Powered By Blogger

lauantai 17. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

6 kommenttia:

  1. Olipa mukava, että löysit nämä Kettusen kirjat ja niitä elävästi referoit! Minullekin jäi elävänä mieleen juuri nämä Liivinmaan kuvaukset.

    Suomalaiset rakensivat Mazirben kylään hienon funkkistalon (Erkki Huttunen) liiviläisille vuonna 1939, mutta talo ja liivin kansa jäi sodan jalkoihin.(http://www.jormanmaailma.fi/index.php?juttuId=jutut/latvia/talo.html&menuId=latvia).

    Jos Kettunen vielä innostaa, antaa "Matkapakinoita ja muistelmia 1925-1960" varsin elävän kuvan tämän tiedemiehen kiinnostuksen kohteista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käväisin lukemassa jutun tuosta linkistä, kiva tietää, että jotain suomalaistakin Liivinrannasta vielä löytyy. Näköjään monet suomalaiset ovat liiviläisten katoamassa olevasta kulttuurista kirjoittaneet, siihenhän myös tuo Ahtisaaren vierailu Liivinrannalla viittaa.

      Matkapakinoista olen nyt lukenut kolmasosan. "Pakinoinnin" joukossa on valitettavasti aika paljon tiedemaailman nimityspolitiikkaa. Ihmeekseni löysin kirjasta myös mummoni mummon, jota Kettunen oli haastatellut Kirvun kunnalliskodissa vuonna 1929! Sukunimi ja kotikylä on ihme kyllä väärin kirjoitettu, mutta itse henkilöstä ei jää mitään epäilystä. Haastattelusta on näytteitä ko. kirjassa, mutta toisessa teoksessa lienee tarkemmat tallenteet. Hommaan senkin selailtavakseni tässä joku päivä. Lisäksi ajattelin lukaista tähän häntään vielä "Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin", jonka kirjastonhoitaja minulle aluksi vahingossa toi ja kerkesin sen jo lainata ennen kuin huomasin saaneeni varastosta väärän kirjan. Alkuosa siitä kirjastahan löytyy jo Kettusen muisteloitten ensimmäisestä osasta. Niinikään alkoi kiinnostaa Suomen heimojen kirja, sitäkin voisi vilkaista.

      Poista
  2. Olipa hauska löytö yllättävässä paikassa! Kirvusta tulee mieleen luonnonparantola, missä hoidettiin ihmisiä Kuhnen menetelmällä. Joku sukulainen oli ollut siellä, ja hoitomentelmiä pilkattiin sanomalla "perse vetteen ja rehuja etteen".

    Noita yllättäviä löytöjä voi tulla vastaan kaikkialla. Pari vuotta sitten oltiin Torsbyn Finnskogcentrumissa. Näyttelyä katsellessa tuli selväksi, että siellä oli ollut runsaat määrät Rautalammilta lähteneitä esi-isiä sukunimestä päätellen.

    Tuo Kettusen kirja löytyi viime kesänä Savonlinnasta antikvariaatista ja on lukulistalla odottamassa. Kirja on kauniisti omistettu "Verrattoman uhrautuvaisen metsäsuomalaisten ystävän Karl Aksel Gottlundin muistolle".

    Ernst Lampen on myös kirjoittanut aiheesta lystikkään kirjan "Värmlannin matka".

    Ei jaksa kuin ihmetellä, miten nuo esi-isät selvisivät lapsineen ja karjoineen meren yli ja korpien läpi, ja millä keinoin he suunnistivat noille korpiseuduille? Ruotsissa on paljon suomalaista genetiikkaa, vaikkeivät siitä mitään puhukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuosta funkistalon rakentamisesta ja vihkimisestä Liivinrantaan onkin juttua tuossa kirjassa, joka minulla on luvussa, huomenna pääsen juuri siihen kohtaan.

      Tuo mummoni mummo on suvussani ihan omaa velholuokkaansa, eräänlainen "larinparaske". Kyllä oli jo tiedossa hänen runoilunsa, mutta en tiennyt niitä löytyvän tästäkin kirjasta. Kyseinen mummo oli oman mummoni kertoman mukaan joskus tienannut junassa kyytirahoja kädestä ennustamalla ja sanonut huumorintajuisille miehille: "Siul o hyvä käs, kääntyy suuhu sekä perseehe!"

      Se Kettusen Vermlanti-kirja on kyllä helppoa ja nopeeta luettavaa ja kuvia on myös, Kekkonenkin näkyy olevan.

      Löysin muuten tiedon toisesta suomalaisesta kielimiehestä, Artturi Kannistosta, joka erikoistui mansien kielen ja kansanperinteen tutkimiseen. Hänen tyttärensä Tytti kuuluu wikipedian mukaan julkaisseen kirjan isänsä lähettämistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sieltä Uralin takaa vuosilta 1901 - 1906. Saattaisi olla mielenkiintoista tekstiä!

      Poista
  3. Kiitos - pitääpä laittaa kirja lukulistalle.

    Käytiin Liivirannalla lomamatkalla muutama vuosi sitten - hieno paikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että on ollut hienoa käydä Liivinrannalla. Kiehtovalta seudulta se vaikuttaa kuvien perusteella.

      Edgar Vaalgamaan kirja "Valkoisen hiekan kansa" on liiviläisen, Suomessa eläneen papin kuvaus omasta kansastaan ja heidän elämästään Liivinrannalla. Sitäkin kelpaa suositella. Liiviläisten osuus on merkittävä myös Latvian kansalliseepoksessa Karhunkaatajat, jossa taas viitataan Henrikin Liivinmaan kronikkaan.

      Poista