keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Mooses Mentula: Musta timantti

Ostin ennen joulua Rosebud-kirjakaupasta Kuopion kauppahallista kohtuullisella hinnalla pokkarin, josta löytyy kahdelta kirjoittajalta seuraavat lyhytproosakokoelmat:

Mooses Mentula (s. 1976): Musta timantti, ilmestynyt alkujaan 2011
Miina Supinen (s. 1976): Apatosauruksen maa, ilmestynyt alkujaan 2010

Koska olin joskus aikaisemmin lukenut Apatosauruksen maan, aloitin Mustasta timantista. Supisen lyhytproosasta sitten seuraavasta tekstissäni jotain. Kerron vaikutelmiani Mentulan kokoelmasta novelli novellilta:

Muutto. Nuori mies pohtii tulevaisuuttaan kykenemättä pitkäjänteisiin päätöksiin. Tarina sisältää kiinnostavia sivujuonteita traktorin ohittamisesta ja maaseudun maisemasta.
Musta timantti. Poikain tekemiset nuhjautuvat rivitaloelämän arjeksi. Muistui mieleen viimesyksyinen vuorimännyn juurakoitten ylösvääntö.
Leiri. Sami menee leirille, jotta isä ja äiti saavat rauhassa neuvotella. Leirielämä on tosiaan usein kaoottista ja ohjaajat mukana rennolla asenteella.
Huoltaja. Suvin äiti on taitava delegoimaan.
Iso mies. Jo vain. Mainio tarina, ihan tuo mieleen muistot omasta työelämästäni, josta minut elakkeella vieroitettiin – tosin ei niinkään miehuullisuuteni takia.
Koiran elämää. Kiva tarina tämäkin, pitkistä itkuista huolimatta.
Ugrilainen ystävyys. Hauskaa kuvausta entisen sosialistimaan porukoitten prospekteista.
Hiekkaa. Tästä muistuu mieleen miten piti työttömänä huolehtia siitä, etteivät kesälomat pala. Pyrin talvehtimaan kursseilla, jotka päättyivät kevätkesällä.
Punainen tupa. Muuten ihan hyvä kertomus talokaupoista, mutta loppuratkaisu ei ihan täsmää tosielämän kanssa, sanon – valitettavasti.
Eksoottinen kosketus. Munakas marjanpoimuutarina, kelpo kiteytys nykyriistosta.
Tauti. Tästä novellista tuli mieleen muinoinen matkatoveri, joka kertoi ihmetelleensä ulkomaisessa tanssiravintolassa, miksi orkesteri soitti äkkiä niin korkealla, kunnes tajusi makaavansa selällään orkesterin edessä.
Pätkätyö kairassa. Hienoa! Tällaisia juttuja saattaisi Haanpää nykyään kirjoitella! Löytyy ritiikkiä ja päähenkilön uhmakasta omapäisyyttä.
Mänty. Pienet puut suurien juurella suurille huutelevat. Haaroittuva mänty täydellisen eron vaikeuden vertauskuvana tuntuu toimivalta, koska tosiaankin se yhteinen runko jää, juurista puhumattakaan.
Raakki. Kuuskymppinen palomies masentuu, kun häneltä otetaan savusukelluslupa ja kolmasosa palkasta. Sattui niin, että tästä lukiessani lämmitin juuri uunia.
Pelko. Arvid joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta ei kuitenkaan eka kertaa.
Bodishow. Ruotsinlaivalla tapahtuu. Olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa karaoke-kuvauksesta.

Mooses Mentulan novellikokoelma on varsin tasapainoinen ja monipuolinen katsaus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen pienten immeisten elämän ongelmatilanteisiin. Kaikissa näissä novelleissa ihmisillä on ongelmia. Kuvausten kohteena on varsinkin syrjäseutujen tapahtumia, ruuhka-Suomessakin välillä käväistään. Taitavaa tarinointia monenikäisistä ihmisistä ympäri maata.

Luin tämän novellikokoelman 163 sivua parissa päivässä. Mentulan kokoelmasta on kirjoittanut vaikutelmiaan mm. Booksy, jonka tekstissä on linkkejä muittenkin mietteisiin. Seuraavaksi iskeydyn Apatosauruksen maan tantereille.

2 kommenttia:

  1. Joskus todellisuus on keksittyä ihmeellisempää, Punainen tupa pitää nimittäin näistä eniten paikkansa loppuratkaisuineen. :) Hiekkaa-novellissa on myös omakohtaista ainesta.

    Minä tykkään eniten novelleista Hiekkaa ja Iso mies, joka tuo mieleen Jari Järvelän novellin Bambi.

    Onkohan tällaisia kääntöpokkareita enemmänkin? Aika kätevä malli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos on kuten kerrot (ja miksei olisi) niin punaisen tuvan ostaneilla on kyllä käynyt melkoinen tuuri, kun ovat löytäneet keinon saada rahat takaisin - ainakin jossain määrin. "Hiekkaa" vaikutti kyllä kovin todentuntuiselta, olen itsekin joskus yritellyt tehdä työtä sekä vanhusten että kehitysvammaisten parissa. Novelli "Iso mies" muistutti minua siitä millaisten vaativain tehtävien parissa työllistettynä sain puuhailla erilaisissa valtion virastoissa: kahvinkeittoa, astianpesua, postin jakamista, roskien vientiä...

      Bon-pokkareitten yleisestä julkaisumallista en tiedä, enkä löydä netistäkään noin vain. Niissä on se puute, ettei takakannessakaan voi jakaa lisätietoa, he-heh.

      Poista