Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (alkuosa)

Suomen historian isänä tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) julkaisi paljon tutkimuksiaan väitöskirjoina, jotka useimmiten julkaistiin hänen ohjaamiensa opiskelijoitten nimissä ja kustannuksella. Kussakin väitöskirjassa mainittu opiskelija myös puolusti väitöskirjaa väitöstilaisuudessa. Niinpä toisinaan kuuluu olevan tutkijoitten vaikea ratkaista, mitkä Porthanin opiskelijoitten nimissä julkaistut väitöskirjat ovat Porthanin ja mitkä opiskelijan itsensä työn tulosta. Tällaisia asioita pohdiskelee Iiro Kajanto, joka käänsi, kirjoitti esipuheen ja johdannot Porthanin Valittuihin teoksiin.

Ensimmäinen kirjaan valittu teos on juuri tämänkaltainen vaikeasti ratkaistava tapaus. Kyseessä on Christian Lencqvistin nimellä vuonna 1782 latinan kielellä julkaistu de Superstitione Veterum Fennorum eli suomennettuna Suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta. Christian Lecqvistin isä, Ruoveden kirkkoherra Erik Lencqvist (1719 – 1808) oli näet itse tunnettu kyseisen elämänalan tutkija. Koska hänen keräämänsä aineisto tuhoutui Turun palossa, ei ole voitu täysin määritellä, miltä osin Porthan ja miltä osin häntä vanhempi tutkija, Erik Lencqvist, oli Christian Lencqvistin väitöskirjan taustalla. Pojallekin voisi tietysti jonkin ansion asiassa suoda? Joka tapauksessa asian käsittelytapa vaikutti minusta kovin erilaiselta kuin Suomalaisesta runoudesta -teoksessa, jonka vähän aikaa sitten lukaisin. Lencqvistin väitöskirjan teksti on lyhyttä, hieman kuivahkoa, systemaattisesti aihetta käsittelevää ja lukuunottamatta pakollisen tuntuisia Jumalaa ylistäviä kohtia varsin asiallista. Porthanin omana pidetty teksti sen sijaan sisältää pitkiä virkkeitä ja mutkikkaita rakenteita, joita tosin Kajannon suomennoksina on helppo lukea. Itse kallistuisin sille kannalle, että pääosin teksti on peräisin jommalta kummalta Lencqvistiltä. Porthanin osuuskin näkyy varmasti, sillä osittain väitöskirjaan on sisällytetty Suomalaisesta runoudesta -teoksesta pois jätettyä aineistoa loitsurunoista. Vähintäänkin ryhmätyöstä on kysymys.

Mitä väitöskirjassa sitten kerrotaan suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta? Teoreettinen osuus käsittää ns. kalevalaisen uskonnon mytologian läpikäynnin jumaluus jumaluudelta. Arvelisin sen muodostaneen aika mainion pohjan Lönnrotin ja Gottlundin kaltaisten tutkijoitten työlle. Käytännöllinen taikausko käsittelee loitsurunoja ja vanhaan suomalaiseen uskoon kuuluvia muita menoja. Varsinkin loppua kohden eksakti tieteellinen lähestymistapa saa toisinaan väistyä seuraavanlaisten (mahdollisesti kirjoittajan itsevarjeluun liittyvien) heittojen tieltä:

Sanalla sanoen, ei voida nimetä ainoatakaan merkittävämpää tointa, joka olisi vailla sen menestymistä tarkoittavia taikauskoisia menoja. Erityisesti avioliiton, oluenpanon, saippuan ja suovan keittämisen, leipomisen, kalastuksen ja muiden kotiaskareiden ei uskottu menestyvän ellei noudatettu noudatettaviksi määrättyjä menoja, nimittäin joitakin akkojen keksintöjä.

Pari sivua myöhemmin kirjoittaja toteaa osuvasti ja paikkansa pitävästi:

Ihmiset näet olivat ja ovat yhä edelleen niin epäinhimillisiä, että ahdistavat katalin keinoin toisten henkeä, terveyttä ja omaisuutta, eivätkä pidä häpeällisenä mitään keinoa tämän päämäärän saavuttamiseksi, kunhan se vain tapahtuu salaa ja turvallisesti.

Vuonna 1789 julkaitussa lyhyessä väitöskirjassa Suomalaisten väitetystä noituudesta kirjoittaja (respondentiksi mainittu Fred. Joh. Rosenbom) pyrkii todistelemaan, etteivät muinaiset suomalaiset harjoittaneet noituutta muita pakanakansoja enemmän. Todisteita haetaan varsinkin antiikin Hellaata kuvaavista teksteistä. Islantilaisten saagojen kuvaamien noitakeinoja käyttävien finnien todistellaan olleen pikemminkin lappalaisia kuin suomalaisia, jotka olivat jo nykyisen Suomen alueelle tullessaan olleet maanviljelijöitä eivätkä tunteneet noitarumpua edes sanana. Lisäksi kirjoittaja esittää todisteita siitä, että osa kristittyjen suomalaisten käyttämistä taikakeinoista oli saapunut Suomeen paavinuskon myötä, koskapa kerran jotkut suomalaisten käyttämät loitsut ovat tärkeiltä osin samankaltaisia käännöksiä Ruotsissa aiemmin esiintyneistä ja mahdollisesti sinne etelästä kulkeutuneista vastaavuuksista.

Koska kirjassa on paljon asiaa ja sivujakin reilut kolmesataa ja varsinkin koska pääosa on vasta seuraavaksi vuorossa, julkaisen tällaisen väliraportin ja jatkan jahka pääsen kirjan loppuun saakka. Hauskat Waput!