Hankin taannoin kierrätyskeskuksesta
eurolla kirjan, joka sisältää saksalaisia romantiikan aikakauden
kertomuksia suomennettuina. Risingshadow-sivustolta sain
selville, että kirjan kertomukset on alunperin julkaistu suomeksi
vuonna 1952. Vuonna 1970 on ilmestynyt tämä lukemani supistettu
laitos, jossa on siis vähemmän kertomuksia kuin alunperäisessä.
Kertomukset suomensi J. A. Hollo, mukana olevat runot suomensi
Yrjö Kaijärvi. Kuvituksen on tehnyt sveitsiläinen André
Nicolas Suter. Esipuheen kirjoittajaa ei mainita, esipuheessa
pitkin ottein siteerattu kirjallisuudentutkija on Yrjö Hirn,
joka kirjoitti jälkilauseen alunperäiseen kertomusvalikoimaan.
Esipuheessa
kerrotaan, että romantiikan aatesuunta ja romanttinen kirjallisuus
saivat alkunsa Saksanmaalla vastalauseena vanhalle valistuksen
ajalle. Kirjoittaja arvelee, että romantiikan koulukunnan edustajat
tahtoivat umpikujaan johtaneen järkeilyn luurangon ympärille
elämää. Teoksen kirjailijat ja heidän kertomuksensa esitellään
lyhyesti. Kertomuksia on vain kymmenen, joten kirjoitan tähän
jokaihisesta jotakin, kunkin kertomuksen nimen perässä suluissa
julkaisuvuosi:
Johann
Wolfgang von Goethe (1749
– 1832): Uusi Melusine
(1807). Alkujaan
muuansille sisaruksille esitetty ja vuoskymmeniä sen jälkeen
julkaistu sadunomainen minä-muotoinen kertomus pikku huikenteluun
taipuvaisesta hepusta, joka matkoillaan tapaa varakkaan ja vieläpä
viehättävän naisen. Vankat fantasia-ainekset.
Ludwig
Tieck (1773 – 1853):
Vaalea Eckbert
(1796). Ritari viettää vaimoineen hiljaiseloa linnansa muurien
suojissa. Vaimolla on kuitenkin menneisyytensä ja tarina
kerrottavanaan. Kaijärven suomentama kansanlaulu toimii mainiosti.
Kaikkiaan meitsille sopivan syvällistä.
Achim
von Arnim (1781 –
1831): Ratonneaun
linnakkeen hullu invalidi
(1818). Tapahtumapaikkana Marseille. Taitava kersantti muuttuu päähän
haavoituttuaan yli-impulsiiviseksi. Hänet määrätään päälliköksi
pieneen linnakkeeseen, vain kaksi miestä alaisenaan. Miehen järki
ja toimintatarmo pääsevät oikeuksiinsa, kunnes hän alkaa uskoa
vaimonsa juonittelevan häntä vastaan. Sisältää räjähdevaaraa,
vanhakantaista kristillistä etiikkaa + puujalkavitsin tynkää.
Clemens
Brentano (1778 – 1842):
Moniaat Wehmüllerit ja
unkarilaiset kansalliskasvot (1817).
Tusinamuotokuvamaalari lähtee etsimään vaimoaan monikansallisessa
Itävallassa. Matka pysähtyy majataloon, jossa kuullaan monet ihmeet
ja kummat. Sattumanvaraisen vyyhden langat selviävät ja solmitaan
yhteen. Ruttosulku, kissoja, mustalaisromantiikkaa.
Heinrich
von Kleist (1777 –
1811): Pyhä Cecilia eli
musiikin mahti (1810).
Aachen, 1500-luvun lopulla. Neljä veljestä päättää poistaa
tuomiokirkosta paavin uskoon viittaavat pyhäinkuvat
(”kuvainraasto”). Nunnien musiikki asettuu veljesten toimia
vastaan. Näyte:
Kuten tiedetään,
esittävät eri soittimia käyttämään harjaantuneet nunnat
luostareissaan itse sävellyksiänsä, usein niin täsmällisesti,
älykkäästi ja herkästi, etteivät miesorkesterit (kenties siksi,
että tämä salaperäinen taide on laadultaan naisellista) vedä
heille vertoja.
Löytölapsi
(1811). Roomalainen
kiinteistökauppias menettää poikansa, mutta saa tilalle ottopojan,
joka jo nuorukaisena aloittaa salasuhteen piispan jalkavaimon kanssa
eikä selittämälläkään opi ymmärtämään ottoäitinsä
hiljaista luonteenlaatua.
Eduard
Mörike (1804 – 1875):
Kauniin Laun tarina
(1852). Parasta tässä sinänsä aika jähmeästi kerrotussa
tarinassa on se, miten tuttavallisesti vedenneito Lau on tekemisissä
kotilähteensä äärellä sijaitsevan luostarin keittiötä
hallinnoivan naisväen kanssa.
Ernst
Theodor Amadeus Hoffmann
(1776 – 1822): Sannoittaja
(1816). Kauhuromantiikkaa. Nuori Nathanael
opiskelee G:n kaupungissa vissiin luonnontieteitä. Hänen luokseen
saapuu hahmo, joka muistuttaa Nathanaelia nuoruuden kauheista
tapahtumista, isän kuolemasta. Nuorukaisen mieli ampaisee
ylikierroksille. Tyttöystävä Klara
puhuu hänelle järkeä, hänen psykologiansa mukaan pahuus voi
vahingottaa meitä vain, jos päästämme sen sisällemme.
Taiteellinen Nathanael rauhoittuu, mutta opiskelukaupungissa häntä
odottaa ihmeellinen yllätys, jota kautta paha löytää tiensä
nuorukaisen sisimpään.
Tämä
kertomus vaikutti minuun voimakkaimmin. Luulen, että se on
vaikuttanut muihinkin. Se toi mieleeni Nukkumatin
(Ylen 3-osaisen radio-ohjelman kolmas jakso kertoo Nukkumatin
yhteyksistä mm. tämän kertomuksen pahikseen) sekä sellaiset
elokuvat kuin Blade Runner
ja Vertigo.
Artus-sali
(1815).
Tapahtumapaikkoina Danzig (nykyään Gdansk) ja Rooma. Kertomus
Traugottin, nuoren
kauppaherran, taideharrastuksen kasvamisesta elämää suuremmaksi.
Alkupuoli on jännää, melkeinpä taidefantasiaa, loppupuoli tylsää
ihmissuhdesoppaa.
Haimatochare
(1819). Kuvitteelliseen
kirjeenvaihtoon perustuva tragikoominen kertomus kahden toisiaan
kunnioittavan luonnontieteilijän matkasta etelämeren saarelle.
Kävi niin, että
nimimiesten tarinat erottuivat joukosta. Voi johtua siitä mitkä
kertomukset teokseen on valittu. Hoffmannin ja von Kleistin
kertomuksia voisi lukaista lisää. Moni kertomus sisältää
huumoria, joka toisin paikoin on sellaista sanallista leikittelyä,
jota ei nykyään ihan sivutolkulla kirjoista tapaa.
Kirjassa on 327
sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti