Powered By Blogger

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä

Juha Veli Jokisen toimittama mäkihyppääjänä tunnetuksi tulleen Matti Nykäsen (s. 1963) mietteitä sisältävä kokoelma Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä julkaistiin vuonna 2010. Kirjanen sisältää paljon valokuvia, joista useita on otettu Matti Nykäsen keikkaillessa laulajana.

Matti Nykänen oli erittäin menestyksekäs mäkihyppääjä 1980-luvulla. Calgaryn olympiakisoissa vuonna 1988 hän putsasi pöydän voittamalla suurmäen ja normaalimäen kilpailujen lisäksi myös joukkuemäen Suomen joukkueessa. Oi niitä aikoja! Sittemmin Nykänen on esiintynyt myös viihdelaulajana. Hänen sanonnoistaan ja mietteistään on koottu jo muutama kirjanen.

Millaisina sitten näyttäytyvät Matti Nykäsen ajatukset ketjukolaajalle? Nykäsen ajattelu ei ole väkisin puserrettua, se on luomua – joskin ilmeisesti myynnin kannalta tarkoituksella valikoitua. Olen joskus katsellut muutaman jakson televisiossa esitettävästä sarjasta, jossa seurataan Matti Nykäsen elämän arkea. Niissä ohjelmissa hänen ajattelunsa ei ole poikennut tavanomaisesta. Niinpä on syytä olettaa, että kirjaan on haettu mietteitä, joitten arvellaan jotenkin sävähdyttävän lukijaa. Koska olen ikuinen vastarannan kiiski (tai vastamäen kottarainen!) koin mukavimpina ne mietteet, joissa Nykänen kertoo reilusti itselleen läheisistä, kotoisista asioista. Esimerkkinä seuraava poiminta:

Toivoin aina pikkupoikana hyviä suksia
joululahjaksi. Enää niitä ei voi toivoa.
Joululta odotan, että joku vähän muistaa.
Ja hyvät ruuat pitää olla.

Minä toivoin joululahjaksi yleensä Tarzan-kirjoja. Jos ei tullut riittävästi, niin ostin sitten itse itselleni syntymäpäivälahjaksi helmikuussa. Nyt muuton yhteydessä tajusin, etten enää ikinä lue niitä Tarzaneita ja annoin ne veljelleni. Mahtaako lukea hänkään? Ruokien suhteen on vaimon kanssa alettu tulla samantapaiselle linjalle. Mitä me kinkulla? Ei osata kunnolla paistaa sitä ja tulee rasvaa ja sitten sitä kinkkua jää syömättä. Ostetaan paketti siivutettua palvikinkkua ja Kuopion torilta valmiiksi keitettyä ja paistettua puolisen kiloa. Kyllä joulun lapsi sen kestää. Syödään vaikka rosollia ja laatikoita siitä edestä.

Nykäsen ajatukset seksistä ja parisuhteesta muistuttavat aika pitkälti suomalaisen miehen järkeilyä, ainakin mitä minä niitä miehiä tunnen. Seksi on tärkeää, mutta parisuhde vielä tärkeämpi. Kun Aulikki Oksanen kirjoitti, ettei synny rakkautta ilman oikeutta, Nykänen toteaa, että ei ole rakkautta, jos ei ole luottamusta. Tietysti Oksanen puhuu politiikasta ja Nykänen parisuhteesta, mutta ihan kurantteja mietteitä kumpikin. Pidän Matti Nykäsen mietteitten maanläheisyydestä, arkipäiväisyydestä, kotoisuudesta. Lopuksi haluan siteerata mietettä, joka juuri näin iltapäivällä alkaa maistua mukavimmalta kaikista mietteistä:

Se on onnea, että joku välittää ja kysyy,
haluatko kahvia.

Niin se on. Onni ei ole mikään suuri rubiini. Se on pikemminkin kupillinen kahvia, jonka tarjoaa joku, joka välittää.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen päivässä.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Paavo Haavikko: Yksityisiä asioita

Paavo Haavikon (1931 – 2008) vuonna 1960 julkaistu esikoisromaani on nimeltään Yksityisiä asioita. Luin siitä vuonna 1973 ilmestyneen Delfiini-pokkarin, jonka lopusta löytyy Tuomas Anhavan kirjoittama jälkilause nimellä ”Toivo”. Romaanin loppusivuilta, kirjan välistä, löytyi kuitti, joka on päivätty 1.1.1971 – eli viisikymmentäyksi vuotta romaanin lopun päivämäärää myöhemmin. Uutta vuotta lienee oltu vastaanottamassa Osuusliike Kallan ravintolassa.
Haavikon romaani on minämuotoinen, aikajärjestyksessä etenevä kuvaus. Minäkertoja on mieshenkilö, pienen avustuskassan hoitaja. Hänellä on muutama alainen. Mies on naimisissa, hänen vaimonsa oli nuori mennessään avioon, intohimo liitossa on kokonaan miehen puolella. Alussa eletään kevättalvea 1917 Helsingissä. Helmikuun vallankumous on muuttanut valtaa Venäjällä, Suomessa vaikutukset ovat ulkokohtaisempia. Koko romaanin läpäisee kuvaus miehestä, joka seuraa Suomen tapahtumia lähinnä sivusta, omaan elämäänsä keskittyen. Hän tekee pientä kulanssia, saa siitä rapsutkin, mutta hänen kerrontansa säilyy lakonisena, alusta lähtien tuntuu kuin nautittaisiin haaleaa kesäkeittoa. Tarina kulkee hyppäyksittäin kuin hajanaisten päiväkirjamerkintöjen myötä yli Suomen sisällissodan, vankileirien ja puutteen, kunnes rauhoittuu oudosti, jotain pahaa ounastellen vuoden 1920 ensimmäiseen päivään. Omien enteilyjensä seurassakin minäkertoja pysyttelee arkisten seikkojen havainnoinnissa: miten tiilirivillä on koristettu rapattua seinää, miten valonsäteet uivat sisään varastorakennuksen lautojen raoista.

Ihme kyllä pidin kirjasta. Haavikon tekstit, joita tunnen (ei niitä monta ole), ovat olleet minulle liian vaikeatajuisia. Tämän romaanin teema tuntuisi olevan sen esitteleminen, miten ihminen ympärillä vellovan kriisin keskelläkin joutuu ja pystyy toimimaan omista asioistaan huolehtien – elämään jonkinlaista kavennettua arkea. Kirjan kansikuvassa (Kosti Antikaisen tekoa) on kuvattuva lierihattuinen mies ulsteri päällä ja salkku kädessä. Hänen sisällään on sama mies. Kansikuva kiteyttää sen, että kyseessä on minäkerronta, mutta toisaalta tuo mieleen sanonnan Omnia mea mecum porto. Voi olla, ettei ole niin tarkoitus, minusta vain päähenkilö tuntuu kypsyvän tämänkaltaiseen ajatukseen kaiken näkemänsä keskellä. Hänen sisällään on hän itse, vain se mikä hänellä itsellään on sisällään, on hänen.

Luin tätä kirjaa aika monta päivää, kun on muuton takia pitänyt opetella kaikennäköiset yksityiset asiat alusta uudellen. Romaanin loppu tuli yllättäen, Anhavan jälkilause on 28 sivua pitkä. Huomasin sen muutoin kuin pituutensa puolesta muistuttavan blogikirjoitusta, joten kirjoitin ensin oman sepustukseni ja luin Anhavan tekstin vasta sitten.
Tuomas Anhavan näkemys Haavikon romaanista poikkeaa täysin minun näkemyksestäni. Sikäli kuin tajuan Anhava lukee Yksityisiä asioita jonkinlaisena lapsuudesta kumpuavan tunnekyvyttömyyden kuvauksena. Hän kirjoittaa näin:
Toivo ei ole niinkään itseensä sulkeutunut kuin itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu 'pidättyväisyydeltä' on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinään.
Jostain syystä Anhava näkee romaanista kertomista helpottavaksi nimetä kirjan minäkertoja Toivoksi. (Minusta vaikkapa Heikki sopisi paremmin.) Anhava myös näkee kirjassa rivien väliin kirjoitetun suhteen minäkertojan vaimon ja minäkertojan veljen Villen välillä. Millainen suhde olisi ollut kyseessä, sitä Anhava ei täsmennä. Ja parempi niin.

Kirjassa jälkipuheineen päivineen on 228 sivua. Luin sitä toista viikkoa vähän kerrassaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi
ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee
ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Grigori Petrov: Valkoliljojen maa – Suomi

Venäläinen Grigori Petrov (1868 – 1925) kirjoitti teoksen, joka Suomessa tunnetaan nimellä Valkoliljojen maa – Suomi. Teoksella on pitkä ja polveileva historiansa. Petrov kirjoitti teoksen äidinkielellään, venäjäksi, mutta se julkaistiin ensimmäisen kerran lyhenneltynä bulgariaksi vuonna 1925. Kirjan bulgariaksi V stranata na belite lilii -nimiseksi kääntäneen D. Bojkovin esipuhe on sisällytetty lukemaani suomennokseen, jonka Pekka Karvanen teki vuonna 1978 Türker Acarolun vuonna 1968 laatiman turkinkielisen Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya -laitoksen pohjalta. Kirjaa on luettu Bulgarian ja Turkin lisäksi mm. arabimaissa, venäjäksi sitä ei vissiin ole vielä käännetty. Suomennoksen alusta löytyy Rae Murhun kirjoitus saatteeksi Suomalaiselle lukijalle. En saa siitä selvää milloin Petrov olisi Suomessa vieraillut, ehkä se ei ole niin merkityksellistäkään.

Valkoliljojen maa – Suomi on yhteiskunnallinen kuvitelma siitä miten kehittymätön ja sorrettu, köyhä agraarivaltio nousee sivistyksen myötä arvokkaaksi kansakunnaksi. Kirja ei oikeastaan kerro Suomesta, Suomi on lähinnä kulissi, johon Petrov on kuvaelmansa rakentanut. Toki tekstissä on vahvasti läsnä kansallisena herättäjänä J.V. Snellman (1806 – 1881). Varmaan jokin osa Petrovin tekstistä on sovitettavissa Snellmanin elämään. Koska en Snellmania henk.koht. tunne en pysty sanomaan mikä se osa olisi. Jotenkin en vain ole saanut Snellmanista sellaista kuvaa, että hän olisi kirjan kuvauksen mukaisesti kulkenut Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin. Mutta kansallinen herättäjä hän oli, julkaisi suomenkielistä sanomalehteä Kuopiossa, joka lukemassani teoksessa mainitaan Snellmanin syntymäkaupunkina. Suomentaja huomauttaa Snellmanin syntyneen Tukholmassa, mutta toimineen rehtorina Kuopiossa. Muutamia muitakin kansan opastajia kirjassa nostetaan esille, mm. makeiskuningas Järvinen (?), Kylälääkärin muistelmien kirjoittaja (?) ja pappi Makdonald (?). Minusta tuntuu, ettei näitten henkilöitten todellisia esikuvia kannata etsiskellä. Jos niin haluaa, voi heidän yhteydessään ajatella niitä monia suomalaisuusaatteen ja kansansivistyksen puolestapuhujia, joita Suomessa riitti 1800-luvulla ja sen jälkeen. Kuitenkin, koska Petrov kirjassaan mainitsee Lilliputtien maan, Don Quijoten, Robinson Crusoen ym. yhteiskunnallisen fabulan esimerkkejä, lienee yksinkertaisempaa, kun yrittää olla ajattelematta Suomea Petrovin tekstin yhteydessä.

Petrovin ajatus kansan sivistämisestä perustuu siihen, että 1) kansa itse haluaa kehittyä ja 2) löytyy sellaisia kansan parista nousseita hahmoja, jotka kykenevät opastamaan kansaa kehityksen teil. Kehitys alkaa paikallistasolta, kyläkouluista, tapakasvatuksesta, terveys- ja hygieniakasvatuksesta, maatalousneuvonnasta jne. Petrovin näkemyksen mukaan jopa armeijaan kutsutut nuoret miehet voidaan ”värvätä” ensin kasvamaan itse mallikelpoisiksi ja sitten armeijan käytyään, kotiinsa palattuaan toimimaan toisten opastajana ja esimerkkinä. Suuri merkitys on tietenkin opettajilla, lääkäreillä ja papistolla. Loppua kohti kirjassa pappi Makdonaldin näkemykset menevät kenties peräti universaalin uskonnollisuuden suuntaan. Hän korostaa itse, ettei puhu uskonnoista vaan uskonnollisuudesta:

– Minä olen sinussa, sinä minussa, me olemme maailmankaikkeudessa, maailmankaikkeus on meissä. Kaikki olemme yhdessä, olemme yhtä. Jos vahingoitat maailmankaikkeutta, jos teet vahinkoa ihmiselle tai eläimelle, teet vahinkoa itsellesi, haavoitat ja teet pahaa itsellesi.
– Tätä sanotaan uskonnollisuudeksi, kirjoitti Makdonald.

Pappi Makdonald ajattelee, ettei uskonnollinen asenne sulje pois tiedon lisäämisen suosiollisuutta kehitykselle. Tiede on hyödyksi ja voi selvittää asiat perinpohjaisesti ja auttaa ihmiskuntaa pääsemään eroon sairauksista ja hallitsemaan luonnonvoimia, esimerkkinä mainitaan ukkosenjohdatin. Pelkkä hyvyys ei kuitenkaan riitä, sillä maailmassa toimii myös hajottavia voimia, joita Makdonald sysää Saatanan joukkoihin kuuluviksi. Niitä vastaan Makdonald kehottaa taistelemaan.

Minusta oli sinänsä ihan mielenkiintoista lukaista läpi tämäkin suomalaisuutta jossain mitassa sivuava teos. Varmasti Suomi on useimmille ihmisille maapallolla vieläkin sopivan tuntematon maa toimimaan pääosin sepitetyn yhteiskunnallisen kehityskertomuksen tapahtumapaikkana.

Kirjassa on 157 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.