Tuuve Aro (s. 1973) kirjoitti vuonna
1999 julkaistun lyhytproosakokoelman Harmia lämpöpatterista.
Ostin kirjan toisen painoksen Jyväskylästä Päijänne
Antikvariaatista kahdella eurolla.
Aron ensimmäinen lyhytproosakokoelma
Harmia lämpöpatterista on jaettu kolmeen osioon. Mielestäni
syystäkin. Ensimmäinen niistä sisältää yhdeksän tarinaa,
kaikki minämuotoisia. Kussakin tarinassa kertoja vaikuttaa minusta
nuorehkolta mieshenkilöltä, kerronnassa on kirjakielelle mukailtua
puhekielisyyttä. Nämä tarinat ovat räväköitä, niitten
kaltaisia lukisin mielelläni lisää. Näytteeksi katkelma tarinasta
nimeltä Halu:
Veli on vähän niin kuin Pentti-setä,
mutta vakavampi. Minä suosin vakavia ihmisiä, niissä on olennainen
käsillä. Sellainen juuri veli on, sen mielestä asiat ovat
tärkeitä. Useimmat ihmiset pitävät loppujen lopuksi tärkeinä
viittä tai kuutta asiaa elämässään, ja melkein aina ne ovat ne
epäolennaisimmat.
Ensimmäisen osion minä-kertoja on
ristiriitainen, hän puhuu itsensä pussiin melko kevyesti. Juuri
tästä syystä pidän näistä tarinoista, ei lätistä liikoja eikä
olla olevinaan oikeassa vaan kertoja myöntää reilusti
vaillinaisuutensa. Tarinoista mikään ei ylitä pituudeltaan
kymmentä sivua. Sen enempää ei oikeastaan mikään tarina
maailmassa tilaa tarvitse.
Toisessakin osiossa (kahdeksan tarinaa)
Aro käyttää minä-kertojaa, joka on sukupuoleltaan eri tarinoissa
nainen tai mies. Nämäkin tarinat ovat lyhyitä, mutta eivät
vaikuta räväkkyydellään kuten ensimmäisen osion tarinat.
Kolmannessa osiossa (neljätoista
tarinaa) Aro kuvaa nimeltä mainitsemiensa henkilöitten tekimisiä
”ulkoapäin”. Kun minä-muodosta siirrytään kuvailemaan jotakin
ulkopuolista henkilöä, tehot katoavat ja tarinat luiskahtavat aika
tavallisiin kotimaisen novellistiikan teemoihin eli erilaisiin
harhailuihin, elämän tarkoituksettomuuteen ja sitä paitsi ne
tarinat muuttuvat vähän pitemmiksi, nimitarina ylittää
pituudeltaan kymmenen sivua ilman minkäänlaista positiivista
lisäarvoa.
On ymmärrettävää, että lyhyitten
tehokkaitten ja kiinnostavien tarinoitten sepittäminen ei käy ihan
noin vain. Ymmärrän myös, että kirjoittajaa kiehtoo antautuminen
perinteisen kerronnan polkusille. Ehkäpä joku päivä Aron lyhyistä
tarinoista ilmestyy kooste, jossa on esillä vain lyhyet
minä-muotoiset tarinat. Toivotaan ainakin.
Kirjassa on 150 sivua ja sain sen
lukaistua parissa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti