perjantai 30. kesäkuuta 2017

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus (1921 – 2013) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun muisteloteoksen Bergets skugga. Vuonna 1991 ilmestyi Anna Salon laatima suomennos nimellä Vuoren varjo. Luin sen.

Benedict Zilliacus osallistui talvisotaan ja jatkosotaan, jossa hän toimi tykistöupseerina. Hän otti osastonsa mukana osaa Talin-Ihantalan suurtaisteluun kesällä 1944. Taistelun tauotessa hän kiikaroi Karhumäeltä (jota kirjassa tietystä syystä nimitetään Karhujen vuoreksi) sekä taistelupaikkoja että Viipurin kaupunkia, jonka takana hänen kotinsa sijaitsi ennen sotia. Zilliacus sai lomaa ja pääsi käväisemään entisen kotinsa raunioilla Viipurinlahdella, Hapenensaaressa. Puheena olevassa kirjassa Zilliacus palaa aika ajoin sotamuistoihinsa varsinkin asemasotavaiheesta Syväriltä sekä Talin-Ihantalan taisteluun. Myöhemmin Zilliacus osallistui Tali-Ihantala -nimisen kotimaisen episodielokuvan (2007) käsikirjoituksen tekoon. Pääasiassa Zilliacus kertoilee kirjassa sodan jälkeisistä kokemuksistaan, joihin sodan pitkä varjo luo oman leimansa.

Koska kirjassa sota on monessa mukana, muodostui kirja myös minulle aika sitkeäksi lukukokemukseksi, kamppaili vastaan viimeiseen asti. Sota ei suinkaan ollut minulle hankalin sulatettava, hankalinta minulle oli virittyä kirjailijan kaipaavaan asenteeseen Hapenensaarta kohtaan. Silkkaa kateuttani minun pitkäaikaistyöttömänä oli vaikea seistä kirjailijan rinnalla tämän kaivatessa kadotettua paratiisiaan. Harvalla Viipurin seudun asukkaalla oli kotina saari Viipurinlahdella, vieläpä sellainen saari, josta ei tarvinnut juurikaan mantereelle poiketa. Zilliacus ei kirjassaan kerro Viipurin kaupungista mitään, vaikka hänen kotinsa sijaitsi Viipurin syväsataman, Uuraan vastarannalla. Tietenkin on totta, että Zilliacus perheineen menetti sodassa paljon kallisarvoista. Hänen kotitalonsa oli kartano, jossa kerrottiin Katariina Suuren yöpyneen, jonne tuo Venäjän keisarinna oli kertoman mukaan istuttanut tammen ja jonka muotokuva oli kodin seinällä. On selvää, että kun joutuu luopumaan tällaisista asioista, kärsii melkoisen menetyksen.

Sodan jälkeen Zilliacus alkoi reportteriksi. Hän pääsi melko helposti työhön Hufvudstadsbladetiin. Siellä hän sitten paiskikin hommia eläkkeelle saakka. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi kirjoittamista. Sitä puuhaa hän oli harrastanut jo sangen monipuolisesti, kirjoittamalla Huvarille värssyjä ajankohtaisista asioista, laatimalla käsikirjoituksia ruotsinkielisen teatterin revyyesityksiin ja toimimalla reportterina ulkomaan kohteissa, tekemällä käännöstöitä ja televisio-ohjelmia sekä kirjoittamalla kirjoja ulkosaaristosta, sillä sodan jälkeen hän hankki saaren jostain Turun saaristosta tai niiltä seuduin. Hyvin puuhakas mies siis on ollut.

Mutta kuten sanottua kertomukset sodasta olivat minulle helpommin sulavaa tavaraa kuin kertomukset kohtaamisista prinssien ja kuninkaitten kanssa. Kirjan liikuttavin kertomus liittyy öiseen uimareissuun rintamalla. Rintamien välisessä lammessa Zilliacus oli vilvoittanut itseään uimalla ja huomannut vastarannalla venäläisen soturin uiskentelemassa. Liitän tästä pienen katkelman:

Loiskautin vettä kädelläni ja tein siten oloni tiettäväksi. Hän ei tuntunut reagoivan siihen millään tavoin. Hitaasti uimme eteenpäin, kumpikin omaa suopursuntuoksuista hiljaista rantaamme pitkin.

Kirjassa on 262 sivua. Se tuli luetuksi viidessä päivässä. Kirjasta on kertonut myös Elina blogissaan Luettua elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti