitä ja kotimaan kamaralla toimivaa sähäkkyyttä. Jonkin verran ajankuvaakin sivuilta löytyy, huomiota herättää ennen muuta saksalaisten lehtien jokapäiväiset uutiset natsien ja kommunistien katutaisteluista. Teksti on konstailematonta ja helppolukuista, Outsider on nähnyt vaivaa keksiäkseen uusia kikkoja, joilla pahikset ja hyvikset ottavat mittaa toisistaan. Toisin paikoin rikostutkinnan metoodit hymyilyttävät, soitto numerotiedusteluun ei ollut arkipäivää vielä 1930-luvulla, joten Kyttä käy aikansa läpi puhelinluetteloa löytääkseen tärkeän puhelinnumeron haltijan, kunnes soittaa puhelinyhtiön maaseutukeskukseen ja kysyy sieltä. Viihteellisten salapoliisikertomusten tapaan tässäkin kuljetaan vapauttavaan loppuun useamman kalmon kautta.

Kirjassa on 136 sivua. Luin sen eilönnä.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Henrika Ringbom: Valkoinen vinttikoira

Ruotsinkielinen suomalaiskirjailija Henrika Ringbom (s. 1962) tunnetaan varsinkin runoilijana. Vuonna 2005 ilmestyi hänen runoistaan suomennosvalikoima nimeltä Valkoinen vinttikoira. Runot suomensi Merja Virolainen, joka myös kirjoitti teoksen loppuun Suomentajan jälkisanat.

Virolainen kertoo jälkisanoissaan Ringbomin runojen olevan paikoitellen niin sidoksissa ruotsin kieleen, että niitten suomentaminen on erittäin vaikeaa tai mahdotonta. Runoilijain tavoin Ringbom käyttää kieltä luovasti, leikitellen sanoilla. Vaikka Ringbomin runoissa ei aina kuvatakaan juuri sitä, mistä sanat puhuvat, onnistuin sepittämään itselleni luku- ja selviytymisohjeen, jolla runot aukenivat minua tyydyttävällä tavalla.

Ringbom ei otsikoi runojaan. Runosarjoilla on kyllä nimet, samoin tietysti kokoelmilla. Valikoimassa on runoja neljästä kokoelmasta vuosilta 1988, 1990, 1994 ja 2001. Koko kirjan ensimmäinen runo on minulle se avain, jolla sain lähes koko valikoiman runoihin jonkinlaisen otteen. Kyseinen avain on tosin runossa piilotettu, mutta melko perinteisellä tavalla, jota voi verrata piilopaikkaan kynnysmaton alla, kukkapurkissa tai oven vuorilaudan takana. Ensimmäinen runo on voimakas ja pysäyttävä, minut se pysäytti niin, etten tajunnut sitä avaimeksi vaan lukea humistin kirjan puoleenväliin ymmärtämättä muusta tekstistä paljoakaan. Nukuttuani yön yli heräsin Ruuneperin päivän aamuun ja aloin lukea runoja uudelleen ja silloin ne aukenivat. Näin käy joskus, mutta aika usein ei käy. Nykyruno on niin erikoista, että avaimen löydettyään ei sitä aina tajua avaimeksi – näin atomiaikana on noita avaimiakin monenlaisia, on pankkikortin näköisiä ja muoviläpysköitä ja joskus pelkkiä ovikoodeja. Mutta noin laiskamaisesti pelkistäen: tulkintani mukaan Ringbomin runojen ovikoodi johtaa ainakin minut lukijana elämän ja kuoleman kysymysten äärelle. Asiaa ei kuitenkaan esitetä kuin valaistulla lasipöydällä vaan runoilijan omien sanojenkin mukaan tarkoituksena on pikemminkin unohtaminen kuin kipeän kokemuksen muistelu. Runojen kertoja vaikuttaa toivovan asioitten kerrostuvan muistojen päälle. Muutamat runoista vaikuttavat tosiaankin sanoilla leikittelyltä, joka ei auennut minulle mitenkään. Loppua kohti vaikeaselkoisuus hellittää. Viimeisen kokoelman, Valkoisen vinttikoiran, runot ovat jo lukijaystävällisempiä ja tuntui niitten sanomassa löytyvän lohdutusta runojen minällekin.

Laitan tähän lopuksi näytteen lopun yhdestä runosta, joka on kokoelmasta Valkoinen vinttikoira:

ja minä ajattelen unessa,
sillä tiedän että olen unessa,

toinen toisensa alle vajonneita
kerrostumia jotka peittävät

ja päästävät vapaaksi
sielun laiminlyöntejä, uinuvia muistoja.

Kirjassa on 111 sivua ja se tuli luetuksi parissa päivässä.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Kymmenen suomenruotsalaista kertojaa

Vuonna 1953 ilmestynyt teos Kymmenen suomenruotsalaista kertojaa tarjoaa valikoiman suomalaisia, alkujaan ruotsinkielisiä novelleja kymmeneltä kirjailijalta. Valikoiman toimitti Solveig von Schoultz. Suomentaja on Kristiina Kivivuori, paitsi Runar Schildtin novellissa, jonka suomensi Ilmari Ahma, lisäksi Elmer Diktonius suomensi itse oman novellinsa. Teoksen alkusanoissa Th. Warburton toteaa, että proosateksteistä yleensä juuri novellit ovat sisältäneet Suomen ruotsinkielisten kirjailijain taiteellisesti arvokkaimman annin. Alkusanojen yhteydessä on lyhyt luonnehdinta kustakin teoksen kirjailijasta.

Runar Schildt (1888 – 1925): Kotiinpaluu (1919) kertoo tarinan Suomen sisällissodan jälkeiseltä ajalta. Novellissa on vahva, pahaa ennakoiva jännite alusta alkaen. Asetelma ja aiheen käsittely ovat paljolti samantapaiset kuin virolaisen Valev Uibopuun novellissa Äiti ja poika (1954), piileskelevän pojan kotiinpaluu kuvataan äidin näkökulmasta.
Elmer Diktonius (1896 – 1961): Hirvikuula (1935). Aiheena vanha mies ja hänen elämäntyönsä. Kertoo erään tarinan siitä, miten vanhuksia ennen vanhaan hoidettiin – ei niin kovin eri tavalla kuin nykyään. Diktoniuksen oma suomennos on värikylläistä kieltä, joka ei kaihda murteellisia puhekielen ilmaisuja.
Tito Colliander (1904 – 1989): Vanha pankkivirkailija (1944) Menneisyyden jälkipuinti jatkuu Karjalan kannaksella, jossa Venäjän vallankumousta paennut köyhtynyt pariskunta sinnittelee kainossa arvokkuudessa.
Vesien jäätyessä (1944) Novelli katselee tulevaisuuteen, uuden elämän syntymiseen joskus pokrovan aikoihin.
Eva Wichman (1908 – 1975): Siellä missä kuljemme – (1949) Jokseenkin runollinen kuvaus sodan vammauttamista helsinkiläisistä ja kaupungin näkymistä rauhanajan toimeliaisuuden hitaasti heräillessä.
Mirjam Tuominen (1913 – 1967): Kaksi (1947) Ylevähenkinen kuvaus äidin ja kymmenen kuukauden ikäisen vauvan suhteesta. Sisältänee ihan todensukuisia tuntemuksia. Vauvan itsenäisyyden ensi retkistä kerrotaan peräti seuraavaa:
Sillä ratkaisevin on kuitenkin tapahtunut: lapsi on astunut pitkän askelen sitä päivää kohti jolloin se on kääntyvä pois äitinsä luota huulilla sana, joka jokaisen älyllä ja elämänhalulla varustetun lapsen täytyy tiettynä elämänsä ajankohtana teoin tai sanoin lausua äidilleen: ”Nainen, mene pois minun luotani, sillä minä en tunne sinua.”
Hukkaan mennyt ruumis (1947) Lempiväiset selvittelevät vaikeaa suhdettaan sota-aikaan.
Anna Bondestam (1907 – 1995): Kriisi (1952) Hieno kertomus puhumisen vaikeudesta, kun kuuntelija ei vaikene. Ahdistus puretaan novellissa päähenkilön fokuksen yllättävällä vaihtumisella.
Ole Torvalds (1916 – 1995): Soutu (1946) Voiko ihminen paeta sisäistä pelkoaan ja riittämättömyyden tunnettaan? Eller nånting dylikt.
Solveig von Schoultz (1907 – 1996): Sormus (1947) Muistin heiketessä alkaa pelko minuuden menettämisestä.
Ralf Parland (1914 – 1995): Maapallon valtiaita (1952) Kiva kun joukossa on tällainen poikatarina, niin on minullekin jotain.
Viveca Hollmerus (1920 – 2004): Juovikasta (1950) Inga ja Arvid asuvat lentokentän lähellä. Kellarissa surisee Arvidin sorvi, taivaalla lentokoneet, Ingan sylissä kehrää kissa. Pöytä on katettu omakotiahdistukselle.

Tykkäsin eniten Runar Schildtin, Tito Collianderin ja Anna Bondestamin kerronnasta.

Kirjassa on 268 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Diktaren Elmer Diktonius

Elmer Diktonius (1896 – 1961) oli suomalainen runoilija, joka runoili pääasiassa ruotsin kielellä. Luin Elmer Diktoniuksen suomennettua tuotantoa parin teoksen verran:

Runoja. Ilmestymisvuosi 1963, suomennus Viljo Kajava, johdanto Kai Laitinen.
Runoni. Ilmestymisvuosi 1972, suomennus ja johdanto Arvo Turtiainen.

Viljo Kajavan suomennosvalikoima sisältää runoja kaikista Diktoniuksen yhdestätoista runokokoelmasta. Turtiainen suomensi Diktoniuksen esikoiskokoelman, Min dikt, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 1921. Turtiaisen suomennoksen lopussa on osio Muutama kova laulu. Koska Diktoniuksen toinen runokokoelma oli nimeltään Hårda sånger (ilm. 1922), suomeksi Kovia lauluja, en saa täyttä varmuutta, onko kyseisen osion runot poimittu seuraavasta kokoelmasta.

Olin jo aiemmin lukenut kerran tai pari Arvo Turtiaisen suomentaman Runoni-kokoelman. Se teki minuun vahvan vaikutuksen räväköillä kannanotoillaan. Kokoelman kerrotaan koostuvan aforismeista, joita Diktonius oli muokannut ja vissiin järjestellytkin toverinsa Otto Wille Kuusisen myötävaikutuksella. Kuusinen se oli vienyt Diktoniuksen käsikirjoituksenkin Tukholmaan.

Diktonius oli avoimesti vasemmistolainen. Kuitenkin hänen esikoiskokoelmansa käsittelee pääosin taiteen tekemistä ja suhtautumista elämään. Yhteiskunnallisia viittauksia löytyy sieltä täältä, mutta ne eivät hallitse teosta. Runoni-kokoelman aforismeissa tai aforismirunoissa Diktonius nostaa taiteentekijään kohdistuvat vaatimukset hillittömiin mittoihin. Hänen arvostuksensa taidetta kohtaan on yhtä suuri kuin elämää kohtaan. Taide kourii hänen sisäistä minäänsä, kriitikkoakin hankalampaa taiteilijan on tehdä itsensä tyytyväiseksi työhönsä. Myös yleisöllä on vastuunsa, taiteentekijää on mentävä puolitiehen vastaan. Taiteilijan paras palkinto löytyykin sydämen tasolta:

Yksinkertaisen ihmisen lämmin kädenpuristus,
vilpitön ja sydämellinen, on taiteilijalle paljon
arvokkaampi ja tarpeellisempi kuin kymmenen
muistomerkkiä hänen kuolemansa jälkeen.

Rempseämmäksi heittäytyessään Diktonius väittää suuren taiteen tarjoamisen yleisölle olevan helmien heittämistä sioille. Hän tosin huomauttaa, että siat pystyvät nielaisemaan helmetkin ja ne poistuvat kyllä luonnollista tietä. Taiteen päämäärä on hengen vallankumous. Diktoniuksen ihannetaiteilija pystyy itsessään parittamaan alkuihmisen voiman ja nykyihmisen älyn ja omaa ikiaikainihmisen suuren lämpimän sydämen.

Kokoelman toisen puolisko, Tiilikiviä, pohtii elämää ihmisenä. Diktoniuksen mielestä on uskottava joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni, hän kirjoittaa. Kirjan lopussa on niitä Kovia lauluja, joista yksi on mielestäni Diktoniuksen kaunein runo. Sen alusta katkelma:

Miten likainen olenkaan
sisimpäni puhtauden rinnalla.
Kun jumalat astelevat sielussani
ja jättävät ihmeellisten paljaiden jalkojensa jäljet
kuumaan asfalttiini,
minä vapisen.

Viljo Kajavan laatimista suomennoksista koottu kirjanen sisältää siis ainakin yhden runon kustakin Diktoniuksen kokoelmasta. Kokoelmat ovat vuosilta 1921 – 1951. Kukin runo on suomennoksensa vieressä myös ruotsinkielisenä, joskin pienemmällä merkkilajilla. Jonkin verran lotisi runoutta ohi ymmärrykseni, mutta ihan kivat sävärit sain kokoelman Vahva mutta tumma (Stark men mörk, 1930) runoista. Runossa Uusi Atlas kuvataan maapalloa harteillaan kannattelevaa Atlas-jumalaa, joka kuitenkin toiminee tässä taiteen ja kehittymisen vertauskuvana. Näytteeksi katkelma runon alusta:

Koko maailma,
sen rusentava paino
kumarilla harteillani,
ainoa palkkani sen halveksunta
ja jäsenteni hiki.

(Uusi Atlas)

Kyseiseen kokoelmaan sisältyy kahdeksan runon pituinen balladi Puna-Eemeli, joka kertoo alkuaosaltaan eräänlaisena Kullervo-mukaelmana orvon punakaartilaisen kolkon tarinan. Kokoelmasta löytyy myös kauniin runollinen kuvaus Muisto (Södergran). Diktonius oli Edith Södergranin harvoja taiteilijaystäviä.

Valikoiman viimeinen runo on kokoelmasta Marraskuun kevät (Novembervår, 1951). Se kertoo kohtaamisesta Eino Leinon kanssa tämän elämän ehtoossa.

Kiva näihin oli tutustua. Asiasta kiinnostuneelle suosittelen tuota Turtiaisen suomentamaa Runoni-kokoelmaa. Se ilmestyi Kurki-kirjana, sivuja 173. Kajavan suomennosvalkoimassa on sivuja 77. Sain nämä lukaistuksi parissa päivässä.