lauantai 14. huhtikuuta 2018

Thomas Bernhard: Kolme kertomusta

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931 – 1989) kirjoitti vuosina 1962, 1963 ja 1967 julkaistut kertomukset Kulterer, Italialainen ja Puurajalla, jotka julkaistiin Olli Sarrivaaran suomentamina vuonna 2014 teoksessa nimeltä Kolme kertomusta.

Kulterer (1962) kertoo rangaistuslaitoksessa elävästä miehestä, joka on päättänyt mukautua tyynesti tilanteeseensa ja on omaksunut ajatuksen, jonka mukaan on ihan oikein, että hänet on passitettu kärsimään vapausrangaistusta. Hän ei kapinoi eikä napinoi. Hän tekee työtä laitoksen kirjapainossa ja vastaa kaikille ”Kyllä, kyllä, minä tiedän”. Tästä syystä hänen kerrotaan saavuttaneen sekä vartijoitten että muitten vankien hyväksynnän. Mies on alkanut vankeudessa kirjoittaa tarinoita öisin. Kuvaus siitä varsin vähäisestä inspiraation kipunasta, joka riittää synnyttämään ajatuksen tarinasta kuulostaa aika kirjailijamaiselta. Itse asiassa koko hahmo, Kulterer, vaikuttaa paperille tehdyltä hahmotelmalta. Hän kirjoittaa surullisia tarinoita, iloisia aiheita kun ei pälkähdä päähän. Kulterer haluaisi jäädä vankeuteen, vapautumisen hän kokee vapautensa menettämisenä. Tämä ajatus on helppo ymmärtää. Moni eläkkeelle jäänyt taitaa kokea samankaltaista turvattomuutta ja juurettomuutta työuran loputtua.

Italialainen (1963) on kertomuksen hautajaisvieras. Kertojan isä on ampunut itsensä ja italialainen sukulaismies osallistuu hautajaisiin. Kertoja alkaa puhella ulkopuoliseksi itsensä tuntevan italialaisen kanssa. Kertoja esittelee vieraalle vanhoja näytelmävaatteita ja soittimia, suvulla on ollut tapana esittää elokuussa jonkun suvun nuorukaisen kirjoittama näytelmä huvimajassa. Näytelmä olisi pitänyt esittää kertomuksen tapahtumahetkellä, nyt huvimajassa on nähtävänä isän ruumis esille asetettuna. Synkeän symboliikan kruunaa talon pihassa oleva puolalaissotilaitten joukkohauta, jolle kukaan ei rupea tekemään mitään. Sen sijaan kertojan sisaret riitelevät äänekkäästi hautajaissaaton marssijärjestyksestä.

Puurajalla (1967) sijoittuu alueelle, joka on lähellä puutonta vyöhykettä. Minäkertoja on santarmi, joka on määrätty uuteen palveluspaikkaan vuoristokylään. Hän kokee sen rangaistuksena, kuin kuolemantuomiona. Hän kirjoittaa kirjettä kihlatulleen, kun majataloon saapuu nuori tyttö nuoren miehen kanssa. Kertoja alkaa seurata uusien tulokkaitten käymää keskustelua. Hänestä tuntuu oudolta, että kukaan tulisi Mühlbachiin lomareissulle. Kertomuksen myötä itävaltalainen idyllinen pikkukylä alkaa vaikuttaa ahdistavalta paikalta, josta kaikki vain haluaisivat päästä pois, mutta eivät pääse.

Bernhardin kerronta on erittäin sujuvaa, sitä on nopea lukea. Ei tullut mitään erityisempää syytä miettiä, onko näihin tarinoihin jokin hundi haudattuna, sillä maankuoren kohoumat ovat melko selvästi havaittavissa. Tyyli ei ole yliampuvan modernia, vaikka tietenkin kyseessä on moderni kirjallisuus, jossa itse asian saa lukija hahmottaa kerronnan taustalta.

Kirjassa on vain 123 sivua ja kirjasinlaji on isohko, kun sitä vastoin sivut ovat aika kapeat. Niinpä lukeminen sujahti parissa päivässä. Eilen lapioin lunta tikkaitten ympäriltä, että mahdollinen nuohooja pääsisi katolle. Ohikulkijoita tilanne hymyilytti. Myöhemmin tajusin, että oli perjantai ja 13. päivä ja minä touhusin siinä tikkaitten alla. Työnteon päätyttyä kävin kaupalla ja huomasin entisessä asunnossani olevan käynnissä mittavan remontin. Vaikutti siltä, että kyseessä olisi vesivahinko?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Martti Issakainen: Huumorin kotiseutu

Martti Issakainen (s. 1943) kokosi vuonna 2009 julkaistun teoksen nimeltä Huumorin kotiseutu, alaotsikkona Kerman Kallen kaskumailla ja luostarin puutarhassa. Kirjan alusta löytyvät Issakaisen tervehdyssanat lukijalle.

Kirjassa kuvattu huumorin kotiseutu on Heinävesi. Issakainen on koonnut nimeltyiltä heinävetisiltä ja aikaisemmin julkaisuista perinnekirjoista kaskukoosteen, jonka hän on järjestänyt aihealueittain. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on huumori, kaikki kaskut eivät naurata, kaikki kirjan pienet tarinanpätkät eivät edes ole mitään kaskuja vaan muisteloita. Kirjan huumori on moniäänistä ja siksi se ei aina miellytä lukijaa samalla tavalla, toisinaan ei laisinkaan. Heinävetisten keskinäinen otattelu kirjan sivuilla kasvattaa kokoelmasta tavanomaista vitsikirjaa laveamman. Näkyville nousevat muutenkin kuin rivien välistä elämän kirpeämmätkin sävyt – eivät kuitenkaan häiriöksi asti vaan ikään kuin muistuttamaan lukijaa siitä, ettei elämä Heinävedellä ole sen auvoisampaa ollut kuin muuallakaan maan päällä.

Heinäveden kirkon parvet ovat avarat,
laipiossa ja tornin huipussa toistuu
Heinäveden vaakunasta tuttu ruorisymboli.
Uuden Valamon luostarin kirkko Heinävedellä.

Aihealueet kattavat monenmoista elämänalaa Heinävedeltä. Esitellään kaskujen ja muisteloitten kautta alaotsikossa mainittu Kerman Kalle, Kerman kanavaa hoitaneen sääennustaja, lisäksi muutamia muita paikkakunnan suuruuksia, kuten tarunomainen silmänkääntäjä Kuikka Koponen ja säveltäjä Otto Kotilainen. Oman merkittävän panoksensa kirjaan on antanut oopperadiiva Aino Acktén poika, lääkäri Mies Reenkola, jolta on kirjaan taltioitu useampia muisteloita ja kaskuja. Paikkakunnan pappismiehet ovat myös hyvin edustettuina, toimiihan Heinävedellä luterilaisen seurakunnan lisäksi myös kaksi ortodoksista luostaria. Munkeista väännettyjä sanaleikkejä on tarjolla useampi. Myös opettajat ja heidän koulukkaansa sekä lääkärit ja heidän potilaansa heittävät omat suolaisensa kaskukoosteeseen. 

Itse tykkäsin ehkä eniten sisävesilaivoihin liittyvistä kaskuista. Kertoman mukaan mutkaisilla reiteillä kipparilla oli tapana komentaa masinistia laittamaan viäriä puita pannun alle, tulloo mutkapaikat! Toisessa kaskussa ollaankin sitten karilla:

Hinaajalaiva ajoi karille ja jäi keskiosastaan killumaan kiven päälle. Kippari tuumasi:
Kyllä näilä ouvoila vesilä pitäs ajjoo täysilä. Jos ois painettu täysilä, ois sopivasti mänty ylite.”
http://4.bp.blogspot.com/-F5MRNUiLtoM/TsDAR-Z7ASI/AAAAAAAAAG4/54TMubrvX-I/s1600/laiva.jpg
Sisävesiristeilijä Heinävedellä.
Kirjassa on 143 sivua. Ihan mukavaa lueskeltavaa, jonka parissa viihdyin muutaman päivän. Lumenluontia riitti siinä määrin välipaloiksi, että nyt alkaakin olla kaekki paekat kippeenä.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Henrik Gabriel Porthan: Suomalaisesta runoudesta

Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) kirjoitti vuosina 1766, 1768 ja 1778 osina julkaistun väitöskirjasarjan nimeltä De Poesi Fennica. Latinankielisen teoksen suomensi vuonna 1983 Iiro Kajanto ja suomennos julkaistiin nimellä Suomalaisesta runoudesta. Kajanto kirjoitti myös alkuun laajan johdannon, jossa hän kertoo teoksen syntyvaiheista, sen sisällöstä ja merkityksestä. Porthanin tekstin alkuun on sijoitettu hänen ystävänsä ja asianharrastajakollegansa Christfrid Gananderin kirjoittama suomenkielinen juhlaruno Porthanille.

Suomalaisella runoudella Porthan tarkoittaa ennen muuta sitä runoutta, joka on sepitetty käyttäen mittaa, jonka tunnemme kalevalamittana. Porthan tosin kertoo, että myös riimiteltyä ja klassisiin kreikkalaisiin mittoihin perustuvaa runoutta oli suomenkielellä kirjoitettu (muuten Jaakko Finnon ja Mikael Agricolan ajoista lähtien), mutta hänen esityksensä supistuu lopulta käsittelemään vain kalevalamittaista runoutta. Itse asiassa senkin suhteen näyttää Porthanilta aika loppuneen kesken, siksi varoittamatta teos päättyy.

Sen verran perusteellisesti Porthan ennättää kumminkin käsitellä perinteistä suomalaista runoutta, että hän pääosin avaa kalevalamitan rakenteen. Porthan ei kuitenkaan tee sitä ihan yksinkertaisesti vaan runomitan selitys on hajallaan lukijan kirjan sivuilta hapuiltavaksi. Hän ei saa kiteytettyä esitystään niin hiotulla tavalla, että minäkin sen perusteella osaisin kalevalaisia runoja kirjoittaa saati niitten oikeamittaisuutta tarkastella.

Tärkeän havainnon suomen kielen painon suhteen Porthan tekee huomauttaessaan, että suomessa paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tämän havainnon myötä hän tarkastelee myös sanojen sivupainoa, jonka merkitys käsittääkseni on kalevalamitassa hyviinniin tärkeä.

Porthanin esityksen heikkous piilee siinä, että hän on saanut/valinnut esityksensä esimerkkirunoiksi runoja kirjoittaneitten – siis oppineitten, yleensä pappismiesten – sepitteitä. Porthan valittaa, ettei ole löytänyt uskonpuhdistusta edeltäneen ajan kansanrunoja. Kuitenkin hän esittää lopuksi näytteitä kansan sepittämistä loitsurunoista ja jauhorunoista, jotka paikoin kantavat hyvinkin paksua kalevalaista dna:ta. Kansanrunoilijoilta mukaan valikoituneet näytteet eivät silti ihan vakuuta. Niissä näkyy liiaksi kristinuskon vaikutus. Tästä huolimatta Porthan kirjoittaa kansanrunoja ylistävästi:

Ne ovat aivan erityisesti meidän talonpoikiemme suosiossa, vaikka he ovat vailla kirjallista sivistystä. Runotaito on näet kansamme keskuudessa kirjallista aikaa paljon varhempaa. Heidän parhaimmista ja kelvollisimmista runoistaan on aivankuin kirkasvetisestä ja saastumattomasta lähteestä saatavissa tieto ja arvio tämän runouden todellisesta ja alkuperäisestä laadusta. Talonpojat eivät näet ole vierasta taidetta jäljittelemällä ja lainaamalla muuttaneet ja turmelleet runoutemme syntyperäistä luonnetta.

On harmi, ettei Porthan voinut tai rohjennut aloittaa suomalaisen runouden tarkastelua juuri varhaisimman kansanrunouden parista. Toisaalta hänen tekemänsä havainnot ja niille löytämänsä selitykset ovat aivan huikeita jo tällaisenaankin. Porthan johdatti suomen kielen tutkimuksen eteläisten sivistyskansojen maille suuntautuneilta epäilyttäviltä harharetkiltä vihdoinkin suomalaisten oman kulttuurin pariin. Porthanin herättämä kiinnostus suomalaisen kansanrunouden tutkimukseen oli taatusti siivittämässä Gottlundin, Lönnrotin ja Europaeuksen kaltaisten nuorten, rohkeitten kansanperinteen kerääjien työtä.

Kirjassa on lukuisine, laajoine viitteineen 114 sivua. Lukeminen sujui parissa viikossa lumitöitten pikku välipalana. Lumityöt jatkuvat.