Powered By Blogger

perjantai 21. joulukuuta 2018

Inga Ābele: Jasmiini

Latvialainen Inga Ābele (s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns. Vuonna 2007 ilmestyi Anniina Hankkion laatima suomennos nimellä Jasmiini. Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen primitiivinen näytelmä. En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on, sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa. Näytösten tai kirjassa osien nimet ovat Sininen, Kulta ja Norsunluu. Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää joiltain osin sanoilla Deus ex Brasilia. Näitä sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien, jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta nettoaa.

Latvialaisuus tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä, maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha jasmiinipensas.

Tykkäsin näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä, toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani, jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet, seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin välillä korjailla.

Näytelmän päähenkilö Jasmīne on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa. Poika Tomās on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies, pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua, vietin sen seurassa kolme päivää.

Hyvvää Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa, josta on vielä tuhatkunta sivua lukemati.

6 kommenttia:

  1. Olen vierastanut näytelmien lukemista, mutta ehkä siinä ei ole sen kummempaa näyttämötunnelmaa - tai miten tuon nyt kuvailisi- kuin romaanin lukemisessa. Tämä latvialainen vaikuttaa mielenkiintoiselta.

    Mukavia joulun pyhiä tuttujen vieraiden ja Jaan Krossin seurassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu usein siltä, että näytelmiä ja elokuvia pitäisi voida kelailla takaisin ja katsella jokin kohta uudelleen ja ajatuksella. Niin teenkin elokuvien suhteen. Luettuna sellainen on mahdollista, mutta kuten sanottu, jännitehän siinä kärsii.

      Jaan Kross on waltarimainen kirjailija, helppo lukea ja pysyä mukana.

      Poista
  2. Näitä Baltia-postauksiasi on ollut mukava lukea. Olet antanut myös monta lukuvinkkiä, joista olen toistaiseksi ottanut luvun alle Aino Kallasta. Liivinmaan ja uppiniskaisuuden kronikat odottelevat vielä Alastalon salin alapuolella.

    Sinulle ja perheellesi hyvää joulua ja kiitokset vuoden kommenteista ja henkisestä vaihdosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää Joulua teillekin! Tulin nyt piipahtamaan netissä, kun digiboxi vetelee viimeisiään, sammahtelee itsestään, vanhuuttaan varmaan. Pitää katsoa nettikirppareilta, olisiko jollain vähemmän käytettyä myytävänä.

      Baltiassakin oli satavuotisjuhlat tänä vuonna ja ihan hyvin se on kirjablogeissa huomioitu, varsinkin Viron satavuotiset. Henrikin Liivinmaan kronikkaa on vaikea hankkia itselleen, saisi SKS laittaa uuden painoksen tulille. Kiitokset sinulle siitä vinkistä Lauri Kettusen kirjoihin! Vähän toista tuhatta sivua tuli niitä lukaistua ja hyvä ne oli lukea, monestakin syystä.

      Poista
  3. Itse luin juuri elämäni ensimmäisen latvialaisen romaanin (ja ylipäätään latvialaisen kirjan), Mara Zaliten Viisi sormea. Mielenkiinto heräsi sitä maata kohtaan, joka on niin lähellä ja kuitenkin niin tuntematon. Näytelmiä minäkin olen kyllä vierastanut. Mutta näköjään olet lukenut myös Anna Zigurea, hänen teoksiinsa voisin jossain vaiheessa tutustua. Kirjaston hyllyssä olen niihin törmännytkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikissa Baltian maissa on tänä vuonna juhlittu satavuotista itsenäisyyttä. Olen lukenut Baltiaan liittyvää kirjallisuutta erittäin kohtuullisessa määrin tänä vuonna.

      Varmaan Zigure on hyvä tutustuttamaan nykylatviaan. Baltian venäjänkielisen väestön nykytilanteesta kertoo Kalle Kniivilän tehokas ja monipuolinen tietokirja Neuvostomaan lapset. Myös Andres Kasekampin teos Baltian historia avaa näkökulmia siihen, mikä Baltian maissa keskenään on erilaista, mikä samanlaista.

      Luulen, ettet usko, mutta saksalaisten 1200-luvulla Latviaan ja Viroon tekemien ristiretkien mukanaan tuoma maaorjuus taitaa vieläkin jollain tapaa kaiherrella latvialaisten ja virolaisten mielissä - myöhemmästä neuvosto-orjuudesta puhumattakaan. Saksalaisten ristiretkistä Baltiaan kertoo 1200-luvulla laadittu Henrikin Liivinmaan kronikka, joka tosin keskittyy Viron miekkalähetykseen Latviasta käsin. Mika Waltarin propagandahenkinen paljastuskirja "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta" kertoo mielenkiintoisesti siitä häikäilemättömästä tavasta, jolla Neuvostoliitto imaisi Baltian hallintaansa 1940-luvulla. Latvian novellistiikasta saa pieniä annospaloja lukemalla vuonna 1985 suomeksi ilmestyneen teoksen Koti-ikävä, jossa on Anna Ziguren kirjoittama johdanto suomalaiselle lukijalle.

      Poista