Powered By Blogger

torstai 30. elokuuta 2018

Raimo Kerman: Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman (s. 1937) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla. Luin sen veljeni suosituksesta.

Kirjaansa varten Raimo Kerman on haastatellut lapsuuden tuttujaan, joista jotkut kertovat itse tarinansa. Alusta löytyy kahden naishenkilön runot, joissa muistellaan menneitä tyttöjen näkökulmasta. Kermanin kirjan tarinat painottuvat kuitenkin selvästi poikien maailmaan. Hän tuo esiin riittävässä määrin historiallisia faktoja ihmisten ja elinolojen taustalla. Kuopiolaisten urheiluharrasteita ja elokuvateattereita kuvataan nuorison näkökulmasta. Kirjassa esiintyvät myös Kuopion tataarit, joita Aapelikin sivumennen kuvaa romaanissaan Pikku-Pietarin piha. Pikkupoikain kiinnostus kaupungissa sota-aikaan lomailleita saksalaisia sotilaita kohtaan tulee selväksi, samoin kuin nälkää nähneitten venäläisten sotavankien kovin toisenlaiset olot.

Kuopion keskustan katuverkko on ollut pitkälti nykyisenkaltainen jo 1940-luvulla. Sivukatujen nimet vain ovat hieman eläneet. Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että Ajurinkadulla ei tuolloin välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Niinpä pohjoisosaa oli kutsuttu Työmiehenkaduksi ja eteläosaa Suokadusta lähtien Ajurinkaduksi. Kaupunkilaisten keskeisissä paikanmäärityksissä käytettiin vain kuvailuja lähiseudun tunnetuista asukkaista ja paikannettiin ”osoite” sen ja sen naapurin mukaan.

Poikien seikkailut kaupungissa kuvataan itse mukana olleen täsmällisyydellä. Jo kirjan alkupuolella Kerman huomauttaa, että kukaan ei halunnut kuulua rupusakkiin. Niinpä kirjassa kuvataan myös sellaisen perheen kohtalo, jota ei joukkoon haluttu. Mukana on myös kuvaus Toivasen pihasta (Savonkatu 26), jossa minäkin asuin vuosina 1970-1972. Tutulta kuulostaa, vaikka tapahtumista onkin jo aikaa, enkä tunnista 1940-luvun aikaisia asukkaita. Kermanin isä oli torikauppias, minun aikaani Savonkatu 26:ssa asui torikauppias. Lisäksi siinä toimi Konttisen kalakukkoleipomo. Sekin oli perustettu vasta Kermanin aikaa myöhemmin! Oli hyvät lihapiirakat. Nyt on sekin talo ollut purettuna jo kymmeniä vuosia. Kirjaa lukiessa ajattelin, miten kaupunki on kuin suuri kulissi, jossa me aikamme liikumme ja kun me katoamme, ei meitä pian kukaan muista. Vaikeata sanoa, onko se surullista vai pikemminkin helpottavaa.

Kirjassa on 154 sivua, jonkin verran valokuvia, enemmänkin olisi voinut olla. Esimerkiksi kirjassa esimerkkinä esitellystä pihapiiristä osoitteessa Torikatu 9, olisi voinut olla kirjassa joku valokuva ja kaupungin katuverkon kuvakin olisi tukenut sanallista kuvausta. Lukemiseen hupeni kolme päivää elämästäni.

lauantai 25. elokuuta 2018

Meripihkameren satuja

Luin vuonna 1985 Neuvostoliitossa painetun kirjan nimeltä Meripihkameren satuja. Sulkumerkein rajatussa alaotsikossa kerrotaan, että kirja sisältää (Eestiläisiä, latvialaisia ja liettualaisia satuja). Venäjänkielinen teos on nimeltään Сказки янтарного моря (Сказки народов Прибалтики). Suomentaja Anita Mitrošin, taiteellinen suunnittelu A. Bemokin.

Latvialaissaduista mieleenpainuvin on nimeltään Kissojen palatsi. Siinä tyhmänä pidetty (ja laiskanpuoleinen) nuorukainen antaa vanhan liinakkohevosen ja lautakärryjen viedä itsensä palatsiin, jota asuttavat kissat. Toinen jännä latvialaissatu kertoo Riian sammakosta ja Liepajan sammakosta, jotka saavat kumpikin päähänsä lähteä katsomaan millaista toisessa kaupungissa olisi. Matkan puolivälissä ne kohtaavat toisensa ja päättävät voimiaan säästääkseen nousta takajaloilleen toisiaan vasten ja katsoakseen miltä toisen kaupunki näyttää. Kun sammakoitten silmät ovat pään päällä, ne tulevat katsoneeksi omaa kaupunkiaan ja arvelevat, ettei naapurikaupunkiin asti kannata mennä, kun se on noin oman kaupungin näköinen.

Liettualaissaduissa toistuu muutaman kerran hauska loppukaneetti, jossa satuun ilmestyy yllättäen minäkertoja. Sama ilmiö esiintyy myös latvialaisessa Kissojen palatsissa. Liettualaissatujen minäkertoja luettelee aika lailla samoja satuiluja kuin latvialainenkin – väliin pisempään väliin lyhempään. Näin päättyy satu Kaksitoista mustaa korppiveljestä:

Kuningas järjesti pidot kaikelle kansalle. Olin niissä minäkin, paljon näin, paljon söin ja join, viiksille valui mutta suuhun ei osunut.

Liettualainen satu Strakalas ja Makalas kertoo naapuruksista, jotka kai pitävät toisistaan, mutta käyttävät loputtomasti aikaa itsensä kehumiseen ja naapurinsa vähättelemiseen.

Virolaisia (eestiläisiä) satuja on mukana eniten. Muutama pisempi satu vaikuttaa kirjailijan valmistamalta. Näistä saduista löytyy jo pieniä viittauksia kristinuskoon ja historiaan. Yleensä sadut operoivat tyypillisissä satujen valtakunnissa, joissa on kuninkaanlinna keskellä metsiä ja peltoja, rikas kuningas, kaunis prinsessa ja köyhiä talonpoikia. Satuolennoilla ja puhuvilla eläimillä on useimmiten tärkeä osuus tapahtumiin. Joitakin eläinsatuja on myös mukana. Sadussa Miten isäntä emäntänä oli kerrotaan miten peltotöitten rassaama mies saa kokeilla kotihommia.

Oli hauska löytää latvialaisista saduista tarina, jonka joskus lasten kanssa katselin tv:stä. Sadussa Miten Laima kolme toivomusta täytti köyhä vaimo ja mies saavat kolme toivomusta, mutta käyttävät ne hätiköiden niin, että vaimo saa itselleen makkaranenän, jonka mies sitten toivoo pois. Toinen juttu oli tuttu minulle omasta lapsuudestani, 1960-luvulta. Isot veljet opettivat minulle, että jos joku alkaa kysellä mitä olet tekemässä, pitää vastata, että kysyjän persiiseen tuluppoo. Virolaisessa sadussa Kiitollinen kuninkaanpoika sellainen neuvo todella annetaan, tosin aika paljon siistimmin sanoin.

Monessa sadussa toistuu asetelma, jossa talossa on kolme veljestä, joista kaksi vanhinta pitää nuorinta veljestä tyhmänä. Eräs saduista onkin nimeltään Tyhmyri. Yleensä nuoremman ratkaisuksi jää lähteä pois kodista suureen maailmaan, mistä hän sitten löytää vaimokseen prinsessan ja vauraan valtakunnan puoliskon. Virolaisessa sadussa Taikapeili tyhmä nuorin veljes ajetaan kotoa seuraavalla tavalla:

– Viekää hänet rannalle, sanoi kuningas pojilleen. – Pankaa hänet airottomaan veneeseen ja työntäkää merelle!
Vanhemmat veljet tarttuivat nuorimpaan ja työnsivät airottomalla veneellä merelle.

Kirjassa on 319 sivua. Lukeminen tuli suoritettua muutamassa päivässä.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Leena Laulajainen: Marilaiset, laulun ja uhritulien kansa

Leena Laulajainen (1939 – 2017) kirjoitti vuonna 1995 julkaistun teoksen Marilaiset, laulun ja uhritulien kansa. Nimensä mukaisesti kirjassa kuvataan Venäjällä asuvaa marikansaa, joita ennen aikaan nimitettiin tšeremisseiksi. Laulajainen on lähestynyt marilaisia heistä aidosti kiinnostuneen suomalaisen kirjailijan näkökulmasta.

Laulajainen kertoo vierailleensa Marinmaassa useita kertoja vuosina 1989 – 1995. Tuona aikana neuvostovaltiosta tuli Venäjän federaatio. Tämä paitsi mullisti marikansan elämää, myös helpotti tutkijan pääsyä Marin tasavaltaan, josta käytetään omakielistä nimitystä Mari El. Kirjan lopussa Laulajainen puntaroi Marinmaan tulevaisuutta. Venäjän federaatio ja Marinmaan tasavalta olivat vuonna 1994 laatineet ohjelman suomalais-ugrilaisten kansojen elvyttämiseksi ja kehittämiseksi:

Ohjelman lähtökohdat ovat myönteiset, mutta suomalais-ugrilaisten sulautumista venäläisiin pidetään luonnollisena asiana, jota ei tule estää. Samalla myös painotetaan, että 'etnisen pelikortin' käyttö on estettävä ja kaikki separatistiset pyrkimykset paljastettava ja tukahdutettava heti.

Kirjan kansikuva sai minut mietteliääksi. Mieshahmo vaikuttaa kantavan vettä järvelle päin. Hän on katsojaan selin, menossa alaspäin. Lisäksi ämmänlänget saavat hänen hahmonsa vaikuttamaan ristiinnaulitulta.

Laulusta ja uhritulista kirjassa puhutaan oikeastaan vähänlaisesti, enimmäkseen tietenkin marien luontouskontoon liittyvien uhrilehtojen yhteydessä. Kansanlauluilla on ollut oma merkityksensä, sillä mareilta oli vuosisatojen ajan kielletty eeppinen runous. Näin venäläiset vallanpitäjät kaiketi halusivat tuhota marien historian. Historia on kuitenkin osittain pelastunut, mm. toisen kansan säilyttämän vanhan marilaisen sankaritarinan ansiosta. Marilaiset olivat taistelleet vapaudestaan, mutta joutuneet nöyrtymään. Myös kristinuskoon oli kääntyminen, tosin edelleenkin luontouskonto pitää pintansa varsinkin maalaiskylissä. Kirja sisältää paljon valokuvia. Laulajainen on haastatellut marilaisia hyvin monipuolisesti ja perehtynyt tämän laajoilla seuduilla asuvan kansan elämään kiitettävästi.

Paitsi Marinmaassa, marilaisia asuu ympäröivissä tasavalloissa Tšuvassiassa, Baškiriassa, Nižni-Novgorodissa jne. Marilaisia kieliä puhui kirjan julkaisemisen aikoihin noin 550 000 ihmistä. Pienempi ryhmä puhui länsimaria (vuorimarit) ja pääryhmä itämaria (niittymarit ja Baškirian itämarit). Jakolinjana toimii Volgan mutka, jonka itäinen ranta on niittymarien aluetta. Marinkieliset ovat suurin Venäjän suomalais-ugrilaisista kieliryhmistä, joten sen vaiheita seuraavat muut Venäjän suomalais-ugrilaiset tarkkaan. Marinmaan pääkaupungissa Joškar-Olassa (noin 250 000 asukasta) asuu reilu kolmasosa Marinmaan väestöstä ja sielläkin marit ovat vähemmistönä (n. 40 %).

Laulajainen esittelee kirjassaan pienen suuren kansan, joka uhrilehtojensa hiljaisuudessa ja korkeakoulujen ja teatterien suojissa sinnittelee katoamistaan vastaan Venäjän karhun syleilyssä. Kylistä kaupunkeihin muuttava nuoriso sulautuu venäläisiin, mutta vastavirtaan kulkijoita löytyy myös kaupungeista. Venäjän kehitys vaikuttaa marien samoin kuin kaikkien Venäjän sadankuudenkymmenen vähemmistökansan kohtaloon.

Kirjassa on 256 sivua. Lukeminen kesti noin viikon. Ajattelin hieman perehtyä Venäjän suomensukuisten kansojen suomennettuun kirjallisuuteen lähiaikoina.

lauantai 11. elokuuta 2018

Vladimir Solouhin: Hunajaa leivälle

Neuvostoliittolainen Vladimir Solouhin (1924 – 1997) kirjoitti kertomuksia, joita julkaistiin vuosien 1958 – 1981 välillä useissa kokoelmissa. Näistä koostettiin suomalaiselle lukijalle vuonna 1986 julkaistu valikoima nimeltä Hunajaa leivälle. Valikoiman suomensi Marja-Leena Jaakkola.

Kirjan alusta löytyvät kirjailija Solouhinin alkusanat, jossa hän pohtii kirjailijanlaatuaan. Hän kertoo aloittaneensa runoilijana, mutta jostain syystä tulleensa huomatuksi ennen muuta proosateksteillään. Prosaistina hän katsoo taiteilijan vapaudella mukailevansa kuulemiaan kertomuksia tai oman elämänsä varrella sattuneita tapahtumia, niin etteivät hänen tekstinsä sikäli ole puhtaan mielikuvituksen tuotetta. Toisaalta minämuodossa kirjoittava kirjailija huomauttaa, etteivät tarinan kertojaminä ja kirjailija ole yksi ja sama henkilö.

Kertomuksia on kaksikymmentä, joten jokaista erikseen en ala kuvailemaan. Aihepiirinä ovat mm. välimatkat. Välimatkoja löytyy laajasta neuvostomaasta sekä ihmisten väliltä: niitä on aurinkorannoilla, juna-asemilla, luokkahuoneissa, asuntoloissa, samassa veneessä, tanssilattialla. Toisinaan välimatkat hetkeksi kapenevat, mutta yleensä ne vaikuttavat pysyvän ja jopa kasvavan. Ihminen jää usein yksin kuin daami rannalle muitten jatkaessa joutavaa kortinpeluutaan ja vitsien laukomista. Muita teemoja ovat lapsen maailma, elämä sovhoosissa, muuttuva kylämaisema ja luonto. Luontoaihe vaikuttaisi sopineen Solouhinille parhaiten.

Solouhin arvelee tekstejään jossain määrin yhteiskunnallisiksi. Sikäli kuin sillä tarkoitetaan kiertoilmaisua talousjärjestelmän arvostelulle, voi kai sitäkin löytää jos niin haluaa. Näin suomalaisena lukijana luen Solouhinin kertomuksissa lähinnä kuvauksia ihmisten elämästä Neuvostoliitossa ja arvelen juuri tämän puolen viehättäneen lukijoita myös läntisissä maissa.

Jossain vaiheessa lukeminen alkoi tökkiä, kertomuksista löytyi tietoa hunajasta ja hanureista – kiinnostipa tai ei. Katselin välillä jopa yleisurheilua, mutta onneksi kirjassa on yksi erittäin hieno novelli, nimeltään Lumpeenkukka. Se olisi kiva joskus kuulla äänimaailmaltaan hyvin valmisteltuna kuunnelmana. Laitan novellista pienen tekstinäytteen tähän loppuun:

– Tai uit lammessa ja huomaat että se on peili. Kirkas, liikkumaton peili. Tietenkin siitä heijastuvat sininen taivas, joutsenina uivat valkoiset pilvet ja mäntymetsä... Mutta kun uit ja katselet sen pintaa, et näe niistä mitään. Pelkän peilin, jonka kehyksinä ovat lumpeiden voimakkaanväriset lehdet ja kukat.

Tästä kirjasta on kertonut blogissaan myös Lukijatar.

Kirjassa on 230 sivua. Lukeminen kesti välipäivineen noin viikon.

maanantai 6. elokuuta 2018

Aino Kallas: Vieras veri


Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1921 julkaistun novellikokoelman nimeltä Vieras veri, alaotsikkona Rakkausnovelleja. Luin sen.

Novellit sijoittuvat nykyisen Viron alueelle. Usein puhutaan Liivinmaasta, joka tarkoitti nykyistä eteläistä Viroa ja nykyistä pohjoista Latviaa. Ensimmäinen novelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta sijoittuu Tallinnaan ja novellit Vieras veri ja Gerdruta Carponai Saarenmaalle. Lähes kaikkien novellien tapahtumat sjoittuvat kirjoitusajankohtaan nähden menneisiin aikoihin, tosin ainakin Ruutanalammikko ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan ja sen ylikin. Ensimmäinen novelleista sijoittuu jonnekin 1200-1300-luvuille ja viimeinen 1350-luvulle.

Teemaltaan novellit sopivat todella tyylikkäästi otsikon ”Vieras veri” alle. Niistä tulee minulle mieleen se, miten rakastavaiset aina ovat jossain määrin vieraita toisilleen. Muutamassa novellissa aiheena on myös pitkänkin aviosuhteen ajan toisaalle kohdistuva rakkaus. Teemaa käsitellään virkistävästi ja viihdyttävästi, kirja ei ole tylsää luettavaa, minäkin sain sen tasoiteltua yhden päivän aikana.

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Odele elää Tallinnan lähettyvillä, jossa hänen miehensä toimii pitaalisairaalan johtajana. Odele on muuttanut Liivinmaalle lapsena jostain etäisestä maasta, jota hän ei enää muista, mutta josta haaveilee, vaikkakin tietää haaveittensa olevan pelkkää unelmaa. Hän kammoksuu miehensä työtä ja kasvattaa suojatussa puutarhassaan ruusuja, joitten kuvittelee muistuttavan häntä lapsuutensa kotimaasta. Eräänä päivänä ruusutarhan porttiin koputetaan, Odele kohtaa vanhan miehen, joka on tuomassa nuorempaa miestä pitaalisairaalaan. Sairas pyytää Odelelta ruusua, joka on Odelen sylilapsen käsissä. Raaskiiko Odele luovuttaa hellimästään epätodellisesta unelmasta edes katkaistua ruusua? Novellissa muistutetaan lukijaa ohimennen Maarianmaasta, joksi nykyisen Viron ja nykyisen Latvian alueita keskiajalla kutsuttiin. Odele on kuin Neitsyt, joka kohtaa kaksi vähäisimmistä veljistään. Portilla seisovat miehet tuovat minun mieleeni antiikin ajan kertomuksen (Ovidiuksen Filemon ja Baukis) maan päälle laskeutuneet jumalat, jotka anovat itselleen yösijaa, etsivät hyvää ihmistä. Tykkäsin kovasti tästä novellista, paras on asetettu alkuun, niin pitää tehdäkin.
Ruispelto. Mieshenkilö kertoo nuoruutensa päivien rakkausseikkailusta Liivinmaan maaseudulla.
Ruutanalammikko. Köyhän naisen viimeinen mahdollisuus rakkauteen kokee kovia maailmansota-aikaan.
Luolan korva. Nuori nainen arpoo mielessään kumman ottaisi: Timuskin vai Keremin. Sattuma auttaa valintaa ja Emajoki hoitaa loput – vai hoitaako? Onko kuollutta helpompi rakastaa kuin elävää?
Vieras veri. Saarenmaan eteläiseen niemeen, Sääreniemeen, sijoittuva merimiesaiheinen novelli. Seutukunnan kuvaus on kivaa, mutta tarina jäi kaipaamaan jotain ekstrajujua.
Muuan rakkaustarina. Piikatytölle aukeamaisillaan oleva turvallinen elämä sopivan renkimiehen kumppanina saa katkeran käänteen. 
Gerdruta Carponai. Rakkausnovellien kokoelma alkaa pitaalista ja päättyy ruttoon. Mutta mikäpä hänessä. Rutto tuhosi Baltian väestöä 1350-luvulla. Tässä kertomuksessa rutto ruotii Saarenmaata 1700-luvun alussa. Päädytään melko totaaliseen annihilaatioon. Toivo silti jää.

Kirjassa on vain 136 sivua, lukaisin sen päivässä. Kirja on kuulunut Kuopion Suom. Yhteiskoulun toverikunnan kirjastoon, nykyään Kuopion kaupunginkirjaston kokoelmiin. Löysin tästä kirjasta sinimarjan blogiarvion.

torstai 2. elokuuta 2018

Maailma korventuu mutta matkailu kukoistaa

Viime aikoina on ollut aika lämmintä. Meillä kotona on ilmalämpöpumppu tuottanut viilennystä vallitsevaan sääolosuhteeseen. Koska vaimoni on nyt lomalla, on syytä suunnata huomiotaan välillä myös kodin ulkopuolelle. Ulkomaanreissu jo tehtiin, joten nyt kävimme kotimaan kiertoajelulla.

Läksimme matkalle jo aamulla. Mukaan saatiin myös vaimoni sisar. Aluksi vaimo ajoi autoa helppoa reittiä Siilinjärveltä Viitasaarelle. Tietä kutsutaan nimellä Sininen tie – Blå vägen. Sinistä aloimme kuitenkin nähdä myöhemmin...

Viitasaarella pyysin saada luvan käydä katsomassa, löytäisinkö ”Suomen historian isän” Henrik Gabriel Porthanin kunniaksi pystytettyä muistokiveä. Löysin sen ja vielä lisäksi patsaan, jonka oli tehnyt Martti Peitso vuosina 1978 – 1979. Kävimme nauttimassa kahvit Porthan-kahvilassa, jossa oli se muistokivikin. Kiveen hakatun tekstin mukaan Porthan olisi syntynyt juuri sillä paikalla. Kahvila itse lienee toiminut aikoinaan Lotta-kahvilana. Hienoa, että Lotta-perinnettä pidetään yllä! 

 

Jarrutin Viitasaarella vielä sen verran, että otin kuvan Huopanankoskelta, jossa kalantuntija Juhani Aho aikoinansa perhosteli.

Autossamme on ilmastointi, joten sillä on mukava liikkua ympäriinsä helteelläkin. Jahka Pohjanmaalle saavuttuamme poikkesimme Siniseltä tieltä Lehtimäentielle saimme sitten nauttia toisenlaisesta helteestä. Peräämme lyöttäytyi Etelä-Pohjanmaan poliisin partioauto. Välillä auto (jota ei kai nykyään enää saane kutsua mustaksi maijaksi vaan pitänee puhua sinisestä maijasta, ettei tule loukanneeksi ketään) ajoi heti meistä seuraavana, välillä se katosi näkyvistä ja lopulta poliisin auton ja meidän väliin pääsi paikallinen emäntä volvollaan. Yritin parhaani mukaan ajaa nopeusrajoitusten mukaan, mikä mutkaisella tiellä oli muutoinkin itsestään selvää. Tämän parikymmenminuuttisen psykologisen pelin päätyttyä pienen kylän jälkeen automme kantaan muodostui likemmäs kymmenen auton jono, joka kiemurteli tuskaisena kohti yhteistä määränpäätämme – Tuurin kyläkauppaa.

Tuurin kyläkauppa on suuri tavaratalo, jossa myydään suunnilleen samaa tavaraa kuin muuallakin. Liikeideana lienee kuitenkin ollut luoda shoppailuhaluisille ihmisille samankaltainen keidas kuin vaikkapa Las Vegas on erilaisista rahapeleistä nauttiville. Sisäänkäynnissä onkin vegasmainen tunnelma. Ilmastointi ei ehkä toimi nykyisillä helteillä ihan yhtä hyvin kuin meidän autossamme, mutta kauppa kävi hyvin helteelläkin. Mekin einehdimme ensin ja sitten ostimme tavaraa parilla sadalla eurolla.

Paluumatkalla halusin ajaa eri reittiä. Halusin käydä Saarijärvellä katsomassa Paavoa. Saarijärvi löytyikin kohtalaisen helposti ja kirkkomaalta Paavon patsas, tekijänä Heikki Varja vuonna 1960. Runebergin runon dubbelt bark i brödet tuntui ehkä vähän irvokkaalta ostosreissun jälkeen, mutta kaipa sekin aika vielä koittaa? Saarijärven nähtävyyksiin kuuluu myös Mahlun Manpallopatsas, johon tutustuminen jäi kuitenkin toiseksi paikalta löytyvien vanhain
rakennusten rinnalla. Varsinkin siskokset löysivät niistä aineksia virkistävään huulenheittoon.


Yritimme myös käydä Äänekoskella katsomassa Hirvi-patsasta. Löysimme tieremonttien piirittämän Äänekosken, mutta Hirvi jäi näkemättä. Oman aikansa sekin jaksoi keljuttaa, mutta nyt se tuntuu mitättömältä pikku jutulta – selvittiinhän sieltä sentään pois. Perille saavuttua ilta oli jo hämärtynyt, mutta helle jatkui yhä.