perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kalle Väänänen: Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen

Kalle Väänänen (1888 – 1960) tunnetaan runoilijana, joka sepitti runoja savon murteella. Hänen tunnetuimpia runojaan ovat saunomista ylistävä Saanassa sekä maalaista elämänmenoa huumorilla kuvaileva Yö Ruuskasen torpassa. Netistä löytämieni tiedonjyvästen perusteella Kalle Väänäsellä oli kesäasunto Siilinjärven Pöljän kylällä. En tiedä onko kesäasunto siellä vieläkin, mutta Pöljän rautatiepysäkki lienee entistetty ihan viime vuosina.

Kalle Väänänen kirjoitti vuonna 1926 julkaistun matkakertomuksen Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Kirjan alaotsikkona on Olemisen kuvvaasta mustaen muasta ja muualtai. Väänänen teki kertomansa mukaan touko-kesäkuussa 1926 noin kuukauden aikana juna-laiva-junamatkan Eurooppaan ja käväisi myös Pohjois-Afrikassa.
Kalle Väänäsen matkareitti: Pöljä (Siilinjärvi), Helsinki, Stettin, Berliini, Köln, Pariisi, Lyon, Grenoble, Grande Chartreuse, Arles, Marseille, Nizza, Monte Carlo, Ventimiglia, Milano, Mestre, Venetsia, Rooma, Vatikaani, Napoli, Capri, Pompeiji, Vesuvius, Torre Annunziata, Napoli, Palermo, Tunis, Karthago, Tunis, Marseille, Milano, Sveitsi (junassa), Pariisi, La Baule, Pariisi, Berliini, Stettin, Helsinki, Savonlinna, Kuopio, Pöljä.

Jo usseita vuosia sitten aloitin kahteenkin otteeseen kyseisen kirjan lukemista, mutta siihen aikaan en vielä lukenut vaikka väkisin loppuun kaikkea minkä olin tullut aloittaneeksi. Nyt tuli kirja lopulta luetuksi, viimeiset sata sivua kuudessa tunnissa, ensimmäiset 200 sivua kolmessa päivässä. Savon murteella ei ole yhtenäistä kieliasua, puhuttu murrekin vaehteloo seuvvun ja levveysasteihen mukkaan. Kirjoitin lukukokemuksestani omalla savon murteellani seuraavanlaisen runomuotoisen selostuksen:

Viänäs Kalle – koulullehtor, runorehtor – matkustel maeta nähhäkseen
Saksanmualta Ranskan kaotta, Italijjaan, Afriikassakii käövväkseen.
Kirjassaasa siitä kertoo, lopuks vertoo ommoo muatasa mualimmaan,
parraan paekan löytää tiältä, laoteen piältä, taekka viiluukuistiltaan.

Löytännöökö muista maesta samallaesta korvennusta tai laohkeempoo?
Vesuvius kun tuhkat puskoo, tuon jo uskoo, virren viisaotta muistelloo.
Välimeren yli männen, maelta lännen, itämaesuus jo puistelloo
haaveistaasa unisista: Tunisista, löytää värskijä tunnelmoo.

Hyvä on myös Parriisissa, puapelissa, josson huokeita lystittiin.
Saksanmua on tuttu paekka, suapu vaekka, Perliiniin tae Stettiiniin.
Kuleksijan matkakassa vajumassa aenaan on eekä piisookkaan.
Lissee lähettäävät kottoo, jos on ottoo, muuton lähtee ei kehtookkaan.

Äkistellen tuntus, että paljon vettä Pöljäjjärvestä juossu on
siitä, kun on matkustanna, sepustanna Viänänen tämän katsannon.
Silti samallaesin mielin, luikkain kielin, maeta tännäänniin tutkaellaan:
asenteet lie mittee ouvvat – herrat, rouvvat – aenaan kantanna sielussaan.

Kirjassa on 310 sivua. Lukeminen kesti tällä kertaa neljä päivää.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Lahja

Kirsi Pehkonen (s. 1965) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun kertomuskokoelman Lahja, alaotsikoltaan 24 joulutarinaa aikuisille. Luin sen. Kuopion pääkirjastossa muuten on jouluaiheinen kirjallisuus ryhmitelty omaan hyllyynsä, mikä työllistää kirjastonhoitajia, kun asiakas ei löydä hakemaansa kirjaa vaikkapa proosahyllyistä, kuten tässä tapauksessa. Ovelia nuo kirjastonhoitajat. Tekevät itsensä tarpeellisiksi.

Kirsi Pehkonen on minulle tavallaan tuttu kirjoittaja, sillä olin parikymmentä vuotta sitten hänen kanssaan yhtä aikaa Siilinjärven kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Niinpä tässä tarinakokoelmassa olikin tarina nimeltä Kotiin, joka vaikutti entuudestaan tutulta, joskin sopivasti kirjan aiheeseen muokatulta. Pehkonen toimi noihin aikoihin opettajana eräässä Siilinjärvellä ala-asteen koulussa. Kirjan takakannen perusteella hän asuu nykyään Kuopion puolella.

Kirjan tarinat ovat siis jouluaiheisia, mutta pystyi ne pääsiäisenäkin lukaisemaan. Tosin lankalauantaina sain luettua vain yhden tarinan ja loput 23 lukea puuskutin tänään, pääsiäismaanantaina.

Tarinoissa on kaksi parasta puolta ja monia muita ihan kelvollisia. Ensinnäkin niissä kerrotaan selkeä tarina, jossa esitetään jokin ongelma ja loppua kohden pyritään ratkaisemaan se ongelma ja käytännössä jollain tapaa se aina myös ratkaistaan, minkä lukija väistämättä oppii huomaamaan. Pidän siitä, että lukijan ei tarvitse kuolemakseen miettiä, mistä ihmeestä tässä tarinassa oikein oli kyse. Pidän myös siitä, että tarinassa on jokin selkeä juoni, joka viedään loppuun. Ehkä lukijaa voi ruveta pitemmän päälle kehtuuttamaan se miten kaikki ongelmat vaikuttavat yllätyksenomaisesti ratkeavan, mutta kirjallisuudesta löytää vaikka kuinka paljon tarinoita, joissa ongelmat eivät ratkea sekä myös tarinoita, joista ei saa selvää mistä kirjoittaja oikein yrittää kertoa. Pehkosen tarinat ovat selkeitä. Siit mie pien.

Toinen paras puoli on se, että tarinat ollessaan selkeitä ja yllätysmomentiltaan lievästi kaavamaisia, eivät kumminkaan ole kovin pitkiä. Kirjassa on 166 sivua ja se sisältää 24 tarinaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että aika harvat tarinat pitävät sisällään kerrottavaa, joka ei mahtuisi noin kymmenelle sivulle. Tästä syystä en ole erityisempi romaanien ystävä.

Muita kelvollisia puolia ovat kikkailematon kieli, jouluaiheen luonteva mukana olo tarinoissa, taipumus keveään fantasiaan ja aihelmien monipuolisuus. Pehkosella on mielikuvitusta eikä hän peittele sitä. Kirjan kansikuva sopii hyvin kirjaan.

Näin pitkäaikaistyöttömänä olen tietenkin hyvilläni, että parissa tarinassa 24:stä on mukana myös työtön henkilö – tarinassa nimeltä Voitto päähenkilönä, joka asustaa siirtolapuutarhamökissä. Se on kiva tarina. Tarinassa nimeltä Arpaonni työtön lähinnä mainitaan tärkeässä sivuosassa. Työttömästä miehestä arvellaan, ettei hän osanne valmistaa lapsilleen joulua ja että vaimonsa lienee jossain hoitolaitoksessa. Työttömän lapset kumminkin osaavat ostaa ruuakseen vanhenevia elintarpeita alennuksella. Hienoa! Nykyäänhän niitä saa vielä halvemmalla, kun ostaa tietyn kellonajan jälkeen.

Seuraavaksi ajattelin lukaista toisen siilinjärveläistaustaisen kirjailijan tejoksen, jota olen pari kertaa jo aloitellut, mutta niinpä on vain jäänyt kesken, miten käynee tällä kertaa...?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Selma Anttila: Kuvia työväen kaupungista

Selma Anttila (1867 – 1942) työskenteli sosiaalisten olojen kohentamisen, opetuksen ja kulttuurin saralla jo autonomian ajan Suomessa. Vuonna 1904 julkaistiin hänen sensuurin hyväksymä esikoisnovellikokoelmansa Kuvia työväen kaupungista. Olen iloinen, että se etsiytyi luettavakseni Kuopion pääkirjaston varaston antoisasta sylistä.

Kuvia työväen kaupungista sisältää kuusi novellia, jotka sijoittuvat nimeämättömään kaupunkiin. Kirjan kansilehdelle sijoitetun kansikuvan ja varsinkin ensimmäisen ja toisen novellin kuvausten perusteella kaupunki on Tampere.

Yhteisesti novellien maailmasta voisi sanoa, että Anttila ihmettelee niissä yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta, jyrkkiä sosiaalisia eroja todella köyhän, nälkäänäkevän väestön ja varakkaan luokan välillä. Niinpä Anttilan novellit tuovat mieleen muita taideteoksia, joissa kuvataan aikaa ennen Venäjän vallankumouksia. Mieleeni nousivat ainakin Arvid Järnefeltin romaani Maaemon lapsia (1905) ja Sergei Eisensteinin mykkäelokuva Lakko (1925). Anttila ei missään kohti esitä sosialistisia ajatuksia eikä edes sympatioita siihen suuntaan. Hänen näkökulmansa on yhteiskuntaa rakentava, ei hajoittava. Hän kykenee tuntemaan myötätuntoa vähäosaisten lisäksi myös niitä kohtaan, joitten elämä muitten silmissä vaikuttaa turvatulta. Köyhä työväki näyttäytyy näissä novelleissa arkana, nääntyvänä, jonkinlaista aave-elämää viettävänä väkenä, ei niinkään uhkana vaan alistettujen ja näköalattomien yksilöitten joukkona.

Muutama sana jokaisesta novellista erikseen:

Virran pyörteessä. Liina ja Anni ovat ystävyksiä, asuvat samassa asunnossa ja tekevät pienipalkkaista työtä kumpikin. Voimakkaampitahtoinen Anni ei ole niin vain miesten vietävissä, mitä taas ei voi sanoa Liinasta. Työväen puolesta puhuva maalari Paavo kosii Liinaa pitemmittä kuletteluitta ja kaikki voisi lähteä sujumaan, ellei Paavo nousisi niin vahvasti työnantajansa riistäjän kättä vastaan. Kuviot mutkistuvat entisestään, kun Liinan kylkeen purjehtii vanha tuttava Aku. Rakkausaihelma vaikuttaa aluksi jopa sivuteemalta, mutta se kehittyy kuitenkin hallitsevaksi ja syrjäyttää minusta mielenkiintoisemman yhteiskunnallisen kuvailun. Kurjuuskin saa silti osansa, voin vakuuttaa.
Peliä. Kuvaus ylemmän luokan kabineteista, jossa prokuraoikeuksien turvin harjoitetaan uhkapeliä työnantajan rahoilla. Ei se helppoa ole herroillakaan, kun pitää osata maalata niin että pelikaveritkin siihen uskoo ja sitten vielä elää sen kanssa.
Harmaa nainen. Erikoinen, kaksi sisäkkäistä henkilökuvaa käsittävä novelli, jossa aiheena on lapsettomuus. Lapsettomuusaihetta käsittelee myös kaksi muuta kokoelman novelleista. Tässä kohtalo yhdistää kaksi naista, rikkaan ja köyhän, jotka kumpikin omalla tavallaan etsivät lohtua elämäänsä, josta puuttuu äitiyden kokemus. Köyhää naista kutsutaan nimellä Sero, joka kuulostaa venäjän kielen harmaata tarkoittavan sanan neutrimuodolta.
Niinkuin unta. Nuori tyttönen pelkää koskipetoa ja unelmoi teatterista ja laulusta. Nälkä vain on aina vieraana.
Pommitus. Pikkupojat saavat hernekeittoa siistissä työläisasunnossa. Hampuusimainen elämäntapa joutuu koetukselle kohdatessaan korkeat moraaliset arvot – niin ja poliisin.
Vanha tarina. Nainen muistelee elämäänsä minämuotoisessa kertomuksessa, jossa vertaa itseään nuorna poimittuun ruusuun, joka on lakastunut elon pakkasissa.

Kirjassa on 122 sivua. Luin sen parissa päivässä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Anna-Maija Raittila: Lehtimajanjuhla

Anna-Maija Raittila (1928 – 2012) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun runoteoksen nimeltä Lehtimajanjuhla. Ajattelin, että luenpahan jotakin tältä kuululta virsirunoilijalta, mutta olisin varmaan voinut valita luettavani paremminkin. Raittilan lehtimaja vain vähän kahahti, kun minä sen lukaisin eikä jälkeenpäin silmäillessäkään tekstistä mitään erityisempää kosketuskohtaa löytynyt.

Raittila kirjoittaa hengellisistä lähtökohdistaan käsin ja ne lähtökohdat ovat minulle niin syvällä, etten pääse juuriin kiinni ja latvuksetkin vain heilahtelevat tuulessa kevyesti. Ymmärrän, että alun Lehtimajanjuhla-niminen kuuden runon runosarja kertoo Luojasta. Aluksi on erämaavaellusta ja Pilvipatsasta ja neljännestä runosta lähtien siirrytään käsittelemään Vapahtajaa eli Christus Praesens. Ja siinä viidennessä runossa puhutaan kauniisti keveitten kavioitten kosketuksesta luotujesi kamaraan minussa ja kuudennessa puhutaan nätisti harmaasta Pilvestä ja kajastavasta Hämärästä ja Läsnäolon valosta. Hieno homma. Keviät kaviot.

Muissa osioissa puhutaan siihen malliin, että välillä en saa selvää onko runojen minällä läheinen suhde Jeesukseen vai onko sittenkin kyse ihan arkitodellisuuden ihmisestä, jota runominä tarkkailee. Ymmärtääkseni aika usein puheena on arkitodellisuus ja tavanomainen parisuhde. Tai siinä mielessä ei ihan tavanomainen, että keskinäinen kunnioitus vaikuttaa hieman ylimitoitetulta ja ei siten oikein onnistu koskettamaan minua edes keveillä kavioilla.

Jossain vaiheessa runoissa matkataan maailmalle ja niitten runojen sävy osoittautuu jokseenkin tavalliseksi sarjaksi uskovan suomalaisen henkilön tallentamia havaintoja. Merkillistä tai ei, eniten huomiotani herätti kuvaus matkalta, jossa runojen kertoja tutustuu iranilaisiin maahanpyrkijöihin. Katkelma runon Suolakurkku lopusta:

Lapsi taputtaa käsiään, heitä on vaunussa
kolmekymmentä, yhdessä he kävelivät vuorten yli,
yhdessä pääsivät lentokoneeseen, yksi nainen, yksi
lapsi, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Kurotan
kättäni junanikkunasta Trelleborgin asemalla...
Tiukkatakkinen naispoliisi vetää heitä perässään
kohti tullipaviljonkia. He kääntyvät katsomaan
taakseen, eivät hymyile enää. Mutta vilkuttavat,
vilkuttavat.

Niin sitä on maahanmuuttoa ollut aina olemassa. Ei ole sitäkään viime aikoina keksitty. (Kokoelman runot eivät muuten ole yleensä noin proosarunomaisia.)

Melkoinen pettymys tämä kirjanen oli minulle. Joissakin luontorunoissa oli nättejä ilmaisuja, mutta ne eivät kantaneet kovin pitkälle.

Kirjassa on 63 sivua. Lueksin sitä pari päivää.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Erno Paasilinna: Alamaisen kyyneleet

Erno Paasilinna (1935 – 2000) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun, satiirisia kirjoituksia sisältävän kokoelman nimeltä Alamaisen kyyneleet. Luin sen. Lukiessani huomasin, että olinpa taas aikamoisen kirjan valinnut luettavakseni. Vain 171 sivua ja silti yksi teksteistä uuvutti minun hermoenergiani niin että hyvä kun jaksoin sen jälkeen kirjan loppuun. Erno Paasilinnalle myönnettiin vuonna 1984 Finlandia-palkinto. Tämän teoksen luettuani ymmärrän miksi, olkoonkin, että palkinto annettiin hänelle toisen kirjan perusteella.

Kirjaston varastosta minulle haettu Alamaisen kyyneleet on kirja, jolla on valkeat ulkokannet, kirjan avatessa paljastuvat mustat sisäkannet ja mustat kansilehdet. Kansipaperia ei kirjaston kappaleessa ole. Vaikutelma on pelkistetty, melkeinpä tyly.

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ennen niitä on yhdistelty katkelma kirjan viimeisestä tekstistä, joka on kolmen osion ulkopuolella ja on nimeltään Lausui alustaja, joka korosti. Alusta löytyvä tekstikatkelma virittää lukijaa kirjan ajatuskapinaan, se hyökkää röyhkeästi mieltäkääntävillä väitteillään lukijan rinnuksille ja ravistelee.

Ensimmäinen osio osoittautuu hieman hidasliikkeiseksi. Kirjailija puhuu laajoin kaarin jostakin, joka jää tarkemmin nimeämättä. Vasta seuraavissa osioissa ilmenee, että kyse on yhteiskunnasta, sen kritiikistä ja toisaalta yhteiskunnassa elämisen välttämättömyydestä. Ensimmäinen teksti on novelli, kertomus sodasta, joka ei ole mikään todellinen sota, mutta jonka tapahtumissa on viitteitä toisen maailmansodan aikaiseen sodankäyntiin. Novelli Joukkojemme eteneminen kertoo hajanaisen joukko-osaston perääntymisestä, ehkä peräti pakomatkasta. Tunnelma on kafkamainen, mikä pätee muutenkin kirjan alkupuolen tunnelmiin, kansia myöten. Ilmeisesti Paasilinna on myöhemmin laajentanut novellinsa romaaniksi nimeltä Kadonnut armeija, eikä ole pitkä aika kun muistelin aiheesta vuonna 1981 tehtyä samannimistä tv-elokuvaa, jonka näin aikoinansa. Tuolloin ihmettelin, mistä elokuvassa oikein mahtoi olla kysymys ja tämän lyhyen novellin luettuani se jonkin verran aukeni, mutta ei silti erityisemmin jaksanut innostaa.

Toisen osion ensimmäinen novelli jatkaa ensimmäisen osion laajoja linjoja ja täsmentymätöntä kriittisyyttä, mutta toinen novelli, Ihana hunajan pisara, aloittaa toisenlaisen menon ja meiningin. Räävitön kertomus nelikymppisen kirjailijan apurahan saannista kirvoitti jo melkoiset naurunremakat. Tahti jatkuu tekstissä nimeltä Julkaisematon kirjallisuus, jossa kustannusvirkailijat lukevat satoja käsikirjoituksia vuodessa, eivätkä jaksa enää kiinnostua oikeaoppisesta, julkaistavasta kirjallisuudesta.

Kolmannen osion aloittaa kirjan huikein teksti – ainakin minulle. Viimeisten aikojen radikaalille ei ole kertomus vaan se palaa alun laaja-alaisesti aihettaan kuvailevaan tyyliin sillä erotuksella, että kritiikin kohde on nyt selkeästi tunnistettavissa. Ja se kohde on yhteiskunta – tarkemmin määriteltynä kontrolliyhteiskunta. Yhteiskunta toimii, kun vapaa ajattelu estetään, kun radikaalit yksilöt alistetaan häkkilinnuiksi, joita ruokitaan pullanmuruilla. Paasilinna antaa piiskaa ihmisille, jotka eivät ole valmiita muuttamaan ajatteluaan vaan löhöävät helppoudessaan itseään viihdyttäen. Kirjojen lukijoista hän kirjoittaa näin:

He rakastavat kirjallisuutta sillä miellyttävällä tavalla että se pitää heidät sellaisina kuin he ovat. He ottavat yöpöydältä keltaisen romaanin ja jännittävät sankarittaren mukana viimeiselle sivulle asti, hyvin tietäen että koko tarina on täyttä valhetta, mutta he eivät ota uskoakseen kymmenettäosaakaan tämän maailman tosiasioista, vaikka ne kannettaisiin suoraan heidän eteensä.

Tässä vain kahdentoista sivun tekstissä on niin paljon asiaa, että pitää varmaan yrittää kirjoittaa ylös niitä, niin voin tarkemmin pohtia, mistä olen ihan perimmiltään samaa mieltä ja mihin voin käydä junkaamaan vastaan.

Onneksi loput tekstit sisältävät keveämpää materiaalia, novelli nimeltä Punainen tuuli on peräti utopia, jossa punainen tuuli puhaltaa ihmisten läpi tehden heistä pyyteettömiä ja reiluja toisiaan kohtaan. Kolmannen osion jälkeen sijoitettu teksti Lausui alustaja, joka korosti palaa pelkistettyyn, tehoristiriitaiseen tunnelmaan. Sekin teksti vaatii tarkempaa lukemista ja pitempää sulattelua kuin mihin minulla juuri nyt rahkeet riittävät.

Kirjassa on 171 sivua ja luin sen noin kolmessa päivässä. Jospa se lukeminen alkaisi taas sujua, kun on hiihtokisatkin saatu katseltua. Kirjoja ainakin riittää.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen (s. 1957) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun teoksen nimeltä Finnhits.

Finnhits on yhtenäinen kokoelma lyhytproosaa, aiheena ovat suomalaisten elämäntarinat. Tarinan kertojat vaihtelevat siinä missä sekin keistä tarinat kertovat. Toisinaan tarinat kerrotaan baarissa, milloin baaritiskillä milloin nurkkapöydässä. Toistuvia hahmoja ei ole. Niinpä Hotakaisen pieni teos (78 sivua, 74 tarinaa) muistuttaakin Petri Tammisen vastaavantapaista teosta nimeltä Elämiä. Hotakaisen kerrontatyyli ja tapahtumain läpikäynti on vauhdikasta, aika ei tunnu pahasti laahaavan. Kun kirjan lukaisee nopeasti, tulee paikoin sellainen vaikultelma kuin esitystapa aiheuttaisi itseään toistavan tunnelman, vaikka kaikki tarinat kyllä poikkeavatkin toisistaan. Eräässä tarinassa todetaan, että suomalaisten soitetuimmat laulut alkavat järjestään sanoilla: ”sun lähtevän näin”. Useimmat kirjan tarinoista ovat hupaisalla tavalla traagisia. Loppuun on sijoitettu vähän pohdiskelevampaa meininkiä, mutta ei kiusaksi asti kumminkaan. Tekisi mieli laittaa tähän lainaus loppupuolen tarinoista, mutta jokin saa minut taipumaan ihan toisenlaisen tekstinäytteen kannalle. Eräs tarinoista alkaa nimittäin näin repäisevällä tunnustuksella:

Loppiaisena tulee neljä vuotta siitä, kun viimeksi löin ihmistä. Vihanhallintakurssin ohjaaja neuvoi merkitsemään vihkoon kaikki ne tilanteet, joissa oli tehnyt mieli lyödä. Nyt on viides vihko menossa ja tuijotan nyrkkini rystysiä, ne ovat valkoiset kuin Alpit. Eilen oli taas lähellä.

Voi näistä tarinoista huvikseen etsiskellä jotain suomalaisuuteen liittyvää ja onhan niissä tuttuja paikkoja sekä arkisia tilanteita, jotka usein ryöstäytyvät käsistä ja muuttavat elämää ainakin joksikin aikaa. Pääasiassa kyse on kuitenkin karikatyyrisistä kertomuksista, jotka ainakin minua lähinnä viihdyttävät. Hotakainen kuvaa ihmisiä, jotka puhuvat vahingossa rehellisemmin kuin olivat tarkoittaneetkaan, mikä jo sinänsä on hauskaa ja sitä paitsi toisinaan ihan terveellistäkin. Tahatonkin suora puhe saattaa puhdistaa ilmaa ja voimia kysynyt teeskentely voidaan hetkeksi unohtaa.

Tykkään Hotakaisen tyylistä ja huumorista, tässä kirjassa kumpaakaan ei ollut liiaksi, joten selvisin luennasta muutaman tunnin kakulla. Välillä käytiin saunassa. Lauloin Erkki Junkkarista lauteilla ja suihkussa.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Reijo Pajamo: Hymnologian peruskurssi

Kansakoulun virsikirja ja kirjanmerkki vuodelta 1969.
Reijo Pajamo (s. 1938) toimi 1983 lähtien Sibelius Akatemian kirkkomusiikin lehtorina. Opetustyötään tukemaan hän laati opiskelijoille vuonna 1991 ilmestyneen kirjan nimeltä Hymnologian peruskurssi. Kirjassa Pajamo käy läpi virsien historiaa keskiajan Euroopasta nykypäivän Suomeen.

Hymnologia tarkoittaa siis virsioppia. Pajamon mukaan virressä ovat mukana osatekijöinä Raamatun sanoma, runoasu ja sävelmä. Virren lähtökohtana on hänen mukaansa runoilijan voimakas elämys. Esimerkkinä tällaisesta virsirunoon innoittaneen elämyksen kuvauksesta hän mainitsee mm. Dietrich Bonhoefferin virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (600). Miten pitkäkestoinen elämys senkin runon synnytti, on minulle epäselvää. Yleisesti ottaen virren tehtävä on Pajamon mielestä paitsi Raamatun tekstin välittäminen myös seurakunnan yhteinen rukous ja sielunhoito. Kirjan teksti on selkeää ja niukasti kuvailevaa.

Nopsaan tahtiin Pajamo käy läpi Euroopan keskiajan ja myöhempien aikojen virsiä niitten moninaisissa muodoissaan. Vaikka hymnit, aklamaatiot, leisit ja sekvenssit jäävätkin minulle laveammin avautumatta, olin sentään kiinnostunut kontrafakti- eli parodiavirsistä. Virsiin voitiin näet valita maallisia sävelmiä eli kuten Pajamo kirjoittaa: Martti Luther varasti pirulta sävelmät. Pajamo kertoo miten tiettyjen virsirunoilijoitten (mm. Martin Opitz) työn kautta virret kehittyivät, niistä karsittiin murre, vieraskieliset sanat, sananlyhennykset ja runojen piti sopia runomittaan (painolliset tavut kohdillaan).

Suomen keskiajalta, joka kenties jatkui vähän pisempään kuin muualla Euroopassa, Pajamo mainitsee erikseen Piae Cantiones -laulukokoelman (1582), jonka laulut eivät olleet suomalaista alkuperää. Vuonna 1546 julkaistu raumalaisen Mathias Johannis Westin kokoelma Codex sisälsi jo suomennettuja virsiä, mm. Me kiitämme sinua (126). Myös Mikael Agricola julkaisi suomenkielisiä virsiä jo vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassa. Sitä tehen sitten alkoi suomenkielisiäkin virsiä ilmaantua, Jaakko Finno julkaisi vuonna 1583 virsikirjan nimeltä Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja (jne.) Siitäkin kirjasta on 34 virttä vielä nykyisessä virsikirjassa. Hemminki Maskulaisen virsikirjasta (1605) mukana on 39 virttä. Vuoden 1701 virsikirja tunnetaan nimellä ”Vanha virsikirja”. Se sai pitkään pitää statuksensa kansan virsikirjana ja siinä on julkaistu suomeksi 81 virttä, jotka löytyvät nykyisestä virsikirjasta, mm. Suvivirsi. Vuosina 1886, 1938 ja 1986 virsikirjaa jälleen uusittiin ottamalla mukaan uusia ja toisinaan vanhojakin virsiä sekä karsimalla vähemmän laulettuja pois.

Virsikirjan virsien lisäksi Pajamo kertoo hengellisiä sävelmiä sisältävistä teoksista. Niitten kauttahan useasti laulut ovatkin virsikirjaan kulkeutuneet. Kansansävelmiä on kerätty, joskin usein ne ovat osoittautuneet Euroopasta Suomeen kulkeutuneiksi. Herätysliikkeitten piirissä syntyneet laulut ovat usein suomalaista alkuperää. Toisaalta hengellisiä lauluja sisältävien teosten kautta myös monet suomennetut laulut löytävät tiensä virsikirjaan, kuten vaikkapa negrospirituaalit tai ruotsalaisen Lina Sandellin laulut.

Minusta oli ihan mielenkiintoista lukea, miten monta kristillistä aikakautta virsikirjojen välissä hengittää. Voisinpa sanoa pulahtaneeni lyhyesti virsirunouden valtamereen, joten on turha toivoakaan, että olisin sieltä täysin oppineena rantautunut. Kävin jonkin verran läpi tekstissä mainittuja virsiä koettaen tunnistanko niitä. Kirjassa on 176 sivua, lopussa muutamia kopioita vanhojen virsikirjojen sivuilta. Luin kirjaa nelisen päivää.