Erno Paasilinna: Alamaisen kyyneleet

Erno Paasilinna (1935 – 2000) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun, satiirisia kirjoituksia sisältävän kokoelman nimeltä Alamaisen kyyneleet. Luin sen. Lukiessani huomasin, että olinpa taas aikamoisen kirjan valinnut luettavakseni. Vain 171 sivua ja silti yksi teksteistä uuvutti minun hermoenergiani niin että hyvä kun jaksoin sen jälkeen kirjan loppuun. Erno Paasilinnalle myönnettiin vuonna 1984 Finlandia-palkinto. Tämän teoksen luettuani ymmärrän miksi, olkoonkin, että palkinto annettiin hänelle toisen kirjan perusteella.

Kirjaston varastosta minulle haettu Alamaisen kyyneleet on kirja, jolla on valkeat ulkokannet, kirjan avatessa paljastuvat mustat sisäkannet ja mustat kansilehdet. Kansipaperia ei kirjaston kappaleessa ole. Vaikutelma on pelkistetty, melkeinpä tyly.

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ennen niitä on yhdistelty katkelma kirjan viimeisestä tekstistä, joka on kolmen osion ulkopuolella ja on nimeltään Lausui alustaja, joka korosti. Alusta löytyvä tekstikatkelma virittää lukijaa kirjan ajatuskapinaan, se hyökkää röyhkeästi mieltäkääntävillä väitteillään lukijan rinnuksille ja ravistelee.

Ensimmäinen osio osoittautuu hieman hidasliikkeiseksi. Kirjailija puhuu laajoin kaarin jostakin, joka jää tarkemmin nimeämättä. Vasta seuraavissa osioissa ilmenee, että kyse on yhteiskunnasta, sen kritiikistä ja toisaalta yhteiskunnassa elämisen välttämättömyydestä. Ensimmäinen teksti on novelli, kertomus sodasta, joka ei ole mikään todellinen sota, mutta jonka tapahtumissa on viitteitä toisen maailmansodan aikaiseen sodankäyntiin. Novelli Joukkojemme eteneminen kertoo hajanaisen joukko-osaston perääntymisestä, ehkä peräti pakomatkasta. Tunnelma on kafkamainen, mikä pätee muutenkin kirjan alkupuolen tunnelmiin, kansia myöten. Ilmeisesti Paasilinna on myöhemmin laajentanut novellinsa romaaniksi nimeltä Kadonnut armeija, eikä ole pitkä aika kun muistelin aiheesta vuonna 1981 tehtyä samannimistä tv-elokuvaa, jonka näin aikoinansa. Tuolloin ihmettelin, mistä elokuvassa oikein mahtoi olla kysymys ja tämän lyhyen novellin luettuani se jonkin verran aukeni, mutta ei silti erityisemmin jaksanut innostaa.

Toisen osion ensimmäinen novelli jatkaa ensimmäisen osion laajoja linjoja ja täsmentymätöntä kriittisyyttä, mutta toinen novelli, Ihana hunajan pisara, aloittaa toisenlaisen menon ja meiningin. Räävitön kertomus nelikymppisen kirjailijan apurahan saannista kirvoitti jo melkoiset naurunremakat. Tahti jatkuu tekstissä nimeltä Julkaisematon kirjallisuus, jossa kustannusvirkailijat lukevat satoja käsikirjoituksia vuodessa, eivätkä jaksa enää kiinnostua oikeaoppisesta, julkaistavasta kirjallisuudesta.

Kolmannen osion aloittaa kirjan huikein teksti – ainakin minulle. Viimeisten aikojen radikaalille ei ole kertomus vaan se palaa alun laaja-alaisesti aihettaan kuvailevaan tyyliin sillä erotuksella, että kritiikin kohde on nyt selkeästi tunnistettavissa. Ja se kohde on yhteiskunta – tarkemmin määriteltynä kontrolliyhteiskunta. Yhteiskunta toimii, kun vapaa ajattelu estetään, kun radikaalit yksilöt alistetaan häkkilinnuiksi, joita ruokitaan pullanmuruilla. Paasilinna antaa piiskaa ihmisille, jotka eivät ole valmiita muuttamaan ajatteluaan vaan löhöävät helppoudessaan itseään viihdyttäen. Kirjojen lukijoista hän kirjoittaa näin:

He rakastavat kirjallisuutta sillä miellyttävällä tavalla että se pitää heidät sellaisina kuin he ovat. He ottavat yöpöydältä keltaisen romaanin ja jännittävät sankarittaren mukana viimeiselle sivulle asti, hyvin tietäen että koko tarina on täyttä valhetta, mutta he eivät ota uskoakseen kymmenettäosaakaan tämän maailman tosiasioista, vaikka ne kannettaisiin suoraan heidän eteensä.

Tässä vain kahdentoista sivun tekstissä on niin paljon asiaa, että pitää varmaan yrittää kirjoittaa ylös niitä, niin voin tarkemmin pohtia, mistä olen ihan perimmiltään samaa mieltä ja mihin voin käydä junkaamaan vastaan.

Onneksi loput tekstit sisältävät keveämpää materiaalia, novelli nimeltä Punainen tuuli on peräti utopia, jossa punainen tuuli puhaltaa ihmisten läpi tehden heistä pyyteettömiä ja reiluja toisiaan kohtaan. Kolmannen osion jälkeen sijoitettu teksti Lausui alustaja, joka korosti palaa pelkistettyyn, tehoristiriitaiseen tunnelmaan. Sekin teksti vaatii tarkempaa lukemista ja pitempää sulattelua kuin mihin minulla juuri nyt rahkeet riittävät.

Kirjassa on 171 sivua ja luin sen noin kolmessa päivässä. Jospa se lukeminen alkaisi taas sujua, kun on hiihtokisatkin saatu katseltua. Kirjoja ainakin riittää.