lauantai 15. heinäkuuta 2017

Novellit 2016

Vuoden 2016 Martti Joenpolven novellikilpailun satoa esittelee antologia nimeltä Novellit 2016. Teoksen toimitti Hanna Pudas. Alusta löytyy Hannu Simpuran kirjoittama Esipuhe, jossa Simpura kertoo novellikilpailuun lähetetyistä novelleista. Hän toivoisi löytävänsä novelleista poeettisuutta. Esipuhe on ajalleen tyypillinen ja kun se on kirjan sivuilla hautunut kymmenisen vuotta, kannattaa se lukaista uudelleen.  

Viereisessä kuvassa Essi Ruuskasen muraali Mäntyharjulla Katajainen kansa -nimiseksi taidenäyttämöksi muuntuneen purettavan kerrostalon päätyseinässä.

Novellien keskinäinen järjestys tuntui sikäli erikoiselta, että minusta parhaimmilta vaikuttavat novellit löytyivät lopusta ja palkitut alusta. Kirjoitanpahäntä itsekin sanasen jokaisesta kirjan novellista:

Jukka Ahola: Helmi ja Loviisa. Tässä novellissa on poeettisuutta siinä määrin, että jos sitä poetiikkaa hännästä tarttuisi kiinni, se varmaan purisi ja kynsisi joko päästäkseen irti tai kokonaan muista syistä. Teknisesti toimiva novelli, josta en erityisemmin tykännyt: operoitsee liian lähellä nykyrunoa.
Iris Backlund: Kaksikymmentä minuuttia. Ahdistunutta saunomista ja suvun suhteita. En innostunut tästäkään.
Hanna Weselius: Suru. En viehättynyt novellin suruvoittoisasta poetiikasta, joka jäi avautumatta minulle. Osittain novellin aiheesta – sikäli kuin sitä ymmärsin – tuli mieleeni Anna Bondestamin mestarillinen novelli Kriisi.
Jukka Ahola: Omena. Tässä poetiikassa kuvataan kai intohimoista ihastumista ja sen intohimon loppuunpaloa. Ilmaisun kekseliäisyys kuvastanee kotimaisen novellistiikan hätätilaa?
Susan Heikkinen: Anja ja minä. Sain selville novellin tapahtumapaikan ja pääosan tapahtumista. Ei tämä ihan kylmäksi jättänyt, joten lämpenemään päin antologia vaeltaa.
Lauri Kenttä: Papan vene. Perämeren luontoa ja seurahenkisiä kokkapuheita on tarjolla tässä novellissa, jonka sentään ymmärsin, vaikken niin erityisesti nauttinutkaan.
Juuso Paaso: Nuotio. Lämmittelystä kävi tämä novelli, jonka kerronta ei minua ihmeemmin säväytä, mutta perinteistä novellia tässä jo lähestytään.
Essi Pulkkinen: Muutto. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta loppuratkaisusta jäi minulle osa hämärän peittoon. Kerronta on konstailematonta. Sisältää naimakohtauksia.
Alana Saul: Vallasta. Pikkunättiä/nokkelaa sanailua, vinkeitä näkökulmia ja ihan aito tarina novellissa, jossa yksin asuva ristiriitojen mies yllättää yllättävän vieraansa.
Minna-Riikka Tuohiniitty: Tasoleikkaus. Tämän kirjan novelleista mielestäni paras. Luin sen aamulla, heti herättyäni. Minäkertoja tutustuu Juhaniin tutussa puistossa. Juhani on eri Juhani kuin oli tarkoitus, mutta kertojaminä on suurpiirteinen. Sen sijaan Juhani on tarkka kaveri. Hän selittää puistonsa tuntevalle kertojaminälle tasoprojektioitten epätäsmällisyyksiä, sitä miten jotain jää niitten ulkopuolelle ja miten sellainen karttakuva vääristää todellisuutta. Sinnikäs Juhani aukaisee minäkertojan silmät puiston täsmälliselle runoudelle. Kertojaminä absorboi itseensä puiston ja toisinpäin – diffuusiosta tulee osa minäkertojan luontoa.
– Olen kulkenut täällä lapsesta lähtien. Kolunnut jokaisen polun, kiivennyt puihin, kävellyt siltojen yli ja istunut nurmikolla, rakastunut ensimmäisen kerran, suudellut, kaatunut, loukannut polveni.
– Olet katsonut ohi. Jos jotain ei näe, sitä ei näe. Ei, jos ei huomaa avata silmiään.
   Hän pitää minun kädestäni kiinni, pujottaa sormensa limittäin omiini. Tuoksuu pihka ja appelsiini, sitrushedelmän tasoleikattu kuori.
Hanna Weselius: Asiaa roskiskaapista. Minäkertojan näkemyksen mukaan roskiskaappi on kodin väärinsuunniteltu sydän, jota on erittäin konstikasta putsata. Koska roskiskaappia ei saa mitenkään täysin puhtaaksi, on tyydyttävä raja-arvoon, jonka ylittämiseksi nähtävä vaiva ei tuntuisi enää järkeenkäyvältä. Filosofinen ote pilkistelee siivouskuvauksen lomasta.

Kirjassa on 131 sivua, luin sen parissa päivässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti