Powered By Blogger

perjantai 9. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 
Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti