Powered By Blogger

maanantai 22. lokakuuta 2018

Henrikin Liivinmaan kronikka

Luin vuonna 1227 tai sen jälkeen kirjoitetusta latinankielisestä tekstistä suomennetun teoksen, joka sai suomennettuna nimekseen Henrikin Liivinmaan kronikka. Vuonna 2003 julkaistun suomennoksen tekivät Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Tietoni kronikasta ovat peräisin tästä suomennoksesta, jonka alkupuheen kirjoitti Seppo Zetterberg. Alkuteoksen nimenä mainitaan Heinrici Chronicon Livoniae.

Alkuteos on siis 1200-luvun alkupuolelta, joskin vanhin säilynyt versio löytyi vuonna 1862 puolalaisen aatelissuvun kirjastosta. Sen arvellaan olevan kopio, joka on peräisin 1200 – 1300-lukujen taitteesta. Kirjoittajan arvellaan olleen saksalainen pappi nimeltä Henrik. Näin voidaan hyvällä syyllä olettaa, vaikka yhtään ainutta selkeästi ilmaistua tämänsuuntaista tietoa ei tekstissä esitetä. Henrikin on joskus arveltu myös olleen lättiläinen (latvialainen), siihen viittaa hänestä käytetty suomenkielinen nimikin, Henrik Lättiläinen. Zetterberg taitaa suositella nimeksi Lätin Henrik.

Henrikin Liivinmaan kronikka on oman aikansa historiankirjoitusta, tosin täyttä objektiivisuutta ei liene tavoiteltu. Aiheena on Liivinmaalle ennen muuta Saksasta suuntautunut miekkalähetys. Ristiretkiksikin niitä nimitetään. Ristiretki tarkoittaa jonkinlaista pyhää sotaa, nk. pakanoitten käännyttämistä vaikka väkivalloin kristinuskoon. Väkivaltaa kirjasta ei todella puutu. Siitä pieni esimerkki keskikammottavasta päästä:

Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis, suuri ja väkirikas, kuten yleensäkin Järvamaalla ja koko Virossa kaikki kylät, joita meidän miehemme vähän myöhemmin tuhosivat ja polttivat. Kolmen päivän jälkeen he palasivat saaliineen ja polttivat lähistöllä sijaitsevat kylät ja maakunnat, nimittäin Mõhun ja Nurmegunden. Viimein he saapuivat järvelle, jonka nimi on Võrtsjärvi, ja jäätä myöten kulkien palasivat hyvillä mielin Liivinmaalle.

Kronikassa kuvattu ajanjakso käsittää vuodet 1184 – 1227. Liivinmaa, latinaksi Livonia, tarkoittaa tässä suunnilleen nykyisen Latvian ja nykyisen Viron alueita. Tuolloin niitä asuttivat heimot, Latvian alueelta tärkeimpinä tekstissä mainitaan suomensukuista kieltä puhuneet, Riianlahden rantoja asuttaneet liiviläiset sekä balttilaiset lätit (yleisnimi ”latvialaisille” heimoille). Viro oli jakautunut maakuntiin, joilla oli osaksi keskenään erilaiset luonteet. Suurin osa kirjasta käsittelee virolaisten käännyttämistä, johon myös liiviläiset ja lätit ottivat osaa. Tärkein ero Saksasta ja muualta Euroopasta saapuneisiin ristiretkeläisiin oli se, etteivät Liivinmaan heimot olleet erityisempiä soturikansoja. Tosin saarenmaalaiset tuntuivat harrastaneen merirosvousta ja muuta kiusantekoa, samoin kuurilaiset Riianlahden eteläpuolella. Liivinmaan eteläpuolen liettualaiset heimot tekivät rosvoretkiä Liivinmaalle hyvin tottuneesti, siellä puuhailivat myös venäläiset.

Vaikka sotilaallinen etulyöntiasema olikin ammattisotilailla – kalparitareilla ja muilla ristiretkeläisillä – oli liivinmaalaisten etuna kansan runsaus valloittajiin verrattuna. Tästä syystä pakanain käännytys kestikin kymmeniä vuosia. Lopuksi paikalle lehahti paavin legaatti Vilhelm Modenalainen. Henrikin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä, että kaikki halusivat nähdä ja kuulla häntä. Tulee mieleen paavin hiljattainen Baltian kiertue. Kirjan keskeisin hahmo on kuitenkin kolkytvuotinen Riian piispa Albert von Buxhoevden. Hänen itsepintainen toimintansa mursi lopulta liivinmaalaisten halun olla omia isäntiään ja harjoittaa omaa uskontoaan. Naishahmoista tärkein on Neitsyt Maria. Liivinmaasta käytettiin roomalaiskatolisessa maailmassa nimitystä Marian maa.

Suomennos on sujuva ja helppolukuinen, tosin tekstissä on tiettyä junnaavuutta, kun ne pakanat eivät ota lopettaakseen vastaanhangoittelua. Vaikka erityisempää tapakulttuurin kuvausta ei sotataitoa lukuunottamatta paljoa löydy, antaa teos kuitenkin meitsille mielenkiintoisen kuvauksen keskiaikaisen, esikristillisen ajan Baltiasta.

Kirjassa on 264 sivua. Lukeminen kesti kaksitoista päivää.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Vilimit Kuopiossa lokakuussa 2018


Kuopion kaupungissa Savon maalla järjestettiin viime viikon lopulla Scifi-Vilimit-niminen elokuvatapahtuma. Art House Cinema Kino Kuvakukko sai toimia tapahtumapaikkana. Kävin minäkin Kuvakukon katsomossa muutaman elokuvan katselemassa.

Vilimit-tapahtumassa oli tarjolla monta kiinnostavaa elokuvaa, mutta aikaa ja sellaisia istumalihaksia, joissa vielä veri kiertäisi, oli minunlaisellani seniorilla rajallisesti. Niinpä näkemättä jäi amerikkalainen elokuva Kielletty planeetta (Forbidden Planet, vuodelta 1956), joka esitettiin avajaisissa savon murteelle käännettynä (savontaja Olavi Rytkönen). Toivon, että tämä versio voitaisiin esittää televisiossa. Muistelen nähneeni tämän elokuvan suomeksi tekstitettynä joskus tv:ssä muutama vuosikymmen sitten ja olin ainakin tuolloin sitä mieltä, että sen juoni toimi scifi-elokuvaksi varsin mainiosti. Sitä paitsi elokuvassa on taustana hienoa elektronimusiikkia, mikä erinomaisesti sopii elokuvan juoneen ja tunnelmaan. Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kerrottiin elokuvan pohjautuvan Shakespearen näytelmään Myrsky, johon kai Sibeliuskin on musiikkia säveltänyt?

Torstaina ja perjantaina en ehtinyt enkä jaksanut lähteä Kuopioon, mutta lauantaina mennä humahdin katselemaan tšekkoslovakialaisen osittain näytellyn, osittain animoidun ja ennen kaikkea komeesti lavastetun elokuvan Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prášil, vuodelta 1961). Tykkäsin varsinkin vierailusta Turkin sulttaanin luona niitten lavasteitten vuoksi. Huumori sen sijaan oli aika vanhahtavaa, setämäistä, kenties jonkin menneen aikakauden pojillekin maistuvaa vehnästelyä. Minua se lähinnä alkoi unettaa. Elokuvan jälkeen kiiruhdin jäähallille katsomaan Kalpan naisten jääkiekko-ottelua. Mutta siellä olikin poikain ottelu. Naisten peli olisi luvassa vasta ensi viikon lauantaina. Katselin sitten sen poikain ottelun, Kalpa hävisi Kärpille/Ahmoille 1 – 4. Pelissä oli se hyvä puoli, että erätauko kesti vain kymmenen minuuttia, kun naisilla se on 15 min.

Sunnuntaina tein uuden yrityksen ja läksin jo hyvissä ajoin liikkeelle. Kello yhdeltätoista esitettiin suomalainen tv-sarja Kössi Kenguru avaruudessa, vuodelta 1972. Se osoittautui varsin toimivaksi lastenelokuvaksi. Myös paikalla ollut lapsiyleisö selvästi tykkäsi siitä. Kössi Kenguru lähtee avaruuteen, kun kerran avaruusapinallakin on ihan oikea tekokuu. Tämäkin elokuva sisältää siis myös senkaltaista huumoria, joka avautuu paremmin aikuisille kuin lapsille, mutta tarkoitus lieneekin, että lastenelokuvia katsotaan yhdessä lasten kanssa, jolloin lapset voivat nauraa jo sille, että elokuvan tapahtumat naurattavat aikuisia.

Heti perään esitettiin ranskalainen näytelty, käsinväritetty mykkäelokuva Matka Kuuhun (Le voyage dans la lune, vuodelta 1902). Musiikki elokuvassa oli nykyaikaista ja se toimi hyvin. Ison osan kuumatkan kuvausta sai tähtitieteilijöitten kokouksen voimakas elehtiminen, juhlavat lähtörituaalit ja vähintään yhtä juhlallinen takaisin palanneitten kuunkävijöitten palkitseminen kukkaseppeleillä. Kuussakin käväistiin ja kuulaisille tehtiin selväksi ketkä täällä maalaisia ovat. Tässä elokuvassa samoin kuin Münchhausenin tarinassa nähtiin maatamo Kuun pinnalta. Kössi Kengurussa tällaisen joutavuuden yli oli jo päästy, tosin välillä poikettiin Maassa käymäsiltään hakemassa Masa Myyrä kaivantoa tekemään.

Maatamo oli tärkeänä esillä myös kolmannessa sunnuntain elokuvassa, nimittäin Al Goren ilmastovaroitteluelokuvassa Epämiellyttävä totuus 2 (An Inconvenient Sequel – Truth to Power, vuodelta 2017). Jostain syystä Goren elokuvassa esitellyissä planeetta Maan kuvissa ei minusta näyttänyt lainkaan siltä, että Maa olisi navoiltaan litistynyt! Mistähän ilmiöstä sekin litistymättömyys voi johtua? Joka tapauksessa Gore oli edelleen tuskaisen toiveikas, hän näytti tällä kertaa käyrän, joka osoitti uusiutuvien energianlähteitten käytön eksponentiaalista kasvua, mikä on hieno homma. Toisaalta Yhdysvaltain jättäytyminen pois Pariisin ilmastosopimuksesta sai mielen matalaksi.

Ennen elokuvaa Kuvakukon yleisölle esitelmöi ilmakehätutkija Tero Mielonen. Valitettavasti en kerennyt ihan kaikkea kuuntelemaan, sillä kävin välillä syömässä päivän subin. Otin chipotle-kastiketta. Sympaattisen oloinen Mielonen puhui lyhyesti ja selkeästi mm. sähköpyöristä ja sirkkapihveistä ja sarjakuvista. Lisäksi hän muistutti äänestämisen tärkeydestä, on kuulemma vaalit tulossa. Olen ajatellut äänestää taas Vasemmistoliittoa. En tiedä miten Vasemmistoliiton äänestäminen mahtaa auttaa ilmastonmuutokseen, mutta jospa ei asiaa pahentaisikaan.

Minun oli tarkoitus katsella vielä kaksi maksullista elokuvaa, mutta jostain syystä kävi niin paljon vääntämään mahaa, että minun piti paeta paikalta. Matka Kuvakukosta autolle tuntui matkalta Kuuhun, eikä minulla ollut avaruusmiehen polvipusseja. Istumaan päästyäni olo vähän helpotti, mutta kotona vasta pingoittunut tilani laukesi oikein kunnolla. Ei varmaan olisi pitänyt ahmia aamulla niitä lakritseja. Kyllähän se harmitti, kun jäi ne kaksi kiinnostavaa elokuvaa näkemättä, mutta katselin tv:stä Aronofskyn, Smithin ja kahdeksan astronautin ohjelmaa maapallosta. Välillä kyttäsin tekstitv:stä miten KuPSaa oli pärjännyt jalkapallo-ottelussa Ilvestä vastaan. Voittivat 2 – 0.

Hienon tarjoilun olivat Vilimit-tapahtuman järjestäjät saaneet aikaiseksi. Harmi etten revennyt tämän enempää niistä elokuvista nauttimaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Aino Kallaksen arkaisointia

Luin vuonna 1962 julkaistun kirjan, joka sisältää Aino Kallaksen o.s. Krohn (1878 – 1956) kolme kertomusta tai pienoisromaania, miksipä heitä nimittääkään. Alkuun on lyhyen, mutta antoisan johdannon kirjoittanut E. K. (Eino Krohn?). Hän kertoo virolaisaiheisten novellien ja romaanien tuoneen Kallakselle hänen ensimmäiset kirjalliset voittonsa. Tässä kirjassa yksissä kansissa julkaistuihin kertomuksiin kuulemma perustuu Kallaksen kansainvälinen maine. E. K. kuvailee Kallaksen näissä kertomuksissa käyttämän kielen pohjautuvan 1600-luvun kirjasuomeen. E. K. käyttää myös ilmaisua arkaisoivasti tyylitelty sanonta.

Kahdessa kertomuksessa aiheena on vaimon avioliiton ulkopuolinen rakkaus, yhdessä rakkaus alempisäätyisen kanssa. Helpointa ja turvallisinta on käsittää nämä kertomukset juuri historiallisina kuvauksina siitä miten karkeasti yhteiskunta vuosisatoja sitten tuomitsi perinteisistä tavoista poikkeamisen. Yhteiskunta vietti luutunutta elämää, paattia ei saanut keinuttaa. Hieman rohkeampi tulkinta voisi puhua naisten oikeuksista omiin valintoihin elämässään. Ihmisellä on oikeus päästä irti vääristä valinnoista ja elää ainutkertainen elämänsä kuten parhaaksi näkee. Miksei tarinoita voisi lukea myös kuvauksena virolaisten elämästä menneinä vuosisatoina vieraan vallan alla? Yleisesti kiellettyyn rakkauteen lankeava nainen voisi symboloida Viron kansaa, jonka on alistuttava niin yhteiskunnan jäykkiin ja julmiin sääntöihin kuin aviomiehen ja suvun kotoiseen järjestyksenpitoon. Toisaalta Reigin pappi saa apupapiltaan kuulla Korkean Veisun (kirjoitettu ennen Jeesuksen syntymää) olevan todellisen rakkauden kuvaus eikä vertauskuva Jumalan (kirjassa Kristuksen!) ja seurakuntansa välisestä rakkaudesta.

Reigin pappiHiidenmaalainen tarina. (1926) Ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan, 1600-luvulle. Päähenkilönä on Paavali Lempelius, Lempäälästä lähtöisin. Hänellä on itseään huomattavasti nuorempi vaimo ja kaksi lasta sekä huippuvirka Tuomiokoulun rehtorina Tallinnan kaupungissa. Elämä hymyilee kuten raamatun Jobille alkuunsa. Hommat kääntyvät alaluisuun surkeitten sattumusten kautta. Lempelius päätyy papiksi Hiidenmaan saarelle, Reigiin. Apupapiksi määrätään kaunis, nuori ruotsalaismies... Mehtäläisenä haluan tähän liittää seuraavan näytteen:

Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Tästä kertomuksesta on valmistunut vuonna 1977 Jüri Müürin ohjaama virolainen elokuva. Muistelen katselleeni sitä nuorna jullina. Olikohan niin, että alussa naisimmeinen huutaa ovelta ulkonaolijoille: ”Sõõma!” Isälläni oli tapana syömään kutsuessaan mölähtää meille poijille suunnilleen niin, vaikkei hänellä mitään Viro-yhteyksiä ollutkaan. Elokuvassa Lempeliusta esittää Mikk Mikiver ja hänen veljensä näyttelee apupappia. Minä kuvittelin Lempeliuksen lukiessani Edvin Laineeksi.

Barbara von TisenhusenLiivinmaalainen tarina. (1923) Ajoittuu 1550-luvulle. Tapahtumapaikkoina pari linnaa Võrtsjärven lähistöllä. Saksalaiseen aateliin kuuluva neitsykäinen rakastuu alempaan luokkaan kuuluvaan kirjuriin. Tärkeässä osassa on Pärnun sopimus, joka kieltää avioliitot säätyläisten ja rahvaan välillä. Yhtä tärkeässä osassa on kertoja, Tisenhusenin suvun perhepappi, Friesner, joka ei ole koskaan naiseen koskenut, mutta katselee Barbaraa miehisin silmin.

SudenmorsianHiidenmaalainen tarina. (1928, balladinäytelmänä 1937) Tapahtuu vuoden 1650 paikkeilla läntisellä Hiidenmaalla. Metsänvartijan nätti ja sutjakka vaimo lähtee joku juhannus susien matkaan ja saa siitä sellaisen menon päälle että ei paljon lampaita naurata. Tämä varhainen ihmissusikertomus on kieltämättä näistä kolmesta lukemastani vavahduttavin. Se myös poikkeaa muista vahvan yliluonnollisen virityksenä vuoksi. Ihmissuden nimittäminen daimoniksi (vrt. Lermontovin runon Daimon) saa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kirjailija tahtoo sanoa? Onko kyseessä vain kummitusjuttu vai kenties vertauskuvallinen sepite? Onko Metsän henki eli Diabolus sylvarum jonkinlainen raamatullinen paholaishahmo vai viittaako se kenties pakanuuteen? Tai ihmisen eläimellisyyteen? Onko kyse vaarallisesta kapinoitsijasta, metsäveljestä, joka täytyy raivata pois? Ja onko sudenmorsian silloin "susinarttu", vihollisen puolella sotaa käyvä, vihollisen syliin antautuja?

Kaikkia arvoituksia ei saa ratkaistua, ei vaikka joskus mieli tekisi. Kirjassa on 270 sivua. Sen lukemiseen uhrasin kolme elämäni päivää. Sudenmorsiamen olin lukaissut jo aikaisemmin, vaan menihän tuo eilleenniin. Yksittäisistä kertomuksista löytyy useita blogeerauksia, mutta ainakin Usva on lukaissut kaikki tämän kirjan tarinat.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Mansikkasauna

Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja. Tšeremissejä kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut niittymarien vai vuorimarien perinnettä.

Koska kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa sentään kerrotaan tšeremissirunojen vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin myyttisen taustan kautta. Tämä heleä lyyrisyys tarkoittaa nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä, mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt, mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää tšeremissilauluista kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.

Tässä valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto Mannisen aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista. Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.

Mitä, että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön, jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin. Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:

Eivät ne maltaita olleet vaan sokeria.
Maltaista panin olutta.
Ei se olutta ollut vaan mettä.
Tätä olutta kutsuin vieraan juomaan.
Ei se vieras ollut vaan lemmittyni.

Usein runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.

Kirjasessa on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.