Aapeli: Mutahäntä ja muita

Kirjailijanimimerkki Aapeli (1915 – 1967) kirjoitti romaaneja ja lastentarinoita sekä pakinoita. Pakinoita julkaistiin lehdissä ja niistä koostettiin pakinakokoelmia. Luin Aapelin pakinakokoelman nimeltä Mutahäntä ja muita, vuodelta 1953. Olin minä lukenut sen ennenkin ja taaskin minä luin sen! Minulla oli kotona isäni kappale, taidan antaa sen veljilleni, koska sain ostettua divarista aika halvalla hyväkuntoisen kappaleen, johon on leikattu ja sisäsivulle asetettu kansikäärepaperissa ollut piiroskuvakin. Kirjan on kuvilla somistanut Rolf Sandqvist.

Kun vertaan vanhan hyvän ajan pakinoita – joita tämä kokoelma todellakin edustaa – niihin hupiohjelmiin ja hauskanpuoleisiin kirjoihin, joita nykyään tapaa, valtaa minut verrattain surumielinen nostalgia vanhojen hyvien aikojen puoleen. Nykyään ihmisyksilöt keskimäärin saattaisivat pitää Aapelin kaltaisten kertojien huumoria kuivahkona. Aapeli kuuluukin humoristina niihin vanhoihin hyviin aikoihin. On se minusta vähän harmi. Ihan kuin ihmisissä olisi niihin aikoihin vielä kiertänyt veri, jossa lämpö oli kolesteroliarvoja tärkeämpää. Kerronnassaan Aapeli hymyili välillä lempeästi, välillä pirut mielessä niille ihmisille, jotka suhtautuivat asioihin kaikkitietävästi. Se lämmin asenne ihmisiä kohtaan tuntuu vahvana näissä pakinoissa, joita en laske pelkäksi viihteeksi. Kun pakinassa on harmittoman leikinlaskun ohessa se jokin, ei ehkä jumalallinen kipinä vaan pikemminkin inhimillisen viisauden tai ainakin pitkämielisyyden sävy, edes yhdessä, pienessä kohdassa, ylittyy sen myötä viihteen ja taiteen raja että heilahtaa. Aapeli, jos kuka oli taiteilija.

Isälläni oli harrasteena lausunta. Hän esitti toisinaan Aapelin pakinoita. Isäni lempihahmo oli Hermanni Hulukkonen, mäkitupalainen, joka esiintyy myös tässä kokoelmassa. Kerran olin katsomassa ja kuulemassa Raittiustalolla Kuopiossa, kun isä esitti tähän kokoelmaan sisältyvän pakinan Portaat. Ihan hauska tarina, jossa Aapelin vekkuli elämänymmärrys nousee esiin mieshenkilön tavassa keksiä vaimolle kelpaava syy ulospääsyyn. Mies liukenee lopulta entisten korpraalien kerhoiltaan sillä verukkeella, että menee muka lainaamaan kaveriltaan Kristityn vaellusta. Isä muistui mieleheni myös pakinasta Hyvä radio, jossa kertoja kuvittelee mielessään miten orkesterillinen soittajia tekee radiossa hiki päässä työtä tietämättä, että kuuntelija on jo sulkenut radion ja käynyt yöpuulleen. Tätä ajatusta isäni makusteli ääneen tuon tuostakin. Hän oli Aapelinsa lukenut.

Pakinakokoelman nimikertomuksessa kysytään kumpaa haluaisi kilpikonna mieluummin tehdä, hallita maata vai huiskia mutaa hännällään? Filosofiset ja muut tieteelliset ajatelmat tuodaan muulloinkin esiin niihin sen kummemmin uppoutumatta. Kaurapuurossa on tärkeää sen syöminen, eivät niinkään ruokapuheet. Joulu saa pakinoitsijan lämminhenkiseksi. Muistan piinallisen hyvin sen joulun, jolloin isäni jäi ihan ilman lahjaa. Aapeli rakentelee pakinansa isälle vastaavanlaisen tilanteen, mutta vie sen vielä pitemmälle. Hermojen hallinnan sijasta isän vaikuttaa kuitenkin valtaavan aito rakkaus lastaan kohtaan: kalliista raaka-aineista näperrelty korttitalo on lapsen lahja isälle, aukeavat ikkunat ja ovetkin. Nykylukijan ei tarvitse tietää mitä verolippu on tuolloin merkinnyt, pakinan tunnelataus lyö lävitse sen verran voimakkaana muutoinkin. Aapelin tyylistä näytteeksi riittää yksi virke pakinasta Kauppojen kauppa:

Hyttinen oli hyvä ihminen, oikein hyvä ihminen, sanan hautajaisten jälkeisessä merkityksessä.

Kirjassa on 134 sivua, lukaisin sen parissa päivässä. Näin ollen olen nyt puolivälissä sata suomalaista kirjaa projektissa, johon huomaan ryhtyneeni. Jospa sitten lokakuun lopulla jo vähän helpottaisi. Pitää yrittää välillä joku vähän paksumpi nidekin ahmaista, vaikka Sarkian runot.