Powered By Blogger

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja

Laura Latvala (1921 – 1986) oli runoilija, joka kirjoitti vuonna 1947 julkaistun runoteoksen Pikku-Marjan eläinkirja. Kirjassa on Helga Sjöstedtin kuvitus, kukin runo on saanut suuremman värillisen sekä pienen mustavalkoisen kuvan avaamaan runon tarinaa lapselle. Kyseessä on lapsille suunnattu eläinrunojen kokoelma, josta löytyy yksi runo kutakin aakkosta kohti. Runot on järjestetty aakkosjärjestykseen, yksi runo ja kaksi kuvaa kullakin aukeamalla. Tosin alussa on Omistus runoilijan tyttärelle, jota varten runot on sepitetty.

Luultavasti aika moni muukin kuin minä tunnistaa ainakin muutamia näistä runoista, vaikkei olisi Pikku-Marjan eläinkirjasta koskaan kuullutkaan. A-kirjainta avaava runo kertoo ankasta ja alkaa sanoilla: ”Aa, aa, ankka, takapuoli vankka ”. Myös runo pikku Siljasta, jota hepo kantaa selässään on tullut koko kansan tutuksi lauluna. Huomasin tuntevani niinikään runon mehiläisistä, lieneekö siitäkin tehty laulu? Tästä runosta tarjoan pienen makean maistiaisen:

Kuningatar komentaa
siivekästä armeijaa.

Herkullinen hunaja
talveksi on tallella.

Yleisesti ottaen Latvalan runoilu on sitä vanhaa, hyvää mitallista ja loppusoinnuteltua tuutulaulurunoutta, jossa pienet kommellukset ovat puhalluksella pois pyyhkäistävissä. Toimivia runoja, jotka käyvät vaikka iltasaduista. Lempeäsävyinen kuvitus on hyvänä apuna.

Pikku-Marjan runoissa on talletettuna vanhan agraarimaailman eläimistöä ja elämänympyröitä noin muutoinkin. Omistuksessa arvellaan, että tämän kirjan avulla pienet eläinystävät säilyvät, vaikka ne muutoin voisivat unohtuakin. Näin on varmaan käynytkin molempien seikkojen osalta. Paljon vanhasta maalaisesta Suomesta on unohtunut ja silti tällaista pientä kirjasta lukemalla joitain näkymiä menneeseen maailmaan avautuu aikuisellekin. Enää ei jahdata karanneita porsaita eivätkä pässit puske pyykkipatoja kumoon. Moni asia on nykyään paremmin. Siilinjärven kirjasto haluaa muistuttaa menneistä ajoista, sillä se on nimennyt kirjastoautonsa Pikku-Marjaksi. Olen lakannut käymästä Siilinjärven kirjastossa, asioin nykyään Kuopiossa, jossa palvelu ei ehkä ole sen parempaa, mutta kai siellä on niin paljon minun kaltaisiani ei-toivottuja kävijöitä, että eivät ehdi kaikkia olla pois hätistelemässä?

Kirjassa on viitisenkymmentä numeroimatonta sivua. Lukaisin sen muutamassa tunnissa.

6 kommenttia:

  1. Tämä suloinen kirja on teipillä korjailtuna meillä hyllyssä. Pitääkin ottaa esiin ja alkaa lukea pienimmälle lapsenlapselle, puolivuotiaalle. Hän onkin jo kahdeksas jolle kirjaa luen ja osaan useimmat runot ulkoa!

    Jännä tosiaan, miten kuvakirjoissa yhä tarjoillaan agraarimaailmaa. Lapsille opetetaan possut ja lehmät, vaikka he eivät niitä missään näe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Possut ja lehmät voi tietysti nähdä elikoina, jotka omalla tavallansa kuvastavat meitä ihmisiäkin, niinkuin minun lapsuuteni aapisessa kissa ja koira rinnastettiin tyttöihin ja poikiin. Minä kyllä pidän lehmistä, elleivät ne mulkoile minua seisahtuneen epäileväisin ja salavihaisin katsein. Semmoiset flegmaattiset ruohonrouskuttajat luovat uskoa siihen, että elämä sietää minutkin sisällensä, ainakin astelemaan tomuista tietä.

      Poista
  2. Meinasi itku tirahtaa silmään tästä postauksestasi: meillä laulettiin lasten kanssa kaksi Pikku-Marjaa riekaleiksi, ja kotikieleen on kirjasta jäänyt muutama lentävä runonpätkä. Oma suosikkini on "Fiuu", koska se asettuu myös lapsuuden ensimmäisten vaikuttavien raamatunkertomusten maisemaan. Hieno kirja, kaunis kuvitus - oikeaa suomalaista yhtenäiskulttuuria, jonka moni jakaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiuu on osoitus siitä millaisiin ulottuvuuksiin runoilija on joutunut venyttämään mielikuvitustaan löytääkseen lapsille avautuvan, hauskan esimerkkisanan ähvä-kirjaimesta.

      Silloin heti sotien jälkeen on varmaan ruokaa kasvatettu paljon itse, kun ei ole ihan aina löytynyt valmiita säilykkeitä ruokakaapista. Siten ovat nämä hyötyeläimet ja muutamat vähemmän hyödyllisetkin tulleet tutuiksi ihmisille. Nälkä on ollut yhteinen osa koko porukalle.

      Poista
  3. Meillä oli kotona Mikku-Marjan eläinkirja, taisi olla veljeni saama lahja, mutta molemmat opimme samat lorut. Oikein tuli tuttu tunne tuosta "Aa, aa, ankka, takapuoli vankka, heiluu pyrstön tahdissa" runosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ollut niitä runoja muuten lukenut, kuullut vain joitakin jostain, vissiinkin lauluina. Mutta ymmärtäähän tuon, että ovat immeiset niistä pitäneet.

      Poista