Powered By Blogger

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.

10 kommenttia:

  1. Näistä en muista kuulleenikaan. Ylipäätään Waltari oli tuottelias kirjailija, jota olen lukenut ihan liian vähän. Sinuhen blogiaikana ja kauan sitten Tanssi yli hautojen ja Felix Onnellinen, ehkä jotain muutakin. Komisario Palmut ovat elokuvista tuttuja. Waltarin historialliset romaanit houkuttelevat, mutta ovat turhan tuhteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan noita jotkut muutkin blogeeraajat lueskelleet. Vaan minä en oikein innostunut. Kovin pitkäveteisiä olivat.

      Joskus luin Waltarin runokokoelman nimeltä Pöytälaatikko. Siinä oli ainakin yksi todella kauniisti rakenneltu runo. Sinuhen olen myös lukenut ja Mikael Karvajalan. Komisario Palmu -elokuvat tunnen melko tarkkaan. Waltarin näytelmien elokuvasovituksista paras on mielestäni komedia Omena putoaa. Myös Gabriel tule takaisin on aika mainio.

      Poista
  2. Minusta Fine van Brooklynissa on huomioitavaa se, että Waltari esittelee siinä kirjoilleen tyypillisen miehiä kiusoittelevan naisen, jollaisen huipennus on Sinuhen Nefernefernefer.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on sen sortin huomio, joka kiinnostaa kirjallisuuden tutkimuksen kannalta. Kun toisaalta on jo lukenut Sinuhen ja Mikael Karvajalan, käy kyseinen naistyyppi ainakin minunlaiselleni silkalle lukijalle kiusallisen tutuksi ja lähinnä pitkästyttäväksi.

      Poista
  3. Waltari on hyvä kirjailija! Näistä kolmesta en ole lukenut kuin Fine van Brooklynin ja senkin kauan sitten. En siis enää edes muista, mitä siitä pidin. Mutta ei se varmaan lempikirjoihini lukeutunut, kun en kerran paljoa muista siitä enää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Waltari on kirjailijana kansainvälistä tasoa. Hänen tuotantonsa kestää noin vain sen, ettei minunkaltaiseni tolvana jostain tarinasta niin satu pitämään.

      Kiva kuulla sinusta, Syksyn Lehti!

      Poista
    2. Niin, minulla oli monen kuukauden tauko välillä, kun keskityin muihin blogeihin enkä seurannut kirjablogeja kovin paljon. Nyt olen taas jatkanut tuota Kirjojen kauneudesta -blogin pitämistä ja innostunut myös muista kirjablogeista uudestaan :)

      Poista
  4. Tuota Fine van Brooklyniä olen yrittänyt lukea, mutta oli kovin pitkäveteinen, samoin kuin tekijän Neljä päivänlaskua. Sellaista ei tapahdu -kertomuksen juonenkulun voi löytää myös Hitchcockin Nainen katoaa -filmistä. Lieneekö Waltarilta lainattua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kuvittelin pääseväni helpolla, kun valitsin Waltarilta luettavaksi lyhyen kirjasen, mutta ei se sitten niin lyhyeltä tuntunutkaan.

      Jännä kyllä en tunne tuota Hitchcockin elokuvaa. Wikipedian mukaan se perustuu johonkin romaaniin ja se taas jossain määrin tosi tapaukseen. Sellaista ei tapahdu toimi kertomuksista mielestäni parhaiten, koska se ei ollut minämuotoinen, joten ei tarvinnut arvailla sisältäisikö se jotain kirjailijan omiin kokemuksiin perustuvaa.

      Poista