perjantai 14. huhtikuuta 2017

Selma Anttila: Kuvia työväen kaupungista

Selma Anttila (1867 – 1942) työskenteli sosiaalisten olojen kohentamisen, opetuksen ja kulttuurin saralla jo autonomian ajan Suomessa. Vuonna 1904 julkaistiin hänen sensuurin hyväksymä esikoisnovellikokoelmansa Kuvia työväen kaupungista. Olen iloinen, että se etsiytyi luettavakseni Kuopion pääkirjaston varaston antoisasta sylistä.

Kuvia työväen kaupungista sisältää kuusi novellia, jotka sijoittuvat nimeämättömään kaupunkiin. Kirjan kansilehdelle sijoitetun kansikuvan ja varsinkin ensimmäisen ja toisen novellin kuvausten perusteella kaupunki on Tampere.

Yhteisesti novellien maailmasta voisi sanoa, että Anttila ihmettelee niissä yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta, jyrkkiä sosiaalisia eroja todella köyhän, nälkäänäkevän väestön ja varakkaan luokan välillä. Niinpä Anttilan novellit tuovat mieleen muita taideteoksia, joissa kuvataan aikaa ennen Venäjän vallankumouksia. Mieleeni nousivat ainakin Arvid Järnefeltin romaani Maaemon lapsia (1905) ja Sergei Eisensteinin mykkäelokuva Lakko (1925). Anttila ei missään kohti esitä sosialistisia ajatuksia eikä edes sympatioita siihen suuntaan. Hänen näkökulmansa on yhteiskuntaa rakentava, ei hajoittava. Hän kykenee tuntemaan myötätuntoa vähäosaisten lisäksi myös niitä kohtaan, joitten elämä muitten silmissä vaikuttaa turvatulta. Köyhä työväki näyttäytyy näissä novelleissa arkana, nääntyvänä, jonkinlaista aave-elämää viettävänä väkenä, ei niinkään uhkana vaan alistettujen ja näköalattomien yksilöitten joukkona.

Muutama sana jokaisesta novellista erikseen:

Virran pyörteessä. Liina ja Anni ovat ystävyksiä, asuvat samassa asunnossa ja tekevät pienipalkkaista työtä kumpikin. Voimakkaampitahtoinen Anni ei ole niin vain miesten vietävissä, mitä taas ei voi sanoa Liinasta. Työväen puolesta puhuva maalari Paavo kosii Liinaa pitemmittä kuletteluitta ja kaikki voisi lähteä sujumaan, ellei Paavo nousisi niin vahvasti työnantajansa riistäjän kättä vastaan. Kuviot mutkistuvat entisestään, kun Liinan kylkeen purjehtii vanha tuttava Aku. Rakkausaihelma vaikuttaa aluksi jopa sivuteemalta, mutta se kehittyy kuitenkin hallitsevaksi ja syrjäyttää minusta mielenkiintoisemman yhteiskunnallisen kuvailun. Kurjuuskin saa silti osansa, voin vakuuttaa.
Peliä. Kuvaus ylemmän luokan kabineteista, jossa prokuraoikeuksien turvin harjoitetaan uhkapeliä työnantajan rahoilla. Ei se helppoa ole herroillakaan, kun pitää osata maalata niin että pelikaveritkin siihen uskoo ja sitten vielä elää sen kanssa.
Harmaa nainen. Erikoinen, kaksi sisäkkäistä henkilökuvaa käsittävä novelli, jossa aiheena on lapsettomuus. Lapsettomuusaihetta käsittelee myös kaksi muuta kokoelman novelleista. Tässä kohtalo yhdistää kaksi naista, rikkaan ja köyhän, jotka kumpikin omalla tavallaan etsivät lohtua elämäänsä, josta puuttuu äitiyden kokemus. Köyhää naista kutsutaan nimellä Sero, joka kuulostaa venäjän kielen harmaata tarkoittavan sanan neutrimuodolta.
Niinkuin unta. Nuori tyttönen pelkää koskipetoa ja unelmoi teatterista ja laulusta. Nälkä vain on aina vieraana.
Pommitus. Pikkupojat saavat hernekeittoa siistissä työläisasunnossa. Hampuusimainen elämäntapa joutuu koetukselle kohdatessaan korkeat moraaliset arvot – niin ja poliisin.
Vanha tarina. Nainen muistelee elämäänsä minämuotoisessa kertomuksessa, jossa vertaa itseään nuorna poimittuun ruusuun, joka on lakastunut elon pakkasissa.

Kirjassa on 122 sivua. Luin sen parissa päivässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti