Powered By Blogger

maanantai 25. helmikuuta 2019

Viivi Luik: Varjoteatteri

Virolainen Viivi Luik (s. 1946) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen, joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri. Luin sen.

Luikin romaani alkaa neuvostoajan puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä matkaa Roomaan.

Koska Roomaan johtavat kaikki tiet, Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä, Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä en ihan vakuuttunut.

Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.

Berliinissä on turkkilaisia, bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.

Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki. Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin kuvauksissa.

Nykypäivän roomalaiset kuvataan elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja. Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:

Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.
Ystävämme, joka muistutti mustaa gondolia, kysyi:
”Näkivätköhän Hadrianuksen väet meidät?”

Kirjassa on 264 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.

2 kommenttia:

  1. Luin tämän joskus mennneisyydessä ja mieleen jäi vai tuo Rooman kuvaus. Bella figura on italialaisille tärkeää - sisällöstä viis, kunhan muodollinen puoli on kunnossa.

    Parempaa Luikia on Seitsemäs rauhan kevät, jossa Viron kohtalokkaita historiankäänteitä katsotaan lapsen silmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erehdyin tällä kertaa luottamaan suosituksiin, joitten mukaan tämä olisi parempi kuin Seitsemäs rauhan kevät. Ehkä minun pitää kokeilla vielä sekin kevät. Mutta ensin kokeilen lukea Kalevipoegin. Krossin mammuttiromaanin jouduin jättämään kesken.

      Poista