Powered By Blogger

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Thomas Bernhard: Kolme kertomusta

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931 – 1989) kirjoitti vuosina 1962, 1963 ja 1967 julkaistut kertomukset Kulterer, Italialainen ja Puurajalla, jotka julkaistiin Olli Sarrivaaran suomentamina vuonna 2014 teoksessa nimeltä Kolme kertomusta.

Kulterer (1962) kertoo rangaistuslaitoksessa elävästä miehestä, joka on päättänyt mukautua tyynesti tilanteeseensa ja on omaksunut ajatuksen, jonka mukaan on ihan oikein, että hänet on passitettu kärsimään vapausrangaistusta. Hän ei kapinoi eikä napinoi. Hän tekee työtä laitoksen kirjapainossa ja vastaa kaikille ”Kyllä, kyllä, minä tiedän”. Tästä syystä hänen kerrotaan saavuttaneen sekä vartijoitten että muitten vankien hyväksynnän. Mies on alkanut vankeudessa kirjoittaa tarinoita öisin. Kuvaus siitä varsin vähäisestä inspiraation kipunasta, joka riittää synnyttämään ajatuksen tarinasta kuulostaa aika kirjailijamaiselta. Itse asiassa koko hahmo, Kulterer, vaikuttaa paperille tehdyltä hahmotelmalta. Hän kirjoittaa surullisia tarinoita, iloisia aiheita kun ei pälkähdä päähän. Kulterer haluaisi jäädä vankeuteen, vapautumisen hän kokee vapautensa menettämisenä. Tämä ajatus on helppo ymmärtää. Moni eläkkeelle jäänyt taitaa kokea samankaltaista turvattomuutta ja juurettomuutta työuran loputtua.

Italialainen (1963) on kertomuksen hautajaisvieras. Kertojan isä on ampunut itsensä ja italialainen sukulaismies osallistuu hautajaisiin. Kertoja alkaa puhella ulkopuoliseksi itsensä tuntevan italialaisen kanssa. Kertoja esittelee vieraalle vanhoja näytelmävaatteita ja soittimia, suvulla on ollut tapana esittää elokuussa jonkun suvun nuorukaisen kirjoittama näytelmä huvimajassa. Näytelmä olisi pitänyt esittää kertomuksen tapahtumahetkellä, nyt huvimajassa on nähtävänä isän ruumis esille asetettuna. Synkeän symboliikan kruunaa talon pihassa oleva puolalaissotilaitten joukkohauta, jolle kukaan ei rupea tekemään mitään. Sen sijaan kertojan sisaret riitelevät äänekkäästi hautajaissaaton marssijärjestyksestä.

Puurajalla (1967) sijoittuu alueelle, joka on lähellä puutonta vyöhykettä. Minäkertoja on santarmi, joka on määrätty uuteen palveluspaikkaan vuoristokylään. Hän kokee sen rangaistuksena, kuin kuolemantuomiona. Hän kirjoittaa kirjettä kihlatulleen, kun majataloon saapuu nuori tyttö nuoren miehen kanssa. Kertoja alkaa seurata uusien tulokkaitten käymää keskustelua. Hänestä tuntuu oudolta, että kukaan tulisi Mühlbachiin lomareissulle. Kertomuksen myötä itävaltalainen idyllinen pikkukylä alkaa vaikuttaa ahdistavalta paikalta, josta kaikki vain haluaisivat päästä pois, mutta eivät pääse.

Bernhardin kerronta on erittäin sujuvaa, sitä on nopea lukea. Ei tullut mitään erityisempää syytä miettiä, onko näihin tarinoihin jokin hundi haudattuna, sillä maankuoren kohoumat ovat melko selvästi havaittavissa. Tyyli ei ole yliampuvan modernia, vaikka tietenkin kyseessä on moderni kirjallisuus, jossa itse asian saa lukija hahmottaa kerronnan taustalta.

Kirjassa on vain 123 sivua ja kirjasinlaji on isohko, kun sitä vastoin sivut ovat aika kapeat. Niinpä lukeminen sujahti parissa päivässä. Eilen lapioin lunta tikkaitten ympäriltä, että mahdollinen nuohooja pääsisi katolle. Ohikulkijoita tilanne hymyilytti. Myöhemmin tajusin, että oli perjantai ja 13. päivä ja minä touhusin siinä tikkaitten alla. Työnteon päätyttyä kävin kaupalla ja huomasin entisessä asunnossani olevan käynnissä mittavan remontin. Vaikutti siltä, että kyseessä olisi vesivahinko?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti