En laske, en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta

Kaija Anttonen toimitti ja suomensi saamenkielisten runojen antologian nimeltä En laske, en koskaan, alaotsikkona Kokoelma saamelaista runoutta. Teos ilmestyi vuonna 2015. Alusta löytyy Kaija Anttosen teksti Saatteeksi, jossa hän kuvailee runovalikoiman laatimiseen liittyviä seikkoja. Saamenkielisestä runoudesta Anttonen toteaa seuraavaa:

Saamelaisrunoilijat ovat tuottaneet minulle monta sykähdyttävää hetkeä, ja se, että vain ani harvoja saamelaisrunoilijoita on käännetty suomeksi, on minusta pitkään ollut sekä uskomatonta että surullista.

Ennen runoja kirjasta löytyy vielä Hanna Mattilan kirjoitus Saamelainen runous eilen ja tänään. Mattila kertoo saamelaisen runon alkujuurten nousevan joikurunoudesta. Hän kuvaa lyhyesti jo vuonna 1673 muistiinmerkittyjä joikurunoja Guldsanaš ja Morsianjoiku. Toinen historiallinen merkkipaalu oli saamelaispappi Anders Fjellnerin (1795 – 1876) muistiinmerkitsemä runoelma Päivän pojat (1876). Näitten esikuvien merkitys kuulemma tuntuu vielä nykyisessäkin saamelaisessa runoudessa. 1970-luvulta lähtien runoilijoitten tärkeinä teemoina olivat etnisen kivun, esim. koulujen asuntoloitten ja muun vähemmistössä elämisen kuvaukset sekä luonto. Uuden polven runoilijat ovat alkaneet jo tarkastella itseään saamelaisuudestaan riippumattomina ihmisyksilöinä ja saattavat sijoittaa runojaan ja kertomuksiaan kaupunkimaiseenkin ympäristöön.

Kirjassa esitellään runoja seitsemältä saamelaisrunoilijalta, joista vain Nils-Aslak Valkeapää taisi asustella enimmäkseen Suomessa. Tosin saamelaisethan ovat paimentolaisina varsin liikkuvaisia, eivätkä valtioitten rajat taida merkitä erityisempiä muuten kuin veroja maksettaessa ja passia hakiessa. Yhtään kirjan runoista ei ole otsikoitu, sen sijaan ne on numeroitu, runoja on yhteensä 109. Sanon seuraavaksi jotain jokaisesta kirjan runoilijasta.

Rawdna Carita Eira (s. 1970) on kirjoittanut runoja poronhoidosta, sisukkuudesta, tuntureista ja karuista kuruista. Runoissa ollaan lähtövalmiina, mutta ei anneta periksi.

Sara Margrethe Oskal (s. 1970) on kirjoittanut rakastetusta, odottamisesta niin ja poronhoidosta. Runojen erityispiirteenä on keskitetty asettelu, keskeislyriikkaa siis.

Rose-Marie Huuva (1943) kertoo runoissaan paitsi saamelaisuudesta, niistä koulujen asuntoloista ja muusta riistosta, myös laajentaa runojen näkökulmaa muualle maailmaan.

Inghilda Tapio (1946) on kirjoittanut aiheesta runoja Saamenmaasta kuten Huuvakin. Samat asuntolat ja vastaavat toistuvat hänelläkin. Runot muuttuvat tosin lyhyemmiksi, ehkä sitten joikumaisemmiksi.

Synnøve Persen (s. 1950) on kirjoittanut paikoin niin tiiviisti että minä taidan kadota suomennoksessa. Laveammat tekstit avautuvat helpommin. Runoilija asuu Porsangin vuonon rantamilla, joten runoissa liikutaan sekä meren äärellä että merellä. Runojen teemat ovat joikumaisia, aallot ovat aavojen äiti, joka keinuttaa runojen kertojaa.

Rauni Magga Lukkari (1943) on kirjoittanut runoja rakastetusta, äitiydestä ja naisen osasta. Myös kaupunkipaikassa käväistään. Ehkä Tromssassa?

Nils-Aslak Valkeapää (1943 – 2001) oli saamelainen kuuluisuus. Meilläkin oli 70-luvulla hänen joikukasettinsa. Tässä kirjassa Valkeapää on ainut miesrunoilija. Hänen runonsa lähtevät liikkeelle Lapin luonnosta, joka näyttäytyy etelän väelle kauppatavarana. Vähitellen luonto muuttuu runojen symboliikaksi ja lopulta ainoaksi todelliseksi aiheeksi.

Kirjassa on 106 sivua. Lukaisin sen päivässä. Runoja luettiin radion mietelauseina saamelaisten kansallispäivän (helmikuun 6.) seutuun. Kirjasta on kerrottu myös blogeissa Mummo matkalla ja Marissa Mehr