Powered By Blogger

perjantai 28. syyskuuta 2018

Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille

Raija Bartens (s. 1933) toimitti ja suomensi sekä selityksin ja johdannoin varusti kirjan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille, alaotsikoltaan mansien ja hantien runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Obinugrilaiset hantit (aikaisemmin ostjakit) ja mansit (aik. vogulit) elävät Venäjällä, Uralin itäpuolella, suuren Ob-virran ja sen sivujokien maisemissa. Esipuheessaan Bartens kirjoittaa, että vaikka onkin olemassa Hantien ja mansien autonominen piiri, elävät hantit ja mansit pienenä vähemmistönä ko. alueella. Bartens kuvailee mansien ja hantien runoutta parinkymmenen sivun verran, erityisen mielenkiintoista on lukea mansien ja hantien laulurunouden tallentamisen pioneerista, unkarilaisesta Antal Regulysta (1819 – 1858), jonka keräämiä runoja myös lukemani teos sisältää. Hänen työtään jatkoivat sittemmin unkarilaiset ja suomalaiset kansanperinteen tallentajat, tässä kirjassa nostetaan esille varsinkin Artturi Kannisto (1874 – 1943), jonka suuresta mansien karhu-runojen kokoelmasta on mukana useampia näytteitä. Bartensin johdannosta haluan lainata seuraavan kohdan, joka luullakseni hyvin kuvaa puheena olevaa aihetta:

Mansien ja hantien runous oli käyttörunoutta: tiettyihin elämäntilanteisiin kuului elimellisenä osana runous, laulu. Siihen sisältyi käyttäjäyhteisön usko ja tieto ja siihen kanavoitui sen tunne, mutta siinä sai ilmauksensa myös yksilön ikuisuusunelma: pyrkimys jättää itsestään pysyvä jälki heimon muistiin.

Jotkut ehkä tietävät, että Siperiassa on kaupunki nimeltä Hanty-Mansijsk. Siellä Kaisa Mäkäräinen voitti ampumahiihdon mm-kisoissa kultaa ja hopeaa. Lukemassani kirjassa keskitytään enemmän mansien runoihin, koska Kannisto oli kerännyt heidän runojaan. Sen vuoksi kansojen nimet ovat tässä järjestyksessä. Runot on ryhmitelty yhteisesti sekä kansan että aihealueen mukaisesti.

Teoksen runoista nousee esiin kaksi ryhmää: karhu-runot ja sankari-laulut. Bartens kertoo, että karhurunot ovat mansien bravuuria, kun taas myyttiset sankarilaulut ovat hantien heiniä. Mansien runoista on näytteenä muutakin, mutta hanteilta on mukana yksi pitkä sankarilaulu.

Karhu on obinugrilaisille myyttinen eläin. Sitä kuvaillaan eräässä runossa taivaan jumalan tyttäreksi, joka halusi maan päälle. Neuvonpidon jälkeen taivaan jumala suostui tyttärensä pyyntöön ja laski hänet kultaisilla kettingeillä alas, josta tytär lähti kulkemaan marjamaita ja tuomiharjuja. Runot kertovat karhun elämästä, sen kohtaamisista ihmisten kanssa ja karhun metsästyksestä, jossa läheskään aina ei metsästäjä selviydy voittajana. Erityisen suuri osuus on karhunpeijaisilla, joissa kaadettua karhua (turkista) pidetään 4 – 5 päivää kodassa kestittävänä. Juhlissa esitetään monenlaisia lauluja ja tansseja. Myös silkkiuikku ja kurki ovat runojen kautta mukana geimeissä. Kumpikin lähtee mukaan tanhuihin Ikikesänmaasta, jonka voi varmaan käsittää eteläksi tai sitten myyttisemmin pyhäksi, salatuksi seuduksi (vrt. lintukoto). Yhtenä piirteenä lintujen lähtöä kuvattaessa mainitaan, miten ne kiertävät pyhän meren puolentusinan kertaa myötäpäivään. Niinhän ne kurjet tekevät, vetävät pienet rinkulat ikäänkuin testatakseen lentimiään ja kerätäkseen joukkoihinsa rohkeutta lähteä pitkälle matkalle. Saattavat kyllä lentää vastapäiväänkin, eivätkä varmaankaan laske kierroksia ennenkuin ovat perillä. Laitan tähän näytteen silkkiuikun laulusta karhujuhlassa. Jokseenkin samanlaiset säkeet kuvaavat myös kurjen toimia:

Kultavetisen pyhän meren ylle
sulkasiipieni kolmella iskulla
silloin kohosin,
sulkasiipieni neljällä iskulla
silloin kohosin.
Auringon kierron suuntaisesti
seitsemästi kierrän sen,
auringon kierron suuntaisesti
kuudesti kierrän sen.

Hantien sankarilaulut kuulemma kertovat myyttisistä ajoista, jolloin hantit kukaties asuivat kaupungeissa ja kävivät sotaisilla retkillä... Teoksessa on mukana unkarilaisen Regulyn vuonna 1844 tallentama, tuolloin 74-vuotiaan laulajan laulama, 1463 säettä sisältävä laulu, jossa kaksi veljestä lähtee kosioretkelle Obia pitkin kohti Ikikesänmaan meren keskellä olevaa saarta, jolla kasvaa kaunotarmainen neitonen. Näitten lukuisten säkeitten osalta on huomautettava, että sekä manseilla että hanteilla toistossa on havaittu olevan tehoa. Niinpä iso osa säkeistä toistetaan heti perään siten, että uudessa säkeessä vain yksi tai kaksi sanaa vaihdetaan jonkin edellisen säkeen sanan synonyymiin. Laitan tästä näytteen, josta käynee ilmi runojen alkuperän sijoittuminen tundravyöhykkeelle:

Joenmutkista monet mutkat ohitettuamme,
multavatsaisen vesimammutin poikasten
loppuun käytyä,
multavatsaisen tumman mammutin poikasten
tyystin loputtua

Tosin olen minäkin mammutteja nähnyt, vaikken tundravyöhykkeellä ole käväissytkään, niin paitsi Lapissa. Mammutinpoikasen näin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa, se oli siellä sapelihammastiikerin vitriininaapurina. Siilinjärvelläkin näin kerran mammutin liikennevaloissa. Olin palaamassa Kuopiosta kotiin, kun Abc:n kohdalla Nilsiästä päin tuotiin luonnollisenkokoista mammuttia, jota Kuopion luonnonhistoriallisessa museossa säilytetään (sisältä käsittääkseni styroksia?). Kuorma-autonkuljettaja, jonka auton lavalla mammutti komeili, piti kai ilmettäni hauskanpuoleisena, koskapa häntä niin nauratti.

Kirjassa on lähdeluetteloineen 261 sivua. Luin sitä lopulta vain nelisen päivää, mutta välissä oli monta välipäivää. Tällä tekstillä voinen osallistua Sheferijm-blogin Tundralla tavataan -haasteeseen.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Volga-antologia

Ville Ropponen (s. 1977) toimitti vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen: Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi Salminen, Sonja Tšesnokova.

Esipuheessa nimeltä Volga virtaa tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat. Mordvalaisia (ersiä ja mokšia) on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit) 605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt. Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut Virosta alkunsa saanut etnofuturismi, jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen. Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu kieli budinos, joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!

Kirjasta löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat ja ersät, marit) ja kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä. Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.

Udmurtit: Udmurttikirjailija Veronika Dor on mukana kahdella novellilla. Sateella kertoo tarinan rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa. Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan poika on kuvaus maalle mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav Ar-Sergin novellissa Ain moment. Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa Kristja. Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban Viktor, jonka runoissa puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi kertoo käynnistä toisen maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen. Larisa Orehovan runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo Kohtaaminen, jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Arzami Otšei – eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium metsien sijasta puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan – siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš Nadi tahtoisi Viron itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien vapaalla maalla.

Ersät ja mokšat: Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous, kirjoittajana Sergei Zavjalov. Alustuksena kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian. Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em. Šiban Viktorin runon ovea rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila Rjabovan novelli Valkoinen täplä edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail Bryžinskin romaanin Samanikäiset katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika. Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset ihmesadut olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä, miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:

Miehuuskokeen opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.
 
Bryžinski kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen heimon elämää tutkinut Gunnar Landtman mainitsee heimon initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla lentosienillä oli oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan' Andju puolestaan kertoo esseessään Äidinkielen voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa? ersänkielisen Wij kepedi -an (ersän kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.

Marilaiset: Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu Markeloville kertoo Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri Mikorin vuorimarilaisen lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus Ensilumen hehku Sura-joen rannalla. Marinmaan ja Tšuvassian rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan hehkua siinäkin.Vladislav Samoilov kuvaa runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä. Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana Otšejevan runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili Pektejev kirjoittaa selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa. Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen avaruus aukeaa uudella tavalla?

Kirjassa on 272 sivua, luin sen lävitse reilussa viikossa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Tyhjyys

Japanilaisen elokuvaohjaajan Yasujirō Ozun (1903 – 1963) hautakivessä on kuulemma kirjoitusmerkki, joka voidaan suomentaa sanalla tyhjyys

Tämä kirjoitus ei kerro Ozusta, se vain lähtee liikkeelle tästä hänen elämänsä ja kuolemansa yksityiskohdasta. En tiedä mitä em. kirjoitusmerkki idän kansoille tarkoittaa, puntaroin asiaa omien näkökantojeni sumentamana. Hyvä kirjoitus itämaisten ja länsimaisten uskonnonfilosofiain yhtäläisyyksistä löytyy netistä Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.

Mitä tyhjyys minulle merkitsee? Lähden liikkeelle lähialueilta – Japanista siirryn ulkoavaruuteen. Ulkoavaruus koostuu pääosin tyhjyydestä. Ainakin näin maallikon mielestä. Kaikki ne planeetat ja muut taivaankappaleet pyörivät itsensä ympäri tyhjyydessä. Käsittääkseni valtaosa maailmankaikkeutta koostuu tyhjyydestä. Siellä ei ole mitään eikä siellä tapahdu mitään. Tämä näkemykseni ei ole mitään tähtitiedettä, se on minun käsitykseni asiain laidasta ja laitojen välistä.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, koostuu kaikki aine atomeista. Varmaan on vielä pienempiäkin osasia, mutta minun ajatukseni ilmaisemiseksi riittävät varsin hyvin atomit. Käsittääkseni nämä atomit koostuvat pääosin tyhjyydestä. Siellä tyhjyyden keskellä on protoneita ja neutroneja, reunoilla häärii elektroneja. Jos ne protonit, neutronit ja elektronit poistettaisiin, jäisi siis jäljelle pelkkää tyhjyyttä.

Ihmisen elämä koostuu oman persoonan lisäksi lähellä ja kaukana olevista muista ihmisistä – kuolleista ja elävistä – sekä muusta tilpehööristä, kuten huonekaluista. Niin ja astioista ja vaatteista ja eläimistä ja rakennuksista ja autoista. Paljon muustakin, jota pörrää ihmisyksilön elämän ytimen, siis sen oman persoonan ympärillä.
Siinä vaiheessa, kun ihmisyksilön elämä loppuu, hänen persoonansa muuttuu osaksi tyhjyyttä. Ehkä sen takia maailmankaikkeus laajenee...? Yhä kasvava joukko persoonallista tyhjyyttä laajentaa sitä.

Tyhjyyden osana ihmisen persoona lakkaa olemasta. Ainakin se lakkaa olemasta sen maanpäällisen hyörinnän ympäröimä. Elämä ei tietenkään lopu kuolemaan. Se hyörii sittenkin, vaikka joku persoona onkin joukosta poissa. Ihmiset, jotka ovat tunteneet pois lähteneen, muistavat hänet vielä pitkään. Jos ei muuten, niin koulukaverit-sivuston kuvista.

Jos koko ihmiskunta kuolisi pois kertarysäyksellä, niin jäisi kumminkin joitain eliöitä. Tai jos ei jäisi niitäkään, niin luultavasti jotain kasvun edellytyksiä tai edes elinkelvoton planeetta! Voi olla, ettei sillä planeetalla kukaan enää kävisi, mutta säästyisivätpähän nekin avaruusmatkarahat vaikka kotihoidontuen kaupunkilisään. Se ei olisikaan mikään pikkujuttu, sillä Maapallolle on mistä tahansa elinkelpoiselta planeetalta tosi pitkä matka. Miettiköön lukijakin mikä määrä pikkuhumanoideja niillä pesetoilla hoidettaisiin. Ja niistä vasta persoonia kasvaisi, kun kotona saisivat varttua! Tyhjyys ei saattaisikaan olla niin kalsea paikka, kun ne kotikasvatuksen saaneitten kersojen persoonat sinne pelmahtaisivat.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Bjarmia-antologia

Ville Ropponen toimitti vuonna 2015 julkaistun pienen teoksen nimeltä Bjarmia-antologia, alaotsikkonsa mukaan kyseessä on Suomensukuisten vähemmistökansojen runoantologia. Koska kyse on usean eri kansan runoilijasta (yhteensä kahdeksan runoilijaa), on suomentajiakin useampi. Kirjassa mainitaan suomentajat Valeri Alikov, Sampsa Holopainen, Anniina Ljokkoi, Niko Partanen, Esa-Jussi Salminen ja Hanna Samola. Kirjan lopussa esitellään suomentajat. Runoilijat esitellään kukin oman osionsa aluksi. Bjarmia on kuulemma muinainen pohjoisenpuoleinen valtakunta, tässä sillä tarkoitettaneen meitä pieniä pohjoisia kansoja. Esipuheessa Ville Ropponen myös kertoo, että kirja on syntynyt runokiertueen myötä, monet runot on tarkoitettu esitettäviksi, mutta käy niitä myös lukeminen. Ropponen muistuttaa venäläisen elokuvaohjaajan Aleksei Fedortshenkon elokuvista Hiljaiset sielut ja Niittymarien taivaalliset vaimot ja pohdiskelee vähemmistökansojen elämää isovenäläisyyden puristuksessa. Ropponen kuvailee kirjan runoilijoita etnofuturisteiksi, tyyli yhdistää kansanrunoutta moderniin maailmaan.

Virolainen Jan Rahman (s. 1975) kirjoittaa eteläisen Viron võron sekä viron kielellä. Ja on kuulemma julkaistu runoja ja näytelmiä. Tämän valikoiman runot ovat hilpeän haikeita. Niissä Rahman mm. ottaa kantaa metsien puolesta avohakkuita vastaan.
Niittymarilainen Raisia Sungurova (s. 1987) asuu Jugrassa. Hänen runoissaan puhutaan rakkaudesta, vaan onpa mukana runoja, joissa puhutaan muustakin. Sain niistä muista itselleni enemmän.
Virolainen Aapo Ilves (s. 1970) kirjoittaa viron, võron ja setun kielillä. On julkaistu paljon runoja ja proosaa sekä laulujen sanoituksia. Hän opettaa runossaan suomalaisille Viron lähihistoriaa, kertoo Udmurtiasta, sen tytöistä ja mummoista.
Vuorimarilainen Valeri Mikor (s. 1960) on kuulemma tuottelias marintaja: Seitsemän veljestä, Sinuhe egyptiläinen jne. Hän asuu Helsingissä, on näköjään osallistunut venäjän kielen Saljut -oppikirjan laadintaan. Hänen runoissaan on hyvinkin etnofuturistinen asenne, marilaisuus nyky-Venäjällä ja maailmalla nousee esiin.
Karjalainen Santtu Karhu (s. 1967) kirjoittaa mm. aunuksenkarjalan kielellä. Häneltä on ilmestynyt suomeksi ja karjalaksi runovalikoima Hyvästit Karjala, terveh Petroskoi. Nyt lukemassani teoksessa esillä olevat muutamat runot tuntuvat jatkavan Venäjän karjalaisten kirjoittajien haikeaa hyvästijättöä äidinkielelleen ja muulle perinteelleen. Saunan seinissä on oksankohtia kuin tähtiä taivaalla, käy niitä sitten lukemaan – vähemmästäkin humaltuu.
Komilainen Nina Obrezkova (s. 1965) kirjoittaa naisellisen sensuellilla tyylillä. Hänen runonsa edustavat sitä kaunotaidetta, jossa muutamilla pehmeillä vedoilla luodaan kuva jostakin merkityksellisestä, kuten seuraavassa katkelmassa runosta Mummolle
Istut hiljaa rappusten päätyyn,
eteesi asetat väsyneet kätesi,
harmaantuneet hiuksesi – joskus kylmästä kuivat –
jotain kuiskaavat syksyn tuulelle.
Udmurtialainen Muš Nadi (s. 1976) kirjoittaa aluksi lyhyissä runoissa rakkaudesta. Kun suomentaja vaihtuu, runot pitenevät ja soivat sitten siihen etnofuturismin suuntaan. Runoilija hurmioituu udmurttimummojen euroviisuesityksestä.
Virolainen Contra (s. 1974) kirjoittaa viron ja võron kielellä runoja, joissa on etnofuturismin humoristista meininkiä ja menoa. Runojen säkeet saattavat soinnehtia kansanlaulujen ja -runojen tapaan. Eräässä pitemmässä runossa Jeesus deaktivoi elämänsä kuten feisbook-tilin. Parin viikon päästä hän päättää reaktivoida sen, mutta kaikki vanhat asetukset on poistettu, joten Jeesus ei saa yhteyttä niihin, jotka häneltä jotain pyytävät. Yhteydenottoja tulee paljon, sillä Jeesus hyväksyy kaikki kaveripyynnöt.

Kirjassa on 114 sivua. Sain sen lainaan Juankoskelta ja vietin sen seurassa pari päivää. Löysin kirjasta aikaisemman blogiarvion. Niin ja sekin vielä, että tällä kirjalla voin osallistua Ainon Sheferijm-blogin Tundran lumoissa -haasteeseen.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Omenakasvoinen morsian – Mordvalaista kansanrunoutta

Raija Bartens (s. 1933) valikoi ja suomensi kirjan verran mordvalaisia kansanrunoja ja itkuvirsiä, jotka julkaistiin teoksena nimeltä Omenakasvoinen morsian alaotsikoltaan Mordvalaista kansanrunoutta. Runonnuksen teki runoilija Kai Nieminen. Kansikuvan taiteili Mika Launis.
Kirjan lopussa Bartens kertoo, että Venäjän alueella asuvat kieleltään suomensukuiset mordvalaiset ovat aikain saatossa eriytyneet toisistaan ja puhuvat kahta eri kieltä: mokšaa ja ersää. Lukemani kirja sisältää molempien kansojen runoutta.

Kyse on siis kansanrunoista ja itkuvirsistä. Niistä välittyy kuva mordvien luonnonuskonnosta, jonka hallitseva ylinen jumala on nimeltään Njiške. Muitakin jumalia ja tarunomaisia johtajahahmoja mainitaan. Tärkeässä osassa mordvilla on myös vainajien muistaminen. Heihin ollaan yhteydessä mm. silloin, kun antilas (morsian) laulaa itkuvirsiään siitä suuresta surusta, että joutuu jättämään lapsuudenkotinsa. Bartens vertaa morsiamen öisiä itkuvirsiä shamaanin matkoihin manalisten maailmaan. Näytteissä on tosiaan jossain määrin sen tyyppistä materiaalia. Morsiamen itkuvirsiä koskettavampina koin kyllä itse kuolleille rakkaille osoitetut itkut.

Kaunis on myös Mehiläisemon juhlan laulu, joka ei varsinaisesti ole itkuvirsi vaan kunnioittavan rukouksen omainen tervehdys mehiläisten kuningattarelle (tai haltijalle?). Kirjan selityksissä kerrotaan, että mehiläisemolle vietetään ersäläisessä kylässä kahdesti vuodessa juhlaa, jossa nuori vaimo nuorten tyttösten kanssa kulkee talosta taloon ja lopuksi mehiläistarhaan, jossa he tanssivat ja kaikki kyläläiset kumartavat heitä. Mehiläisemolle osoitetun laulun suomennos on kauniisti onnistunut, tavujen lukumäärään perustuva metriikka toimii mainiosti varsinkin tässä pienessä näytteessä:

Saavuit laaksoja, notkoja,
tummien metsien lomitse,
valkokukkien ylitse.

Jalat keltaista silkkiä,
ruumis kultasamettia,
suussa on vaskitorvi,
päässä on hunajakenno.

Mukana kirjassa on myös runoja mordvien menneisyydestä, jolloin toiset kansat tylyttivät heitä, ajoivat kodeistaan ja syyllistyivät raakuuksiin. Kansan omatkaan tavat eivät aina ole olleet parhaimmasta päästä, tyttöjä on naitettu lapsisulhasille, jopa kehtolapsille. Mordvien runot kertovat usein pulmatilanteista, joita ihmisten väliset elämäntilanteet aiheuttavat. Luonnonuskontoa harjoittavalla kansalla luonto on tärkeällä sijalla runoissa.

Oma mielenkiintonsa on mordvalaisen kansanrunouden keruun ja julkaisun etenemisessä. Mordvien runoutta vuosina 1889 – 1901 kerännyt Heikki Paasonen (1865 – 1919) ei ehtinyt nähdä kovin paljoa keräämästään aineistosta julkaistuna, sillä pääosa hänen työstään julkaistiin parikymmentä vuotta ja ylikin hänen kuolemansa jälkeen. Mordvalaisten tutkijoitten kokoama kansanrunousteos ilmestyi samalla hitaan etenemisen taktiikalla vuodesta 1963 alkaen ainakin vuoteen 1982.

Kirjassa on 196 sivua, lukeminen sujui noin viikossa.