Pakinoita antiikin Roomasta

Paavo Castrén (s. 1938) suomensi muinaisen Rooman runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eaa) satiirirunot. Suomennokset ilmestyivät vuonna 2013 kirjana nimellä Pakinoita antiikin Roomasta, alaotsikkona Horatiuksen satiirit.

Horatius kirjoitti kaksi satiireja sisältänyttä kirjaa. Castrén suomensi heksametrimittaisiksi sepitetyt satiirit ilman runomittaa proosatekstinä. Lisäksi Castrén käy seikkaperäisesti läpi joka ikisen satiirin selittäen sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vaikka selitykset eivät merkittävästi ylitä itse satiirin pituutta, tuntuu kirjaa läpilukiessa selitysosion aikaansaama toisto välillä hieman ylenpalttiselta. Tietenkin selitykset voisi jättää lukematta, mutta toisaalta Castrénin teksti nostaa esiin sellaista, jota en ainakaan minä mitenkään lukiessani olisi voinut aavistaa. Horatiuksen teksti tällä tavoin selitettynä onkin ehkä parhaimmillaan pulahdus antiikin ajan maailmaan.

Satiirit ovat ivallisia tekstejä, joissa arvostellaan elämänmenoa. Mielestäni ne eroavat siitä, mikä on minun käsitykseni pakinasta. Pakina sisältää parhaimmilleen viritettynä hyväntahtoista hymyilyä ihmisen asenteita ja muita pikkuvikoja kohtaan. Horatiuksen satiirit, varsinkin ensimmäisessä satiirikirjassa, sisältävät ihmisten nimiä ja heidän elämänsä kuvailua tavalla, joka pahimmillaan saisi nykyiset juorumaakaritkin kääntämään lehteä. Niinpä Horatius muutamassa satiirissaan puolustautuu ja lopulta piiloutuu edeltäjänsä Luciliuksen luoman satiiriperinteen suojiin.

Toisessa satiirikirjassa sävy kehittyy siten, että runoilija alkaa kirjoittaa arvostelevaan sävyyn itsestään. Hän tekee sen kehittämällä itselleen satiiriinsa puhekumppanin, joka esim. puolustaa niitä ajattelijoita, joita Horatius on arvostellut (stoalaisia). Parhaimmilleen puhekumppanin käyttö muodostuu mielestäni satiirissa Luotto-orja Davuksen moraalisaarna, jossa Horatius antaa orjalleen luvan puhua suunsa puhtaaksi, kunnes alkaa etsiskellä kiviä ja nuolia, joilla orjaansa satuttaisi. Davuksella on yhtä sun toista sanottavaa muita arvostelleesta satiirikosta. Tämän lisäksi hän on perehtynyt stoalaiseen ajatteluun jututtamalla erään stoalaisen opettajan ovenvartijaa. Näin teräskuulamaisen napakka olisi Davuksen mielestä kuvaus vapaasta ihmisestä:

Kuka siis lopulta on vapaa? Vapaa on sellainen viisas, joka hallitsee itse itseään, jota ei köyhyys, kuolema eikä kahleetkaan pelota rohkeasti vastustamasta himojaan ja halveksimasta kunnianosoituksia ja joka on jo itsessään täydellinen ikään kuin sileä pallo, johon mikään ulkopuolinen ei voi sen sileyden takia tarttua ja jota mikään huono onni ei voi masentaa.

Horatius ei mene tällaiselle vaativuustasolle ainakaan itsensä suhteen. Hän vaikuttaa antavan ihmiselle oikeuden myös pieniin paheisiin. Tarkkaan katsoen Horatius on aikakautensa hyväosainen, Castrén arvelee hänellä olleen toistakymmentä orjaa, asunto Roomassa ja maatila sopivan matkan etäisyydellä kaupungista. Turvatusta asemastaan huolimatta hän vaikuttaa korostavan vaatimattoman elämän järkevyyttä. Hän ihailee tuttua maanviljelijää, joka puurtaa nurkumatta työntekijänä entisillä pelloillaan, jotka valtio on häneltä pakolla haltuunottanut ja lahjoittanut sotaveteraanille. Maanviljelijä nauttii päivittäin eineekseen hernekeiton tapaista muonaa, elää säästeliäästi ja hänen paheensa tuntuu olevan ajoittainen rento ryypiskely tutussa seurassa. Horatiuksen omat paheet ovat lukuisammat, mutta hänenkin ruokavalionsa tuntuu suosivan kohtuullisuutta.

Kirjassa on 234 sivua. Lukeminen kesti varmaan pari viikkoa. Taidan lukea seuraavaksi jotain Roomasta vähän syrjemmällä sijaitsevaa kohtuullisuutta ja harkintaa sisältävän teoksen.