Powered By Blogger

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti